Isoisä

Olen hankkimassa itselleni oikeutta käyttää isoisän arvonimeä. Nähdäkseni tähän tarvittaisiin maistraatin ohjaus ja julkisen notaarin vahvistus, mutta nämä virastot vilistävät milloin Lohjalla, milloin Raaseporissa eli Tammisaaressa, ja milloin Espoossa.

Kun asuin Helsingissä, ne olivat piru vieköön kaikki Senaatintorin tietämissä, ja notaarina (ruotsiksi notarius publicus) oli Antero Kankare, miellyttävä ihminen. Se on sääli, että toinen pojistani siirtyy nyt hovioikeudenneuvokseksi. Ja niin kuin olin opettanut lapsilleni ja näiden lapsille, ettei kannata valloittaa paikkakuntaa, jonka nimeä ei osaa lausua (Podporodże, Syvärillä) mutta sitä vastoin on hienoa olla virassa, jonka nimikettä ei osaa itse sanoa. Lapsi oli joitakin vuosia esittelijäneuvos, ruotsiksi referendarieråd.

Jotkut kommentoijani näyttävän tuntevan vastenmielisyyttä professorin virkaa kohtaan. Ilmeisesti he eivät tiedä, että ainakin Helsingin yliopiston professuuri oli 1990 - 2010 kauhea ja kavahdettava homma. Jos halusi opettaa eli siis myös oppia, tai tutkia jotain - turha toivo. Ainakin 90 prosenttia ajasta meni yhdentekevien asioiden hiertämiseen tarpeettomissa toimikunnissa.

Lappeenrannassa minulla oli suullinen välipuhe. Ei tarvinnut käydä kokouksissa, kunhan väitöskirjoja tuli. Ja niitä tuli. Ennakkotarkastajat hankin teollisuudesta ja vastaväittäjät esimerkiksi Cambridgestä. Opetin enimmäkseen Otaniemessä. Eräs menetelmä oli kahden tunnin luennot kahdelle oppilaalle. Suomensin patenttioikeutta norjan, tanskan ja saksan kielistä. Siihen aikaan professori sai pitää jalkoja pöydällä ja polttaa piippua opettaessaan.

Tapasin nämäkin kaksi kesäkuussa. Ja mukana oli useita muita minulle hyvin mieluisia ihmisiä, jotka olivat jääneet corona-vaiheen jälkeen, jolloin siis en tavannut ketään, koska lääkäri oli sanonut, että tuon shdänvia kanssa ei sitten ole syytä hankkia tartuntaa, jos haluaa vielä pois potkiskella.

Kauhavan kunnioitettavimmat lakimiehet muuten olivat Rintala ja Sippola, joista jälkimmäinen oli hankkinut hallinnollisen kokemuksensa siinä PsD:n jääkäripataljoonassa, joka tapettiin melkein viimeiseen mieheen Kuuterselässä. Niinpä hän oli tavattoman huomaavainen ihminen ja hänellä oli harvinainen tapa kuunnella ihmisiä - kaikkia ihmisiä. Ensin mainitun kanssa mietimme Paavo Alkion sotatuomariajan päiväkirjoja: mitä tästä uskaltaa julkaista. Olin hyvin kiinnostunut siksikin, että tunsin henkilökohtaisesti pari rintamakarkuria.

Pitäisi löytää se Tšehovin sitaatti, joka mielestäni on hänen muistikirjoissaan. “Ellei ole kahta, kolmea kertaa joutunut menettämään täysin uskoa itseensä, ei ole ihminenkään.” Psykiatri Siirala opetti minulle, että kallis ja pitkä erikoiskoulutus antaa välineet tunnustaa itselleen, että autettavasi halveksii sinua ja nauraa selkäsi takana. Isäni sanoi kerran, että ihminen, jota olet todella pystynyt auttamaan vaikeassa tilanteessa, ei anna apuasi sinulle koskaan anteeksi.”

Ihan näinä päivinä minulta kysäisi kaveri, jonka olen tuntenut vuosikymmeniä, oliko isäni Kauhavan nimismies. Ei ollut. Nimismies oli Sarparanta, hänen jälkeensä Ala-Nikkola ja seuraavaksi Kangasvieri, joka oli kovin ollakseen.

Nyt kommentoija arvaa ensin väärin,  ajoiko isäni avioerojutussa herra vai rouva Rautavaaran asiaa, eikä selvästikään tunne tapahtumasarjaa, joka aikoinaan nousi iltapäivälehtien otsikkoihinkin. “Säveltäjä löi väkivaltaista vaimoaan kirveellä…” Sitten kommentoijan mielessä käväisee, että olisiko isäni ollut se sama mies, joka Lappiin huristi. “Huristi” on outo sananvalinta. Isäni tutustui Lappiin lentokoneella Junkers JU-88 syystalvella 1944.

Isä - jutun kuvassa vasemmalla Lotinanpellon IT:n ja yhden LaGG:in käsittelyn jälkeen - oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Äidin puolelta tätini Aino kirjoitti hänkin keväällä 1944. Kummassakaan suvussa ei ollut ennen ilmennyt opillisia valmiuksia. Äidinisäni oli monitaitoinen henkilö, joka teki parannuksen punakaartilaisuudesta selviydyttyään yllättävästi hengissä ensin Hennalan ja sitten Hämeenlinnan vankileireiltä. Hän vaihtoi maakuntaa 1924. Arkistoihin jäi Karkun suojeluskunnan lausunto: ”Kiivaanlainen mies. Ehdoitetaan ammuttavaksi.”  Mutta ovela hän oli, ja siis menestyi kauppiaana. Monet luulivat häntä kannattajakseen.

