Nuottiviivasto

 Väiski-eno toisteli: “Ei meidän pojista ole mihinkään. Panet hakemaan hevosen 

haasta, niin jättävät veräjän auki.”

Ammatin harjoitteleminen ja kouluttautuminen olivat aivan turhaa. Oma ammatti hänellä oli ollut jonkinlainen palstaviljely Kivennavan Joutselässä, mutta ryssiä hän oli ollut taitava pettämään myymällä Pietarissa härskiä voita priimana ja märkiä sekahalkoja niin kuivina polttopuina, että tulen ottivat, jos vähän tulitikkua näytti.

Minä olin siellä yhtenä kesänä pari viikkoa, Risto oli jo raivannut uransa postiauton rahastajaksi, mutta ne muut olivat vielä pienempiä. Risto ja Teuvo lukivat oppikoulun iltakouluna ja siihen juristin tutkinnon päälle. Kun viimeksi muistelin, pojat jäivät eläkkeelle mukavista hommista: ulkomaalaisviraston ylijohtaja, liikkuvan poliisin päällikkö, suurlähettiläs, hallitusneuvos ja eikö se yksi väitellytkin jostain…?

Evakkona Väiski oli saanut pari hehtaaria kelvottoman huonoa peltoa ja sitten vaaran seinää, jolla ei kukaan tehnyt mitään, ja täysin turhan pikku järven sieltä vuoresta, Päijänteen päältä.

Kävimme siellä Liesjärvellä monta kertaa, kerran Topparin Jussin kanssa kahdestaan moottoripyörällä (Jawa-CZ), ja suolatuilla teillä kaaduimme aina välillä.

Se oli lähdejärvi, alle kilometrin pitkä. Olin opetellut sukeltamaan niin että pudotettiin valkoinen emaljimuki pohjaan ja sukellettiin se sieltä. Viisi metriä syvälle näkyi rantakiveltä. Mittasimme uistimen siimalla, jolla ei ollut muuta käyttöä.

Tämä tuli mieleen, kun luin kummiyttöni käyneen Himoksella. Ei ole varmaan tullut hänellekään mainituksi, että kun Väiski oli kuollut, jälkeläiset saivat rahaa niistä maista, ja kun itse kävin siellä viimeksi, heidän entinen kotinsa oli jonkinlaisena varastona. Siinä oli siis jo ennen vanhaa Himosvuori ja suoraan edessä Kuikkavuori.

Kivennavalla kuuluu nykyisin olevan vain myrkkyputkia ja tunkioita. Talo oli Säyrylästä katsoen niin laaksossa, ettei auto päässyt siitä ykkösellä ylös, vaan piti tulla takaperin pakilla. 

Karjalan ja Ukrainan vaiheet ovat hämmästyttävän samanlaisia. Puhe ei ole vain vuosista 1939 ja 1944, vaan nimenomaan 1918, ja vanhemmasta ajasta, alkaen ehkä vuodesta 800.

Helsingissä opin arkistojen käyttöä selvittelemällä valkoista terroria 1918 hiukan ennen kuin Jaakko Paavolainen julkaisi aiheesta ensimmäise kirjan. Paikkakunnan Rummin Jussi ja Saaren Jallu olivat niin kuuluisia, että ainakin Hannu Salama anoi Tampereen Hämeenpuistossa miekkaansa kohottavaa veistosta Rummin Jusin patsaaksi (oik. J. From). Kolmas hirmutekojen mies Veikko Sippola oli Kauhavalta; hän joutui vetäytymään Amerikkaan asti. Ja virolaisyntyisen Hans Kalmin olen siis tavannutkin; hänen alaisenaan taisteli Tahko Pihkala, isänmaallisuudestaan kuuluisan suvun jäsen.

Koska olen hyvin kiinnostunut venäläisistä emigranteista  Suomessa, silmääni sattui musiikkitieteilijä ja säveltäjä Taneyevin nimi. Hän tyttärensä asui Helsingissä Töölönkadulla 1960-luvulle asti. Yksi hänen harvoja tuttaviaan Helsingissä oi Mannerheim - hän oli ollut keisarillinen hovineiti. Sitä en osaa oikein arvata, miten hän vältti NKVD;n eli Zoja Rybkinan silmän. “Jartsevin tapaus” on jatkuvasti väärin nimetty. Hänen enemmän tai vähemmän muodollinen puolisonsa yritti esittää 1938 suomalaisille ne samat ehdot, jotka lyötiin pöytään sitten lokakuussa 1939. 

