Ei millään näe niin hyvin kuin silmällä.
Jorma tunsi hyvin Polyteekin perinnettä. Hänen Väinö-enonsa oli ollut parin muun teekkarin kanssa jo rikkomassa venäläisen Itämeren laivaston tykkejä jonkinlaisiksi inspehtooreiksi laittautuneena vuonna 1917, ja perheessä pistäytyi joskus arkkitehtuurin ja asemakaavoituksen merkeissä O.-I. Meurman, joka puolestaan muisti hyvin, miten kasakat ajoivat ratsuillaan Suurkirkon portaita ylös alas vuonna 1902 ja yliopiston miekkailun opettaja Maexmontan oli helisemässä santarmien kanssa.
Jutun ensimmäinen lause on kuulemma aforismi, jota eräs arkkitehdiksi opiskeleville piirustusta opettanut mestarismies oli kernaasti käyttänyt tunneillaan. Se puolestaan palautui mieleeni, kun luin, että ystäväni Pekka Vuori täytti koko joukon vuosia ja oli lehden valokuvassa hyvin pirtsakan oloinen. Ehkä voin suoraan tunnustaa, että minulla on tässä huoneessa seinällä Pekan mainio maalaus ja lisäksi karikatyyri itsestäni vuodelta 1991. Lakkini on sama kuin silloinkin, ja tallella on myös kynän sijasta käteeni työkaluksi piirretty sorkkarauta, sanana muuten näppärä suomennos ruotsalaisten varkaiden termistä “kofot” eli siis lehmän jalka.
Jutun kuvasta tarkkanäköinen tunnistaa Runebergin lähteen. Lähteen silmä pulputti ahkerasti viimeksi Ruovedellä käydessäni; matkailimme Jorman kanssa seudulla jo 1960-luvulla kunniallisissa tarkoituksissa eli riijustelemassa.
Monikaan muu ei tiennyt, että reitillämme Teiskossa oleva Aunessilta, joka heitätti autoa, oli Salaman “Juhannustanssien” dramaattisen kohtauksen paikka. Kuulin Salamalta itseltään. Hän oli seudun poikia, mutta en muista ulkoa, oliko hänet pantu kävelemään pahantapaisuuden vuoksi Lyskasta vai Rellusta.
Hauska että muistin: Salamalla on aivan erinomaista pienproosaa, varhaiset novellit.
Olin eilen ohjailtuna silmälääkärissä, koska useita kertoja leikattu verkkokalvo ryppyilee taas, ja näkö heikkenee muutenkin.
Niinpä mielessäni oli Ylioppilaskunta, joka näyttää tänään saavan ikävää julkisuutta kiinteistöasioistaan. Kumpaankaan silmääni ei ole sattunut selvityksiä Helsingin keskustakorttelien vaiheista. Siinä oli vielä sotien jälkeen Skoha, minulle maalaiselle urheiluliike vain, mutta aikaisemmalta nimeltään Suojeluskuntain Kauppa Oy. Kestikartano, jossa kävin joskus syömässä, oli ollut Isänmaallisen kansanliikkeen Musta Karhu, jossa aatteellisista syistä muun muassa jazzin ja ruotsia äidinkielenään puhuneen G. Malmstenin musiikin esittäminen oli ollut kiellettyä.
Sen taakse kohosi sitten Aikatalo, jonka nimessä on kelloseppä Olga Aikala, maan kolmas naispuolinen kauppaneuvos. Ja kun minun aikanani asianajotoimistomme oli naapuritalossa, samassa kuin Instrumentarium, välillä katselin työhuoneeni ikkunasta, kun vastapäätä kestokiukkuisen oloinen suurjuoksija Paavo Nurmi meni ja tuli paitaliikkeensä ovesta. Vanhemmat lakimiehet kertoivat, että rakentajana eli gründerinä juoksija oli kovaotteinen mies ja joskus yhtä vaikea omille avustajilleen kuin vastapuolelle.
Mietinnän kalvas karva…
Ehkä joku muukin saa näistä Shakespearen pätkistä ikuisen seuran niin että Paavo Cajanderin ikivanha suomennos tuntuu paremmalta kuin mikään myöhäisempi.
Tehkää hyvin!
HAMLET III 1
Ollako vai ei olla, siinä pulma:
jalompaa onko hengen kärsiä
kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? Kuolla, — nukkua,
Ei muuta; — luulla, uness' että päättyy
Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat,
Nuo lihan perinnöt, ― se loppu hartaast'
Ois halattava. Kuolla, nukkua: ―
Nukkua! kenties uneksia? ― siinä
Se vastus. Millaiset lie unet kuolon,
Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset,
Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset
ne elon kurjuutta niin pitkittävät.
Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
virastolt' ylpeitä ja potkuja,
joit' ansiokkaat epatoilta saavat,
jos puukon tutkaimella suoran tehdä
Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis
ja hikois, voihkais elon kuorman alla,
jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, ―
tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi
palaja ykskään, ― niin ei huumais mieltä,
ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,
kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?
Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa,
ja päätöksemme luonnonraittiin muodon
mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa,
ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet
uraltaan luistavat tuost' arvelusta
ja teon nimen kadottavat. ― Vaiti!
Ihana Ophelia! ― Nainen, sulje
rukouksiisi rikokseni kaikki.
To be, or not to be, that is the question:
Whether 'tis nobler in the mind to suffer
The slings and arrows of outrageous fortune,
Or to take arms against a sea of troubles
And by opposing end them. To die—to sleep,
No more; and by a sleep to say we end
The heart-ache and the thousand natural shocks
That flesh is heir to: 'tis a consummation
Devoutly to be wish'd. To die, to sleep;
To sleep, perchance to dream―ay, there's the rub:
For in that sleep of death what dreams may come,
When we have shuffled off this mortal coil,
Must give us pause—there's the respect
That makes calamity of so long life.
For who would bear the whips and scorns of time,
Th'oppressor's wrong, the proud man's contumely,
The pangs of dispriz'd love, the law's delay,
The insolence of office, and the spurns
That patient merit of th'unworthy takes,
When he himself might his quietus make
With a bare bodkin? Who would fardels bear,
To grunt and sweat under a weary life,
But that the dread of something after death,
The undiscovere'd country, from whose bourn
No traveller returns, puzzles the will,
And makes us rather bear those ills we have
Than fly to others that we know not of?
Thus conscience doth make cowards of us all,
And thus the native hue of resolution
Is sicklied o'er with the pale cast of thought,
And enterprises of great pith and moment
With this regard their currents turn awry
And lose the name of action.
= = =
SEYTON.
Kuningatar on kuollut, hyvä herra.
MACBETH.
Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa
kyll' olis ollut sille sanomalle. ―
Huomenna, huomenna ja huomenna!
Näin päivä päivält' aika vitkaan mataa
elämän kirjan viime tavuun asti.
Jokainen eilispäivä synkkään hautaan
on narrin vienyt. Sammu, pikku tuohus!
Elämä vaan on varjo kulkevainen,
näyttelijä-raukka, joka näyttämöllä
rajuupi aikansa ja katoo sitten;
Tarina on se, hupsun tarinoima,
täynn' ilmaa, tulta, mutta mieltä vailla. ―
(Sanantuoja tulee.)
Sa kieltäs tulet pieksemään; no, joutuun!
SANANTUOJA.
Kuningas armollinen!
Sanoisin mitä nähneheni luulen,
mut enpä tiedä kuinka ―
MACBETH.
No niin. Sano!
SANANTUOJA.
Kun vahtina ma kunnahalla seisoin
Ja katsoin Birnamiin, niin metsä käyvän
Minusta näytti.
MACBETH.
Valhettelet, orja!
(Lyö häntä.)
SANANTUOJA.
Vihanne kärsin, jos en puhu totta.
Sen nähdä voitte virstan parin päässä,
ja niinkuin sanoin: metsä, joka käypi.
MACBETH.
Jos puhut valhetta, niin lähipuussa
saat elävänä riippua sa, kunnes
kutistaa nälkä sun. Jos puhut totta,
voit mielist' aivan saman tehdä mulle.
Lujuuteni jo pettää: aavistan jo
tuon paholaisen kaksikielisyyttä.
Totuuden varjolla hän valheit' ajaa:
"Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee
Birnamin metsä." ― Ja nyt metsä kulkee
Päin Dunsinania. ― Aseihin! Joutuun! ―
Jos tott' on tuo, niin yhdentekevää,
jos täältä pakenee tai tänne jää.
Jo kyllästyä alan aurinkoon;
nyt mailma se vaikka hukkukoon!
Soi, jyry! Tule, hukka! Myrsky, myllää!
Ma kuolla toki tahdon pantsar' yllä.
Tomorrow, and tomorrow, and tomorrow,
Creeps in this petty pace from day to day,
To the last syllable of recorded time;
And all our yesterdays have lighted fools
The way to dusty death. Out, out, brief candle!
Life's but a walking shadow, a poor player,
That struts and frets his hour upon the stage,
And then is heard no more. It is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury,
Signifying nothing.