Isäni isä Juho lienee ollut nopea henkilö, koska I maailmansodassakin hän Venäjän keisarikunnan sotamiehenä ilmoittautui, kun tarvittiin moottoripyörälähettiä. Pietarin lähellä asuneena suomalaisena hän lienee nähnyt moottoripyörän kaupungilla. Hän oli kova osallistumaan heimosotiin ja alkoholistina juputtaja, joka lipittää aamusta iltaan ja viskelee myrkyllisiä kommentteja. 

Virusten aatehistoriasta

Ehkä Jumalaa ei sitten ole olemassa. Mutta paholainen on!

Jumalan olemassaolosta en halua keskustella enkä kirjoittaa, koska minulla ei ole aavistustakaan, mitä tämä ”olemassaolo” mahtaisi tarkoittaa. Jos vihjataan, että on jotain merkittävää ja voimallista, josta ehkä saan hetkittäin vaikutelman himmeänä, kuin kuvastimessa, siinä ei ole muuta puhumista.

Virus on niin taitava, niin etevä ennakoimaan ja niin pätevä naamioitumaan, että sen rinnalla koko Karoliinisen instituutin asiantuntijaraati jäisi kirkkaasti kakkoseksi. Näinhän sille tuntuu olevan käymässä nyt koronaviruksen kanssa joka tapauksessa. Ruotsissa ei ole vaikeaa saada koolle ihmisiä, jotka arvelevat olevansa vähän etevämpiä kuin kaikki muut. Yksi heistä pitää vallassaan myös sitä tangoa laulavaa, painiurallaan pettynyttä miestä muistuttavaa henkilöä, joka on nyt pääministerinä siellä. Voisivat muuten hankkia osuustoiminnallisesta liikkeestä molemmille mainion Crescent-merkkisen polkupyörän ja käskeä painumaan sillä hornan tuuttiin. 

Kuvan kirjan kirjoittaja Matti Vuento on biokemian emeritusprofessori ja tietokirjaiija. Hänen kaikkein uusin kirjansa on bakteereista. Sekin pitää saada tavalla tai toisella.

Virus-kirja on asiantunteva. ”Tietokirjailija” tarkoittaa nykyisin yleisölle kirjoittavaa henkilöä, jolloin lukijalta ei voi edellyttää perinpohjaisia taustatietoja eikä itse kirjassakaan voi kovin laajasti selvittää vaikeita asioita. Tyypillisesti vaikea asia edellyttää esimerkiksi mutkikkaiden ja toisiinsa liittyvien termien ymmärtämistä yhteyksissään. Esimerkiksi entsyymit, miten ne toimivat ja miltä ne maistuvat.

Yritän tietoisesti jakaa näissä omissa kirjoituksissani vihjeitä ja tiedon murusia, koska ammattini takia olen harjaantunut melkein ymmärtämään erilaisia asioita. Koska varsinaisesti olin patenttijuristi, oli aivan pakko koettaa käsittää esimerkiksi geeniterapian erikoisuuksia tai mitä tarkoittava nollajohto ja vaihe sähköverkossa. Patenttiriidassa asianomaisen alan oikeat asiantuntijat ovat jo esiintyneet ja ilmaisseet olevansa aivan eri linjoilla tai muotoilleet sanottavansa niin tyylikkäästi kuin vain tuntuvan palkkion jo saanut vain voi.

Jotkut viruskirjan jaksoista ovat puhtaita jännityskertomuksia, kuten isorokon, aidsin ja ebolan tarinat. Etenkin tietolaatikkoihin sijoitetut selvitykset vaativat sitä keskittymistä. Vuento osoittaa ammattitaitonsa sanomalla silloin tällöin, että tästä tai tuosta perusasiasta ei tutkimuksella ole tietoa, joskus ei aavistustakaan. Koko homma on niin nuorta että liikkeelle pääsy vaati oikeastaan elektronimikroskoopin. Sellainen syvä ongelma kuin viruksen tunkeutuminen soluun molekyyli- ja atomitason sähkömagneettisin varauksin näyttäisi edellyttävän kvanttimekaniikkaa, jota ei ehkä ole vielä valjastettu näihin asioihin.

Mutta viruslajeja lienee noin 200 miljoonaa erilaista, virukset ovat ehkä olleet keskeisesti mukana, kun maapallerollemme syntyi elämää, ja luultavasti ne ovat aivan kaiken kannalta täysin välttämättömiä. Mutta joukossa on rosvoviruksia, jollaiselta tämä korona alkaa nyt näyttää.

Viime kirjoituksen jälkeen joku kommentoija epäili minua Descartesin hengestä. Pois se minusta. Descartes lienee väittänyt, että eläimet ovat oikeastaan koneita, jotka mm. jäljittelevät kipua, kun niitä hakkaa. Itse arvelen, että ”sielu” osoittautui selvästi turhaksi käsitteeksi, ja ”tietoisuus”, josta E. Wilson on kirjoittanut niin etevästi, lienee asia, josta ehkä saamme kuulla merkillisiä asioita, jos alamme ymmärtää muita elämiä, kasveja ja niiden järjestelmiä. Virusten aatehistoriasta emme siis vielä tiedä – mutta ehkä aika näyttää. 

Saappaitten sankarit

Moni isäni sukupolven mies on kertonut minulle, ettei koskaan edes kuse Lappiin päin. Ainakin Olostunturin koukkaus oli niin kaamea kokemus, että koko maakunta sai tietyn värin.

Ketä olivat sotien jälkeen tunturiin lähteneet reppuretkeilijät?

Erämiehet ja eränkävijät olivat eri rotu. Valtion mailla pääsi metsästämään ja kalastamaan aika ongelmattomasti. Muistikuvissa A.E. Järviseen liittyvä kairassa samoilu liittyy lintuihin.