En kertonut Martti Backmanille, joka julkaisi mainion kirjan “Stalinin vakoojatar Suomessa. Tapaus Jartseva”, että Stalinin ohjein toimineella rouvalla kuuluu olleen välillä asiaa myös Kampinkadulle, jossa asui varhain kaljuuntunut sisäministeri.

Vot kak. Taneyevin kautta löysin hänen oppilaansa Vsevolod Petrovitš Zaderatskin, joka kuoli 1953. Hän oli ukrainalainen säveltäjä ja hänen Bachia myötäilevä laaja pianoteoksensa “24 preludia ja fuugaa” on mielestäni suurenmoinen ja oli vielä 10 vuotta sitten jokseenkin kaikkialla täysin tuntematon. Se on sävelletty ja esitetty Sahalinin seudun pakkotyöleirillä. Mieleen tulee heti tieto Gulagin vangeista, jotka pitivät toisilleen leirillä luentoja Marcel Proustin laajasta romaanisarjasta.

Riemastuin myös Ruotsissa asuvan, 1971 syntyneen pianisti-säveltäjä Natalya Pasichnykin teokessta “Rethinking the Well-Tempered Clavier”. Piano ja pieni kuoro laulavat päällekkäin Bachin pianosarjoja ja jaksoja eri kantaateista. Syntyy huikaiseva kokonaiskuva.

Saattavat olla sukua.  Siis nimistä päätellen. Mutta poliittisena tetona: Ukrainassa on syntynyt ko vuosisada kannalta hyvin merkittävää musiikkia. Prelusiden ja fuugien sukulaisuus etenkin Skrjabiniin ja nuorempaan Sostakovitshiin on selvä. Lisäksi siellä on slaavilaista romanssiainesta (Tshaikovski?) ja käänteitä, joista tulee mieleen suomalainen kansanlaulu. 

Talvisotamuseo

Vasta nyt ja juuri nyt on oikea aika perustaa Talvisotamuseo.

Valtio on rahaton, kuten se 1930-luvullakin, joten museon asehuoneeseen eli eteiseen voidaan panna pahvista tehdyt Tanner ja Urpilainen ja iskulause: sotaa ei tule! Heistä hurmaantuneiksi suosion osoittajiksi voi sijoittaa pienemmät pahvifiguurit, kuten Juho Niukkanen (maalaisliitto), A.K. Cajander (edistys) sekä tietysti pankkimiehet Paasikivi ja Ryti.

Siksi museo menee talkootyöksi, kuten meni talvisotakin.

Eräänlainen talvisodan muistomerkki meillä on jo, Helsingin Olympiastadion. Se rakennegttiin olympialaisia 1940 varten ja siellä juostiin maailmanennätyksiä jo 1939 kesällä (Taisto Mäki). Asiayhteys taitaa olla nykypolvelle hämärä. Sitä paitsi en pidä historiallisista muistomerkeistä.

Perään kuulutettua innovatiivista teknologiaa pursuva näyttely saataisiin samalla. Katselin taannoin Churchillin komentobunkkeria Lontoossa The Mallin alla. Siellä oli ladon seinän kokoinen kosketusnäyttö sopivasti lasten ja keskenkasvuisten ulottuvissa. Sitä painelemalla saattoi saada jonkinlaisen mielikuvan sotatapahtumista.

Hämeenlinnan tykistömuseon Ihantala-näyttely on hieno ääniefekteiltään, Muuten se on hiukan köyhän miehen versio.

Näiden jälkeen on tullut 3 D, josta voisi lähteä jotain taistelupaikkojen kuvauksessa. Nopea ja tarkka animaatio ja näyttöjen kehitys ovat tuttuja niille, jotka pelaavat koneilla sotapelejä. Kollaan ja Taipaleen voi toteuttaa uudella tekniikalla aivan toisin kuin näyttelijöillä ja filmikameroilla.

Ajattelen esimerkkinä myös pääaseman murtumakohtaa, joka oli Summa. Saa olla todella kokenut topografikartan käyttäjä tajutakseen, miten paha paikka se oli. Aikakauden parasta tekniikkaa edustaneet Miljoonabunkkeri ja Poppius olivat alttiita panssareiden ja jalkaväen hyökkäyksille, ja toinen niistä tuhoutuikin niin, että panssari ajoi tykkinsä putken ampuma-aukosta sisään ja laukaisi.

Sotamuseoissa esitellään hyvin vähän kotirintamaa. Talvisota oli kansainvälisesti ainutlaatuinen tapahtuma siksi, ettei kai missään ole koskaan ollut yhtä suurta osaa väestöstä välittömästi sotatoimien kanssa tekemisissä – muistaakseni noin 12 %. Välillisesti oli paljon, paljon suurempi osa. Nyt voisi ottaa esiin ja näytettäväksi myös naisten roolin ja lasten kohtalot. Sotien jälkeen Suomi ei koskaan pudonnut sellaiseen sukupuolierotteluun kuin 60-luvun lopun amerikkalaisia kirjoja lukeneet vaahtopäät väittivät.

Elokuvissa, joiden väitetään esittävän sotiamme, katsoja ärtyy ensin näyttelijöistä, jotka eivät osaa kävellä saappaissa ja pussihousuissa, ja sen jälkeen hevosten puutteesta. Ratsastushevonen on vähän eri eläin kuin entinen työhevonen. Viimeksi mainittuja on todella vähän.

On istuttu miettimässä Suomi-brändiä ja on hämmästelty nuori miehiä, jotka ovat kovasti ylpeitä talvisodasta – tietämättä siitä mitään. Yleispoliittinen linjamme on vielä kielikuvien tasolla samanlaista kuin neuvostoaikaan. Asia ei taida olla vailla vaikutusta maailmalla. Suomi on monen mielessä entinen itäblokin maa, tai ainakin melkein, ja sen 1900-luvun historiasta on yleisesityksessä yksi alaviittaus tai ei sitäkään.

Venäläiset eivät luultavasti pitäisi tästä ajatuksesta. Sen toteuttaminen voisi käydä luonnolle. Vaikka nykyinen poliittinen johto väittää olevansa vailla vastuuta Stalinin ajan ja sotakommunismin synneistä, ei se ole sillä hyvä. Sekä pienet että suuret valtiot ovat herkkänahkaisia. Talvisota oli Neuvostoliitolle ja välillisesti venäläisille vuosisadan suurin möhläys. Toinen  näkökulma – se oli kansallinen murhenäytelmä, joka peittyi Hitlerin sodan hirveyksiin.

Itse olen valitettavasti niin hullu, että ihailen talvisotaa ja vaalin sen muistoa. Ajattelevana ihmisenä pidän sitä kaikkien aikojen yllätyksiä. Sodan syttyminen, sen vaiheet ja sen äkillinen päättyminen olivat kaikki vaikeasti ennakoitavia asioita.

Niistä on kerrottava. Korkokuvakartan Taipaleenjoen maastosta aion näperrellä omalle seinälleni.

Salaiset kartat

Luovutetun Karjalan topografikartat julkaistiin noin kymmenen vuotta CD-levyinä erittäin hyvin skannattuina. Levyjä saa varmaan vieläkin. Ne eivät herättäneet minkäänlaista huomiota.

Nyt on julkaistu kolmas kokoelma, painettuna, nimellä Kielletyt kartat 3. Vuorossa on luovuttamattoman Karjalan karttoja. Olen tutkinut niitä suurennuslasin kanssa. Painotyö on, kuten aikaisemmissakin saman sarjan niteissä, korkeintaan välttävää.

Kirjan nimi lienee ajateltu myyväksi. Se on lisäksi tosi. Koko Karjalaa koskevat kartat oli luovutettava valvontakomissiolle 1945, ja näin tehtiin. Piilotettuja karttoja oli aika vaikea löytää. Minulla oli Ihantalan karttalehti jo 80-luvulla. Sain sen eräältä suosijaltani, joka oli ottanut sen eräältä hiukan kuolleelta aliluutnantilta, joka oli saanut sen ehkä ainakin tekijänoikeutta loukaten punalippuisen divisioonansa esikuntaelimistä.