Vanhat maanviljelijät pitivät urheilua ala-arvoisena ajan haaskaamisesta. Tuon asenteen löytää vaivattomasti esimerkiksi Pentti Haanpään jutuista. Vuosi 1936 saattoi olla käännekohta. Maa oli muuttunut. Saksalaiset järjestivät täysin poliittiset olympialaiset ja loivat tyhjästä ”perinteitä”. Propagandaisku onnistui suurenmoisen hyvin. Suomen mainio menestys lisäsi poikasten ja nuorten intoa, joka oli tietysti alkanut kyteä viimeistään 1920.

Mahtoivatko vanhat pitää hiihtoa urheiluna? Erilaisia Oulun hiihtoja suosittiin, koska niistä maksettiin rehelliset rahapalkinnot. Murtomaahiihto sai niskaansa amatööriurheilun kirouksen. Tuo ajatustapa oli köyhien ihmisten pilkkaamista. Brittiläis-amerikkalainen amatööri-ihanne edellytti mutia, välillisiä palkitsemiskeinoja. Suomessa kyllä armeija ja eräät yritykset, kuten Oy Alkoholiliike Ab, yrittivät hoitaa asiaa.

Ilmanaikainen kuljeskelu metsissä oli erittäin epäilyttävää. Luvallisilla asioilla liikkuivat metsän ostajat. Oikeita yliopiston tiedemiehiä kuvaillaan vielä Huovisen ”Havukka-ahon ajattelijassa” hiukan halkinaisesti. Konsta Pylkkänen ymmärtää oikein hyvin, mistä on kysymys, mutta kyllä häntä ”lisenssien” toiminta naurattaakin.

Itse olisin kuollut häpeästä, jos isäni olisi tavattu Pohjanaan metisistä rinkka selässä ja kompassi kädessä. Sellaista ei onneksi koskaan tapahtunut. Tolkun ihmisen on oltava joko menossa johonkin tai tulossa jostain.

Olisi saatava selvä esimerkiksi Imatran metsänkävijöistä. He kulkivat tunturissa ja rakensivat Muorravaarakan autiomajan. Se oli suuri saavutus. Kamiinakin vietiin perille kantamalla. Toivo Ilmari Sorjonen julkaisi Retkeilyoppaan vuonna 1949.

Umpihankihiihdosta puhui ehkä ensimmäisenä O. Bovellan, myöhempi sotakirjailija Onni Palaste. Massahiihdot alkoivat tulla muotiin 1950-luvulla, ja koululaiset suorittivat hiihtomerkkejä, joissa laskettiin kilometrejä.

Reppuretkeilyn juuret ovat aivan selvästi sotilaalliset. Saksan Hitler-jugend otti käyttöönsä jo perinteiset vaeltamismuodit. ”Wandervogel” tunnettiin Suomessakin. Eräät näistä retkeilijöistä olivat vakoilijoita. Suomessa jääkärivärväystä naamioitiin partiopoikien puuhaksi, vaikka tuon ajan ”Pfandfinder” ei ollut paljon sukua myöhemmälle järjestölle.  Kansainvälisen partioliikkeen perustaja Baden-Powell oli kenraali ja selosti avoimesti Buurisodan kokemuksiaan poikaisista lähetteinä ja tiedustelijoina.

Suomessa saattoi käydä niin päin, että suojeluskuntatyö jarrutti muita nuorisoliikkeitä, kuten retkeilyä. Partiotoiminta pysyi sotien välisenä aikana tontillaan, ehkä siksi, että sen johdossa oli niin paljon erittäin oikeistolaisia henkilöitä (Åkerman, Donner jne.)

Pelkän arvailun turvin sanoisin, että reppuretkeilyn keskeinen innoittaja oli Suomessa partioliikkeen ohella U.S.A. Norjaa ei kuitenkaan pidä unohtaa- tunturissa kulkeminen oli täysin vakiintunut tapa – vaikka kysymyksessä oli siis vuoristo, koska tuntureita siellä ei ole.

Isäni ei ollut lainkaan partiopoikia. Retkeilyinnon hän sai NMKY:stä.

Kauhavalla lippukunnat olivat nukahtaneet. Lukija ehkä epäilee vitsiä, mutta kyllä se niin oli, että minä perustin Lakeuden Haukat, Antilan Riston kanssa, joka oli samalla luokalla. Olimme 11-vuotiaita eli liian nuoria jopa partiopojiksi. Hankin kirjallisuutta ja olin yhteydessä Vaasaan ja menin maakuntaleirille. Saimme mukaan muutamia pari vuotta vanhempia kavereita vartionjohtajiksi. Ja sitten tapahtui sarja yllätyksiä. Ensin yksi ja sitten toinenkin lippukunnan johtajaksi lupautunut henkilö, (Kullervo Kultalahti ja Allan Bärman) kuolivat tapaturmaisesti. Isäni, joka oli vanhempain neuvoston puheenjohtaja, sai käsiinsä parikymmentä partiopoikaa, ja toiminta lähti vauhtiin repäisemällä. Se 10 pojan porukka, joka lähti Saariselälle 1955, oli kauhavalaisia partiopoikia, ja luultavasti aivan ensimmäisiä partion piiristä organisoituja eräretkiä. Vaelsimme 180 kilometriä. Ja ennen pitkää meillä oli lippukunnan leirejä vaelluksineen Viitasaarella ja Kuortaneella.[…]

Pienet vihreät miehet

Kansainväliset uutistoimistot saavat tästä täytettä. Pieni vihreä mies puhui venäläisellä korostuksella, ilmeisesti ukrainaa, koska minä en ainakaan tahtonut oikein ymmärtää. Käyttääkseni itsensä A. Kiven muodostelemaa sanaa, pöhinää riitti (Taula-Matti: ”… Tultiin siitä oikein moiselle aukolle, heiluvaan suohon, ja suksilla sujuttiin yli tuon pöhisevän haudan.”)

Kerroin hänelle ekvivalenssitulkinnan ongelmista patentin suojapiirin määrittämisessä etenkin farmakologian alan keksinnöissä vuoden 2000 lisäpöytäkirjaa sovellettaessa. Selvitykseni sai hyvä vastaanoton eli aiheutti lisää pöhinää.