Ikuinen kiitos ja maine kuuluu kuitenkin jollekulle siitä, että niteet on varustettu aakkosellisella paikannimihakemistolla koordinaattiviittein. Tämä uusin nide on muun ohella hupinumero, koska jatkosodan aikana tehdyissä kartoissa käytetään silloin keksittyjä suomalaiskansallisia nimiä. Joistakin paikoista oli kolmet nimet – Lotjana Polna, Lotinanpelto ja sitten Pedonlinna. Vosnesenja oli kai puheessa Syvärinniska, koska nimi on vaikea.

Nyt on tilaisuus selvittää, missä ukki pyöri, kun ei ollut kotona. Karttalehdet eivät näytä läheskään koko sitä aluetta, jota suomalaiset miehittivät, ja loppuu ylös ennen Kiestinkiä, mutta on tässä sellaisia legendaarisia paikkoja kuin Jandeba, on Karhumäki, Poventsa ja Sungun niemi. Jopa Uikujärvi löytyy.

Kartat – samoin kuin kynät ja kellot – aiheuttavat voimakasta addiktiota. Tiettävästi Pekka Puska aikoo kieltää ne, ja kaupoissa vielä olevia karttoja saa vastedes myydä vain kansi alaspäin käännettynä.

En ole koskaan ennen nähnyt Rukajärven seudun karttoja 1 : 20 000. Seutu on täsmälleen sellaista, missä ei missään tapauksessa haluaisi oleskella. On kovasti korkeuskäyriä ja avosoita välissä.

Nyt näin myös ensi kertaa Aunuksenkaupungin ja Laatokan rannan Tuulosjoelta etelään. Viimeksi mainittu vaikuttaa kovin ihmeelliseltä seudulta dyyneineen. Vahinko ettei Laaatokan ympäristöstä ole vieläkään parempaa dokumenttikuvaa. Se televisio-ohjelma, joka on pyörinyt useita kertoja, sisältää kovin lyhyitä katkelmia.

Vanhan Suomen puolella on kaksi paikkaa, jotka näkisin mielelläni, mutta en aio luopua päätöksestäni olla matkustelematta Neuvostoliitossa. Lunkula ja Mantsi ovat tiettävästi todella näkemisen arvoisia. Impilahti nähtynä Laatokalta on luultavasti jotain, minkä kaltaista Suomessa ei näe.

Mitä vielä tulee painotuotteisiin, Keskisuomalainen –lehden lista sadasta kirjasta, jotka täytyisi lukea ennen kuolemaansa, oli kuin olikin kiinnostava. Sinuhe oli siis ensimmäinen ja kivi ja Linna kärjessä. Mutta sitten sivutaan aiheitamme: Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa ja Dostojevskin Rikos ja rangaistus myös kymmenen kärjessä joukossa.

Siitä on mieleni iloinen, että Jukka Vuorinen, Juoppohullun päiväkirja on listalla korkealla. Satuin näkemään televisio-ohjelman Jukka Vuorisesta ahtautumassa Aleksis Kiven kuolinmökkiin. Harvinaista: miellyttävän oloinen henkilö ja miellyttäviä kirjoja.

Jäin miettimään, ovatko äänestäjät listanneet kirjoja, joita toisten pitäisi lukea, vai sellaisia, joiden lukematta jäämisestä heillä on huono omatunto. Ainakin Dostojevski tuntuisi kuuluvan lähinnä jälkimmäiseen ryhmään. Saint-Exuperyn Pikku Prinssi on kuuluisa ja ”rakastettu” mutta en ole sattunut tapaamaan ketään, joka olisi aidosti rakastanut sitä.

Se minua loukkaa henkilökohtaisesti, että listalta puuttuu Babar, joka kuitenkin ranskalaisen kulttuurin ja kolonialismin edustajana on omaa, ylhäistä luokkaansa.

Tekisinkö omat listani esimerkiksi kirjoista, joiden lukemista kadun – Keskisuomalaisen luettelossa on mm. Hessen Lasihelmipeli, johon hairahduin, kun olin pitänyt poikasena ”Arosudesta” niin kovasti.