En ole ihan kirkastunut, olisiko kohteliasta hävetä sukulaisiaan. Joku kirjoitti lehdessä sydämeenkäyvästi juhlapyhien lusimisesta.

Mielikuvissa vankila, jossa siis lusitaan, on kuin valkoiseksi kalkittu hauta, yksinäisyydessään kammottava. Todellisuudessa vankiloissa ahdistaa yksinäisyyden puute, melu, kettutarhauksen kaikki kärsimykset. En siis ole joutunut vankilaan, vielä. Menneinä päivinä ylläpidin erilaista opetusta virkailijoille ja kuljin niissä sen verran, että hylkäsin ajatuksen ”kokeilusta”. Olin kiinnostunut valoisan yksinäishuoneen aiheuttamista aistiharhoista. Käsitin että kokeilu ei todista mitään. Vaikka olisi sovittu mitä, sen olisi voinut aina keskeyttää huutamalla apua. Ei kukaan vankilanjohtaja pitäisi kiinni kalenterin kertomasta, kun omasta mielestään merkittävässäkin tuomarin virassa toimiva ”koehenkilö” karjuisi housunsa tahrineena eristyssellissä.

Kokeilin joskus sanoa, että olen menossa tapaamaan isääni vankilaan. Koehenkilöni olivat liian tuttuja ja hoksasivat, että isäni oli menossa tapaamaan yhtä vangittua ja minä toista, molemmat siis lakimiehinä. Toisen kerran vastasin aika tuntemattomalle kysyjälle puhelimeen, että isäni on vankilassa. Mutta todellisuudessa hän niin kuin sitten minäkin ajoimme vain poikkeuksellisesti rikosasioita, joten alkujaankin epäonnistunut ja arveluttava pilailu tyrehtyi.

Sukulaisuus kävi nuorempana pahasti hermoille. Olin yksi niistä pikkupojista, joiden on turha yrittääkään ampua ritsoilla laseja rikki. Kaikki tunsivat ja elleivät isää, isoisän, joka oli nuorempana kiivas mies.

Ne eräät, jotka ovat katsoneet asiakseen kiivailla eräistä parisuhteista – tarkoitan tietenkin samaa sukupuolta olevien – ovat sivuuttaneet suvun ja sukulaisuuden historian.

Oletko Sinä, arvostettu lukijani, sukua puolisollesi?

Kysymys on tarkoitettu viettelemään ajatukseen, että ”sukulaisuus” voisi tarkoittaa muutakin kuin biologista johtumista. Onko ottolapsi ”sukua” ottovanhemmilleen? Kysymys on tarkoitettu vihjaamaan, että myös oikeudellinen näkökohta on hyvin vahva. Adoptio oli sangen yleinen käytäntö Roomassa, etenkin ns. paremmissa piireissä, kuten hallitsijasuvuissa. Miten yleinen se on ollut kolmessa tuhannessa kulttuurissa, siitä on olemassa laajoja tutkimuksia.

Ennen myös suomalainen lakikieli käytti muun muassa todistajan valan esteinä käsiteparia ”sukulaisuus ja lankous”. Pelkään että tuo ”lankous” on kadonnut sekä puhutusta että virkakielestä. Se tarkoitti ”sukulaisuutta avioliiton kautta” eli esimerkiksi langosten suhdetta. Olen liian kiireissäni katsomaan asiaa lakikirjasta, mutta väittäisin tässä, että en kelpaisi esimerkiksi vaimoni sisaren testamentin todistajaksi. Senkin voisi tarkastaa, kelpaako rekisteröidyssä parisuhteessa olevan puolison sisar tai veli.

Pidän riittävänä lähtökohtana sitä ajatusta, että Länsimainen Kulttuuri perustuu luultua laajemmin omistusoikeuden järjestelmälle ja tuon oikeuden ylläpitämiseen. Väitetään, ettei kauppaakaan voi kunnolla käydä, ellei ole kohtuullista varmuutta siitä, kenelle maksetaan ja kuka voi antaa kuittauksen.

Suku ja sukulaisuus liittyvät lukemattomin sitein maanomistukseen tai jonkin maa-alueen hallintaan. Sellainen alue oli joskus saalispolku tai vaikkapa vesijättö, jolta saa poimia suuhunsa linnunmunia.

Olisiko tuo lyhyt aika, jota epäonnistuneesti ja perusteettomasti nimitetään ”industrialismiksi” eli noin 1840 -1990, ollut myös virheellisen ja taikauskoisuuden saastuttaman biologian aikakausi? Tarkoitan sukulaisuuden ja lankouden lisäksi kehitysoppia ja sen vastustamista sekä ennen kaikkea rotuoppeja. Tarkoitan että kun fysiikka ja kemia mainitaan nykyajan onnettomuuksien aiheuttajina, eikö kvasi-biologia olisi mainittava myös?

Olympiakeskustelua

Kommentit ovat tyypillisen fiksuja. Kun niinkin käy, että kysyn itseltäni tämän kaiken tarkoitusta, katson Ylen tai Hesarin verkkokeskusteluja ja säälin. Ei siellä oikein järki juhli.

Kirjoitan tällaisista aiheista usein selvittääkseni asiaa myös itselleni. Nyt pari lisäystä. Suomen lainsäädäntö on EU:n syrjintädirektiivin (Neuvoston direktiivi 2000/43/EY) mukainen. Itse otin puheeksi ihmisoikeudet, jotka kyllä ovat sisällä kaikessa EU:n lainsäädännössä ja luonnollisesti Suomen perustuslaissa. Ihmisoikeuksien koti on kuitenkin Euroopan neuvosto, joka on eri eläin kuin EU. Euroopan neuvosto perustettiin 1949 ja siihen kuuluvat kaikki muut Euroopan maat paitsi Valko-Venäjä ja Kazakstan.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole EU:n elin, vaan Euroopan neuvoston. Se toimii Strasbourgissa. Suomi on saanut enemmän langettavia tuomioita kuin muut Pohjoismaat. Wikipediassa sanotaan kauniista, että jotkut oikeusoppineet ovat pitäneet näitä tuomioita kiusallisina mutta aiheellisina.

Toki kysymys on hyvin usein oikeudenkäynnin pitkittymisestä, joka toki on vakava asia, mutta ei kuitenkaan verrattavissa ainakaan henkeen kohdistuviin tekoihin. Ja toki on maita, joita tuomiot eivät tunnu pahemmin liikuttavan. Tuossa hengessä on viime vuosina toiminut etenkin Unkari. Venäjästä en osaa sanoa. Ihmisoikeusajattelua siellä on kuvattu kehittymättömäksi. Ehkä tämä on sopiva luonnehdinta.

Homoseksuaalisuus ihmisoikeutena on ollut esillä tapauksessa Dudgeon. Kysymys oli Pohjois-Irlannin laista, ja tuomioistuin kirjoitti osuvasti, ettei homoseksuaalisen suhteen (siis eri asia kuin tässä) määräämistä rangaistavaksi voinut perustella selittämällä, että sellainen toiminta vaurioittaa yleisön mielestä vakavasti yhteiskunnan moraalista rakennetta.

Nähdäkseni perustelu haettiin läheltä aborttikysymystä, joka on paljon vaikeampi. Eräät rajoittaisivat aborttia, ”koska se on väärin”. Eräät kohdistaisivat toimenpiteitä homoseksuaalisuuten ”koska se on moraalitonta”.

En ota selvää kantaa siihen, miten Suomen lainsäädäntö perusteluineen soveltuisi ihmisoikeustuomioistuimen tulkintaan. Siinä luulossa kuitenkin elän, että meillä sekä lainsäätäjä että tuomioistuimet yrittävät olla tarkkoja ja toimia täsmälleen tuon tuomioistuimen osoittamin tavoin.

Syrjintä, jollaisena pidän kansainvälisen ja Suomen olympiakomitean aikeita, on kirjoitettu Suomen rikoslakiin teoiksi, jotka tehdään kohteen ”rodun, kansallisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, sukupuolisen suuntautumisen, perimän, vammaisuuden tai terveydentilan taikka uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella”.

Mielestäni teonkuvaus on vaarallisen väljä. Syypää on EU, jonka yksi ongelma on lainsäädäntöperinteiden kirjavuus. Jopa kauppalaki ja patenttilaki, joissa molemmissa on kansainvälinen sopimustausta, poikkeavat toisistaan paljon, vaikka oikeudenkäynneissä lopputulos on useimmiten sama. Siksi parempaan oikeustieteelliseen koulutukseen sisältyy opetus vieraiden maiden lakien ymmärtämisestä. Itse olen jankuttanut vuosikymmeniä nuorille opiskelijoille, että te ette kuulkaa ymmärrä Amerikan tekijänoikeuslakia ainakaan oikein. Sääli muuten, että hyvä saksan taito on niin harvinainen, ja ruotsin. Oma perinteemme on siltä suunnalta peräisin. Merkittävin ero on, että saksalaiset kirjoittavat paremmin ja selkeämmin. Se voi kuulostaa yllättävältä. Jos juristilukija haluaa väittää vastaan, tutkiskelkoon hetken siviililakikirjaan (BGB). Teksti ei ole helppoa, mutta se on selkeää.

Olen samaa mieltä kuin Timo Soini. Hänen kerrottiin uutisissa ärähtäneen, että media ja yleisö voisivat keksi isompia huolia kuin koulujen pakkoruotsi. Mutta sellaisia ihmiset ovat. Samat ihmiset, jotka kestivät esimerkiksi Saksalla viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen kaupunkiensa massapommituksia, saattoivat menettää malttinsa viheltämisestä. Ainakin jos joku vihelsi nuotin vierestä.

Toisin kuin ehkä luulitte, olemme edelleen otsikossa. Luin sellaisenkin mielipiteen, että ruotsin opettaminen koulussa sellaisille, jotka eivät halua sitä lukea, loukkaa ihmisoikeuksia.

Pelkään että tulemme näkemään ja kuulemaan tällaista ajattelua ennen pitkää paljonkin.

Koulua on pakko käydä oppivelvollisuuden mukaisesti. Oppilailla ei ole oikeutta päättää eikä edes olla mukana päättämässä oppiaineista. Oppilaiden vanhemmilla ei liioin ole. Jos koululaisia ja vanhempia kuultaisiin, kemia ja geometria olisi poistettu kurssista murskaavalla äänten enemmistöllä jo kauan sitten. Aika usein kuulee jonkun kehaisevan, ettei ole tarvinnut koulussa opetettua matematiikkaa koskaan aikuisessa elämässään.

Ihmisoikeuksilla ei ole paljon tekemistä päähänpistojen kanssa; ennakkoluulot sitä vastoin ovat kuvassa usein. Tuo ruotsi – geometria – kemia ei luullakseni perustu ennen korostettuun ”yleissivistykseen”. Sellaisen arvosta en ole vakuuttunut. Luulen, että tärkeämpää on avata vaikka lempeästi painostaen mahdollisuuksia. Ei ihminen itse aina tiedä, mihin hänestä on.

Toveruus

Mahdollisimman selkeästi sanottuna maailmassamme on pari sataa vuotta ajateltu perimmäisiä kysymyksiä kahdella eri tavalla. Toinen sanoo, että ihmistä ja sitä kautta ihmisten yhteisöjä voi parantaa. Toinen sanoo, että pahuus kuuluu ihmislajiin, mutta yhteisöjä voi silti parantaa.