Toinen mahdollinen lista olisi kirjoista, joita en lue, vaikka kuinka kuolisin. Olen esimerkiksi lukenut hitusen Tolkienia ja Harry Potteria niin että käsitän toisten kiintymyksen, mutta itse olen niiden kanssa kuin piispa bordellissa. En tiedä, mihin silmäni laittaisin, enkä muista, mitä tuollaisille kuuluu tehdä.

Puusta katsoen

Vanhana oppii vähä vähältä olemaan ajattelematta ikäviä ajatuksia ainakaan loppuun.

On ihmisiä, joille sellainen ei tee tiukkaakaan.

Televisiolla oli eilen musta päivä, koska kysymys sotasyyllisten armahtamisesta ja Karjalan maiden palauttamisesta oli kahteenkin kertaan esillä, aamulla ja illalla.

Asiaväitteet on esitetty monee kertaan. Ei niitä viitsi enää kerrata.

Mutta kaadetaan nyt kylmää vettä niskaan.

Jos Karjala palautettaisiin, kiinteä omaisuus siirtyisi Suomen valtion omistukseen, ei suinkaan vuoden 1944 omistajille.

Tämänkin takia ne henkilöt, jotka ovat kenties masaneet asianajajalle rahaa "omistajanvallinnan palauttamiseksi" (erikoinen ja virheellinen termi tässä yhteydessä), voisivat nyt kysellä rahojaan takaisin.

Toiseksi: sotasyyllisyysoikeuden tuomiota ei voi purkaa korkeimman oikeuden päätöksellä.

Jos rangaistustuomiot haluttaisiin purkaa, siitä olisi säädettävä laki - samanlainen kuin sodan päätyttyä "liittoutuneiden hyväksi toimineiden henkilöiden" päästämiseksi vankiloista ja turvasäilöistä.

Yksikertaista, eikö vain?

Sitä en nyt keksi, miten kukaan ei ole huomannut tätä.

Karjalan menetys rauhansopimuksella merkitsi muun muassa kiinteistöjen poistamista kiinteistöjärjestelmästä. Niihin ei voitaisi myöntää lainhuutoa silloisen lainhuudatuslain eikä nykyisen maakaaren mukaan.

Tämä on saman sukuinen sääntö kuin se, jonka mukaan hautausmaata ei voi myydä. Se ei kuulu kiinteistöjärjestelmään eli ei ole tila, tontti, yleinen alue, katu eikä muukaan lain tuntema yksikkö. Se on oikeudellisesti samassa asemassa kuin tuuli, jota ei voi omistaa, tai linnut, jotka eivät ole kenenkään omia, vaikka niitä voi ampua.

Vielä selvempi esimerkki on ihminen: ihmistä ei voi omistaa.

Lisäksi Karjalaan jääneestä omaisuudesta suoritettiin korvauksia ja maksaja oli valtio. Korvaukset eivät tietenkään määrällisesti kattaneet vahinkoa, mutta korvauksia ne olivat.

Lisäksi Suomen valtio suoritti erittäin merkittävät sotakorvaukset, joka osoittaa, että toimija oli valtio eivätkö kansalaiset.

Jos joku järkeilisi, että tilat kuuluisivat kuitenkin entisille omistajille, niin sitten valtio voisi ryhtyä perimään korvauksia ja sotakorvauksia heiltä takaisin.

Vuoden1944 omistajat olisi myös ongelmallinen kysymys, koska siellä oli paljokin pakkolunastettua maata tai pysyvästi puolustuslaitoksen käyttöön otettuja alueita.

Asian ydin on se, että omistusoikeus ei tosin vanhene, mutta karjalaisille voisi hurjalla mielikuvituksella keksiä jonkin saamisoikeuden eli valtio olisi heille velkaa. Ja saamisoikeus vanheni ennen kymmenessä vuodessa, nykyisin nopeammin.

Rajoitetut esineoikeudet ovat joka tapauksessa mennyttä - vaik haaveileekko joku päseväns takaisin Viipurissa sijaitsevaa alivuokralaishuoneeseen?

Sodan aikana jopa velat lakkasivat kasvamasta korkoa tiettynä ajanjaksona. Sellaista sanotaan moratorioksi.