Se kolmas vaihtoehto on harvinainen: ihminen on paha eikä elämisen tapoja voi parantaa.

Ensimmäistä vaihtoehtoa nimitetään näissä kirjoituksissa ja näiden kommenteissa usein marxismiksi tai marxilaisuudeksi. Tuolla toisella ei ole kattavaa nimeä, mutta liberalismista voisi puhua ja ehkä myös humanismista. Keskeisesti sen takana ovat olleet erilaiset kristilliset suuntaukset, muun muassa katolinen kirkko eri aikoina. Näin on ollut, vaikkei kirkolla ole ollut käytännön ohjelmaa, tämänpuoleisessa maailmassa.

Marxilaisuudesta kuuluu tietää, että se on niin lihava keitos teoriaa ja toimintaohjeita, että sen mukaan nimetyillä toimintaohjeilla ei ole ollut paljon yhteistä. Ehkä näkyvin yhteinen piirre on ollut väkivalta. Toveri Stalinin nimissä on ajatus, että jos haluaa tehdä munakasta, on rikottava munat. Miksi munakasta olisi tehtävä, sen hän jätti mainitsematta. Itse epäilisin, että hän nautti munien rikkomisesta ja omaksui tuon sanonnan peitekertomukseksi.

Luultavasti kaikille poliittisille ohjelmilla on yhteistä väite, että tässä olisi nyt resepti, joka johtaisi parempaan onneen. Sitä ei voi todistaa, että kulttuuripiirissämme nyt vallitseva parlamentaarinen demokratia olisi johtanut parempiin oloihin. Ehkä luulemme vain, eivätkä olot olekaan paremmat. Tai jos jotain on tavoitettu, etenkin ihmisten kärsimyksiä ajatellen, se voi johtua muista syistä kuin poliittisesta järjestelmästä.

Itse kuulun niihin, joiden mielestä nykyisen kaltainen järjestelmä on vähiten huono järjellisistä vaihtoehdoista – mutta sillä ehdolla, että sitä kehitetään ja tarvittaessa puolustetaan.

Marxilaisuus voi tarkoittaa Karl Marxin ilmaisemia ajatuksia tai väittään mukaan hänen ajatuksiinsa perustuvia mielteitä. Marx itse oli yhdistelijä eli kompiloija, jonka ajatusten sukulaisuus Hegelin eräisiin oivalluksiin, Feuerbachiin ja viiteentoista muuhun ajattelijaan on aivan ilmeinen.

Joudumme myös tekemään eron tulkintojen ja niihin perustuvien toimintasuositusten ja opinkappaleiden välille. Jos ajattelemme tulkintoja esimerkiksi talouden ja yhteiskunnan suhteista, olemme kaikki marxilaisia. Tiedämme nyt, että niissä oli erittäin paljon perään.

Jos ajattelemme opinkappaleita, moni meistä – joukon jatkona minä – kieltäydyn tottelemasta eli pitämästä oppeja oikeina. Biologia ja aika laajasti sen taustatiede kemia todistavat toista. Meissä on murhanhimon ohella paljon muutakin samaa kuin kädellisissä ja monissa muissa nisäkkäissä. – Tiedättehän että vastoin vanhoja käsityksiä simpanssit käyvät pienimuotoisia sotia ja syövät toisiaan? Lähemmistä esi-isistämme tiedämme vain, että sitä mukaa kuin luita löytyy, löytyy myös astalon jälkiä. (”Astalo” oli vanhassa rikoslaissa hengenvaarallinen lyömäase, kuten kivi. Terä- ja ampuma-aseet olivat sitten erikseen.)

Sekin on epäselvää, mitkä ovat Marxin oppeja. Hän muutti mieltään välillä. ”Nuori Marx” oli erilainen ajattelija kuin vanhempi Marx. Ja sitten tietysti hänen kannattajansa väänsivät omia sovituksiaan ja vannoivat, että vain ne olivat oikeita. Yksi heistä oli Lenin. Olennaisesti toisella kannalla oli Trotski. Ja jo Lenin aikaan oli vaikka mitkä määrä sosialisteja, jotka eivät pitäneet väkivaltaista vallankumousta ainakaan käsitteellisesti välttämättömänä.

Tässä ollaan. Kysymys, minkä sortin sosialisti, on hyvin järkevä. Sosialisteja riittää joka lähtöön – ja jopa Neuvostoliitto oli oman käsityksensä mukaan sosialistinen valtio, vasta matkalla kohti kommunismia. Mutta se matka tyssäsi.

Omaan ajatusmaailmaani vaikutti kauan sitten puolalainen Kolakowski, joka kuoli vasta tässä hiljattain. Hänen kirjan ”Ihminen vailla vaihtoehtoa” oli hieno. Kirjoittaja tunsi poliittisen opin ja sen käytännön seuraukset. Blogin lukijoille täytyy vain toistella, että tuskin löytyy niin mieletöntä oppia, ettei joukko aikakauden älykkäimpiä naisia ja miehisiä rientäisi sitä ylistämään. Niin tuntuu aina käyneen.

Kansalaistoimintaa

Kun tässä on lääniä, voi pitää pitoja. Edellisiltana pakokauhu alkoi kolkutella nurkissa sään takia. Keli todella oli kuin Poventsan valtauksessa.

Kalaasien aihe oli merkkipäivä, ei minun. Syvempi syy oli erilaisten hirmuisten tätien ja setämiesten suuri määrä. Puolen päivän jälkeen sohvalla istuvan nuoriso-osaston keski-iäksi laskin 89 vuotta.

Kutsut oli pitänyt porrastaa. Lapsiperheitä alkoi lappaa puolenpäivän jälkeen, ja tilaisuus aiheutti aiheellisesti onnellista mölinää.

Viime hetken oivallus ja hyvätaitoinen ystävä auttoivat muuttamaan eristämättömän lasikuistin suorastaan huoneeksi. Infrapunalämmitin eli säteilijä tuntuu olevan kerrassaan hieno keksintö ja lisäksi hinnaltaan asiallinen.

Nyt mehustuneet äänet ovat alentuneet, ja minun puolestani saa tulla vaikka metri lunta.

Suurimman työn teki sukukuntineen tämä Anu, jolta onnistuvat kaikki työt siivoamisesta viimeisen päälle hiottuihin pitokokin mestarisaavutuksiin; on hän ajanut tietääkseni rekkaakin, mutta sitä tarvetta ei tänä päivänä ollut.

Syötettyjä ja kahvitettuja vieraita kävi noin 120. Kiertäessäni eri ryhmäkuntia tein muutaman havainnon. Juhlapäivä ja kestitys rajaavat puheenaiheet sopuisiksi ja saavat ihmiset tekemään sen, minkä tavallinen arki estää: juttelemaan vieraampien tai ihan outojenkin kanssa.

Lisäksi juhlaan tarvitaan suurin yhteinen tekijä (s.y.t.) eli esimerkiksi merkkipäivää viettävä. Sukuyhteys ja työtoveruus näyttävät olevan tässä keskiluokkaisessa joukossa erittäin vahvasti yhdistäviä tekijöitä.

Sitä en päässyt kysymään joukon pienemmiltä, oliko olo haikea ja vaikea, koska he kirmasivat kaiken aikaa pitkin ja poikin. Itse olen muistavinani lapsuusvuosien pakkojuhlat vähäisempinä kärsimysnäytelminä.

Juomakulttuuri on muuttunut. Vielä joskus 1970-luvulla nämä samat ihmiset tai siis heidän kaltaisensa eivät näyttäneet juovan viinaa mutta päihtyivät pikavauhtia. Vierailla oli koko ajan asiaa halkopinon taakse, ja autojen takaluukut paukkuivat.

Tuli juhlituksi. Kahvia keitettiin padoissa hehtolitroissa sadoissa.

Puheenjohtajista

Eilinen keskustelu psykopaateista oli hyvä.

Jälleen kerran käytimme sotatapahtumia esimerkkinä. Ne ovat niin käsitettäviä.

Erinomaisissa suorituksissa on kohdin se ongelma, että ne tahtovat unohtua tai jäädä huomaamatta.

Esimerkiksi Paavo Nikula, jonka sairastuminen oli järkyttävä tieto, on ehkä paras tietämäni komitean puheenjohtaja.

Olin häneen yhteydessä maanantaina.

Kaikkea hyvää.

Komitea on monen korvissa ruma sana. Totuus on toinen. Komiteat tekevät usein erittäin vaivalloista ja tärkeää työtä naurettavan halvalla. Professoreista ahneimmatkin tyytyvät muodolliseen kokouspalkkioon ja tekevät työtä kuin pienen talon hevonen.

Tuleeko siitä mitään, se riippuu puheenjohtajasta.

Nikula veti muinoin asunto-osakeyhtiölakikomitean. Hän oli silloin lainsäädäntöneuvoksena. Komiteassa oli osa järjestöjen edustajia ja sitten muutama meitä asiantuntijoita, jotka emme edustaneet ketään.

Tekijänoikeuskomitea, jonka jäsenenä istuin yli 500 kokousta, rakoili etujärjestöjen ihmisten puhemyllyn takia. Osa porukasta olisi halunnut saada aikaan soveltamiskelpoisia säännöksiä. Osa halusi vain nokitella.

Lain sekavuus on tätä perua. Oikeastaan en usko, että nytkään saataisiin parannusta aikaan, jos saataisiin syntymään uusi komitea. Sellaista henkilöä ei myöskään ole näköpiirissä, joka kykenisi niin riitaiseen sakkiin puheenjohtajaksi.

Kun kehaisen Nikulaa, korostan vielä varmuuden vuoksi istuneeni muutamia kymmeniä vuosia maan parhaiden juristien johtamissa elimissä eli korkeimman oikeuden ja hovioikeuden jaostoilla. Myös siellä nokkamiehen oli joko kyettävä tunnistamaan pikkuasiat pieniksi ja nuijimaan ne pöytään todella ripeästi, tai sitten näkemään, että asia on todellinen tunkio. Siinä tilanteessa puheenjohtajan on osattava kääriä hihansa ja tarttua talikkoon niin että toiset noudattavat esimerkkiä.

Minun lähti käydä hassusti Nikulan komiteassa. Hän sanoi että Kemppinen kirjoittaakin grynderirakentamista koskevat pykälät ja niille perustelut eikä asialla ole edes kiire. Riittää että tulevat ensi perjantaiksi.

Tulivat ne. Sata sivua tekstiä aika hankalasta asiasta, jossa oli tullut tavaksi toimia lain kiertämiseksi. Puheenjohtaja muka lohdutti muistellessaan Erik Svinhufvudia, joka oli legendaarinen komitean puheenjohtaja. Hän kertoi tunteneensa, että nyt oli elämässä edistytty, kun Erik lakkasi vetelemästä henkseleitä hänen kirjoittamiinsa liuskoihin ja tyytyi ritsaamaan rivejä ja kappaleita vaakasuoraan.

Tässä on suuri ero.

Tuomioistuimissa konsepti palasi usein tai useimmiten kierrokselta saman näköisenä kuin pakanamaan kartta, mutta jäsenten lyijykynällä tuhertamat muutokset olivat siihen aikaan usein näennäisiä. Kokeilin joskus. Oikeusneuvos Jalanko sanoi, että kautta aikojen tämä asia on kirjoitettu tällä ainoalla oikealla tavalla ja luulisi esittelijän (minun) sen tietävän. Seuraavassa esittelyssä kirjoitin sen juuri niin, jolloin oikeusneuvos Nikkarinen sanoi, että taas väärin, korjasi asian uuteen uskoon ja sanoi, että kyllä esittelijän pitäisi tämä osata, koska näin on kautta aikojen kirjoitettu.