Joten se siitä.

Tutkijoista muistaakseni ainoastaan H. Kantorowicz on sivunnut näitä kysymyksiä - että mitä tapahtuisi jos Ranskan 1793 viralta pantu kuningashuone rupeaisi kaipailemaan entisiä omaisuuksiaan, Versaillesia ja muuta.

Diktaattorien - Ceausecu - omaisuus yleensä takavarikoidaan valtiolle. Kaipa sitten käänteinenkin takavarikkko on olemassa - omaisuus menetetään vieraalle valtiolle.

Soltasyyllisyysoikeuden ei ole edes väitetty toimineen vastoin sitä erikoislakia, jolla Ryti ja ne muut tuomittiin. Kysymys ei siis koskaan ole ollut lain oikeasta tulkinnasta. Puhetta on ollut lain "oikeudettomuudesta", joka ei kai voi tarkoittaa muuta kuin perustuslain vastaisuutta tai sanotaan nyt yleisten oikeusperiaatteiden vastaisuutta, vaikka ei se 1940-luvulla ollut peruste jättää lakia soveltamatta.

Voisiko korkein oikeus todeta perustuslain säätäisjärjestyksessä annetun lain perustuslain vastaiseksi?

Ei voisi.

Sellaisessa tilanteessa ainoa keino on uusi laki.

Sellainen tilanne ei kuulu tuomioistuimelle.

Se siitä.

Olisi hauska ilmoittautua vielä ylimääräiseksi esittelijäharjoittelijaksi korkeimpaan oikeuteen, mutta eivät ne ottaisi. Siellä tuli joskus vastaan tällaisia jänniä kysymyksiä, kuten esimerkiksi regaalit - kuuluiko lohenkalastusoikeus Oulujoen suulla Oulun kaupungille vai Suomen valtiolle, joka oli ottanut itselleen muinaiset hallitsijan oikeudet.

Sikäli kuin tiedän, Suomenlinnan ja Santahaminan omistusoikeus on edelleen epäselvä. Asian huomanneet tuomarit toivovat, ettei kysymys tulisi koskaan ratkaistavaksi. Piruko senkään tietää, kuuluvatko ne valtiolle vai kaupungille.

Vaihtoehdoton

Luin jostain: vaihtoehtoja ei ollut (1939): oli taisteltava tai kuoltava.

Kieli on metkaa. Tuo kuulostaa hyvältä, vaikka taistelu ja kuoleminen ovat juuri vaihtoehtoja. Muita olisivat olleet viivyttely, kieroilu, joukkopako jne.

Kun äitini haluaisi vielä virkata, mutta ei sormiltaan pysty, hänellä ei ole vaihtoehtoja.

Lupasin tulla erääseenkin seminaariin, jossa puhutaan Suomen ja Venäjän kauppaan ja teollisoikeuksiin liittyvistä asioista.

Toivon että joku ymmärtäisi ottaa Vladimir Orlovista ja minusta valokuvan, kun seisomme, kuten toissapäivänä, polvea myöten hangessa polttamassa piippua. Lappeenrannan teknillinen yliopisto on ylpeästi savutonta aluetta. Vladimiria tämä ei häiritse eikä oikeastaan minuakaan. Kunhan sanon. Hän on Lappeenrannassa professorina, Suomessa väitellyt mies ja suunnilleen ikäiseni. Kiusoitellakseni nimittelen häntä joskus neuvostokasvatiksi, koska luin lapsena sen nimisen kirjan (Irja Niemi, 1944 - kertoo Kerttu Nuortevasta, kuvankauniista desantista, josta on ollut viime aikoina paljonkin puhetta).

Taisi Vladimir kerran kyllä mainita, että hänen suvussaan on totuttu raikkaaseen ulkoilmaelämään. Epäilen että hän tarkoitti Vienanmeren vankileirejä, mutta en kysynyt.


Hän on samaa mieltä kuin toinen kollega, Tauno Tiusanen, siirtymätalouksien professori, joka on samaa mieltä kuin Sitra, joka ilmoittaa, että Suomen vienti Venäjälle on jatkuvasti kasvanut 25 % vuodessa, kun muu viennin kasvu on 5 %. Saksa, Venäjä ja Ruotsi ovat Suomen tärkeimmät vientimaat.