Kostoksi kirjoitin väitöskirjan ja sitä valmitellessani kävin läpi sekä korkeimman oikeuden että hovioikeuksien ratkaisumalleja. Toisaalta Turun ja toisaalta Viipurin hovioikeuden kirjoituskaavoista oli painetut kirjat. "Ainoat oikeat" kaavat olivat järjestelmällisesti erilaisia.

Eversti Kempin sotaoikeusjuttu oli kauhea murhenäytelmä ja oikeusmurha. Korkeimman oikeuden tuomion konseptista käy ilmi, että jäseniä kiinnosti oikeastaan pelkästään se, miten kirjoitetaan lausuma sen johdosta että toinen jutun syytetyistä oli tehnyt sellissään itsemurhan. "Jää sillensä" vai "lausunnon antaminen asiasta enemmälti raukeaa".

Hyvä puheenjohtaja on lillukanvarsien vihollinen.

Yllättävää muuten, että sananparsien valikoimassa, jota jatkuvasti siivoan saadakseni esiin vain nasevimat (ja ruokottomimmat). "Meijän piika ei sotkeuvu lillukanvarsiin." Laukaa 1932. - Olin luullut tätä nykyajan sanonnaksi.

Voi olla, etten ole hirveän iloinen, kun näitä kirjoituksiani nimitetään jutusteluksi. Nämä on kirjoittelua ja ajoittain kirjoittamista.

Lauri Viita kuuluu aikoinaan lyöneen, kun vastaantulija kysyi, että mitäs olet kirjoitellut. "Minä en jumalauta kirjoittele!"

Eli jutustelun kärki. Työuupumus, viihtymättömyys ja yleinen raivohulluus, joka riivaa työelämäämme, saattaa johtua osittain vääristä mielikuvista ja oudoista ihanteista.

Olen itse neuvonut oppilaitani, että on syytä silloin tällöin ottaa esimerkiksi paperikorista muutama liuska vasempaan käteensä ja sitten kulkea kiireisin askelein pari kertaa edestakaisin käytävää huolestuneen näköisenä ja nyökätä tuskin havaittavasti tuttaville.

Eipä aikaakaan niin saa tehokkaan työntekijän tai johtajan maineen.

Kun tekee tosissaan töitä, joku kysyy: "Miksi sinä et teet mitään?" Tai: "Kenelle sinä olet vihainen."

Sisätöissä, joista tässä on oikeastaan puhe, se kaikkein raskain asia, jota järkevä ihminen kavahtaa, on ajatteleminen - pitkän matkan ajatteleminen, kestävyysajatteleminen.

Se ei todellakaan ole joutavien kuponkien täyttämistä eikä puhelimessa lällättämistä eikä varsinkaan kokouksissa nuokkumista.

Kun asia on ajateltu, parhaassa tapauksessa ratkaisuistaan voi tehdä totta vähin äänin ja ilman käskytystä. Joskus se onnistuu niin hyvin, että ihmiset luulevat itse tulleensa juuri tähän tulokseen.

Olen tavannut sellaisiakin virtuooseja, jotka esittävät pänvastaisen mielipiteen, jotta toiset huutaisivat että eihän se noin voi olla, ja esittävät juuri sen toimintamallin, johon asianomainen itse tähtäsi.

Isommmat herrat ja nykyisin siis myös rouvat ovat yleensä kehittäneet ulosheittotekniikan niin että he rupeavat hivuttautumaan kohti kirjoituspöydän kulmaa ja katselemaan kelloa ennen kuin vieras on ehtinyt kunnolla aloittaa. Tuo tekniikka on puheenjohtajalle välttämätön, koska jokaisessa joukossa on ihmisiä, joiden on hyvin vaikea päästä asiaan, jos asiaa onkaan.

Mutta joukossa on poikkeuksia. WSOY:n maineikas pääjohtaja Hannu Tarmio tunnusti minulle kerran harjoitelleensa sekä puhetapansa että asentonsa. Hannuhan käyttäytyi kiihkeinä työvuosinaan kolmannen luokan kävijöidenkin kanssa aivan kuin kiirettä ei olisi edes keksitty. Hän katsoi silmiin ja vaikutti vilpittömästi ja syvästi kiinnostuneelta.

Hän sanoi päättäneensä syistä, joista ei ole nyt puhe, saada huippupisteet Norssin opettajaharjoittelusta. Hänhän on oikeasti biologi, lehtoriksi pätevöitynyt, mutta jotenkin sitten joutui pääjohtajaksi.

Suomessa ei kaiketi edelleenkään anneta esiintymis- eikä opetuskoulutusta muualla kuin opettajainkoulutuslaitoksissa, joita ennen sanottiin kansakoulunopettajien seminaareiksi. Siellä etenkin ala-asteen opettajiksi koulutettavilla näytetään kädestä pitäen, miten toisille puhutaan, miten lauseet muotoillaan, missä kädet pidetään, miten katse liikkuu.

Jos johtaja - puheenjohtaja - todella osaa ammattinsa, vihaisena sisään tullut kävijä huomaa palanneensa eteiseen täysin kiireettömän ja tavattoman empaattisen esimiehen luota alle kahdessa minuutissa, hyvällä mielellä ja suu korvissa.

Ja palatessaan penkomaan tarpeettomia papereitaan turhassa työssään hän tuntee hienoista ylpeyttä oivallisesti esimiehestä.

Kuvittelen että myös kadettikoulussa tähdätään tähän ja luulen, että lukemattomien kovien kokemusten jälkeen pyrkimyksissä on alettu onnistua. Ainakin yleisesikuntaupseerit ovat televisiouutisissa ja ajankohtaisohjelmissa aivan omaa luokkaansa verrattuna kaikenkarvaisiin professoreihin ja dosentteihin.