Suomen Kuvalehdessä Sitran Maaret Heiskari sanoo, että Venäjä on Suomen talouden moottori vielä vuosikymmeniä ja että Venäjä-osaajat tullaan repimään käsistä. Vladimir ja Tauno kouluttavat juuri sellaisia.

Lappeenrannan koulutus menestyy, vaikka Helsingissä oltaisiin kuinka tipalla. Niin kuin ollaankin.

Olemme me lisäksi ainoa paikka Suomessa, jossa opetetaan ja väitellään informaatio- ja teknologiaoikeudesta. Seuraavan väitöksen aiheena ovat patentit ja teolliset standardit. Toinen ennakkotarkastaja on Nokiann mies. Opponentiksi tulee pääaineprofessori Cambridgesta.

En tiedä, mikä on Venäjä.

Energiainvestointien jälkeen Karjala takaisin -aate luultavasti riutuu. Tuskinpa aate ja oikeus rahalle pärjäävät, nytkään. Kannaksella on nyt rahaa kiinni öljyn kuljetuksessa, ja Suomenlahden pohjaan tulee saksalaisille ja muillekin tärkeä kaasuputki.

Itse en ole jaksanut lämmitä palauttamishankkeille. Kokemukseni rajariidoista ja rajojen siirtämisestä rajoittuu maanjako- ja tietoimituksiin, mutta sekin riittää.

Jos olen joutunut vakavissani vastaamaan, olen sanonut, että Suomen ja Venäjän olisi mietittävä rajapintaa eikä rajaa. Rajapinta on englanniksi interface - method or piece of equipment for interconnecting units or systems that may not be directly compatible.

En liioin tiedä, mikä on Karjala (paitsi Etelä-Karjala).

Etsiskelin Markus Lehtipuun aivan erinomaisista ja tuoreistetuista matkaoppaista "Kannas" ja "Karjala" eräitä Väinö Linnan nimeämiä paikkoja ja totesin, että matkaa Tuntemattoman sotilaan jalanjäljissä ei koskaan järjestetä, koska se olisi tehtävä jalan ja kulkisi enimmäkseen soilla ja korpimailla. Paskamotti näyttää olleen Kutismajoella Sotjärvestä ja Säämäjärvestä Petroskoin suuntaan. Syvärillä Goran ja Baranin metsätaistelujen alueella, jossa Tuntemattoman teloitukset tapahtuvat ja jossa Lahtinen kaatuu, kuuluu olevan Afganistanissa kaatuneiden neuvostosotilaiden muistomerkki.

Pertjärvi, jossa JR 8 ja siis Linna olivat pitkään asemasodan aikana, on 299,8 kilometrin päässä Pietarista mutta todellisuudessa luullakseni satojen kilometrien päässä mistä tahansa. Kylässä mainitaan olevan vanhoja hirsitaloja.

Päivän kuva ei ole vanha hirsitalo, vaan Muolaan Kuusaan hovi loistavampina päivinään vuonna 2004. Nyt katto kuuluu tulleen sisään ja pylväikkö romahtaneen.

Alempi kuva on Niemelän kartano entisessä Sortavalan maalaiskunnassa nykyisten asukkaiden jäljiltä.

Hups

Piti kirjoittaa niin viisaasti että olisi itseäkin oikein hävettänyt.

Sitten kävi ilmi että vanhusten puhelimet reistaavat.

Ja niin on lähdettävä Lappeenrantaan ansaitsemaan palkkaa.

Matka oikorataa on muuten hämmentävän nopea.

Jos kumminkin muuttaisi sinne? Tai ehkä ei sittenkään, kun toisaalta sieltä pääsee kotiinkin täsmälleen yhtä nopeasti.

Terveisiä. Huomenna lähemmin.

Kuvassa lipulla merkitty ravintola Wolkoff joka on tutustumisen arvoinen. Tältä näyttää Suomi Patrian edestä lähtiessä.

Toisaalta siunaan S-ketjua, jonka Coffee House alkaa löytyä pienistäkin kaupungeista ja siten hyvää espressoa, jopa macchiatoa.