Nummi

 

Joku kysäisi, mikä se on se nummi paikannimessä Kirkkonummi. Taisin joskus kirjoittaa tässä kaikille tutuista maastonmuotojen nimityksistä ja väittää niitä vaikeiksi. Eli kun tiedätte eilenkin merkkipäiviään viettäneen Aleksis Kiven, niin mikä tarkkaan ottaen on “nummisuutari”?

Samaan hengenvetoon voisi pyytää tietoa sellaisista yleiskielen sanoista kuin aho, keto tai niitty. Joku saattaa asua Malmilla. Hänellä voi vilahtaa joskus mielessä, että minkähän takia Helsingissä on Malminkatu ja rinnekin vielä keskikaupungilla.

Eilen kävi nimi, ettei minulla ole aavistustakaan monien Euroopan maiden nimien taustoista.

Ennen kuin ihmettelette ääneen, miten tyhmä joku voi olla, kiirehtikääpä sanomaan, mistä on saanut nimensä Sveitsi, joka roomalaisten aikaan ol Helvetia, kuten Espanja oli Hispania. Taustalla on pieni kantoni Schwyz. Miten se on laajennut koko maan nimeksi ja miksi, se ei ole tiedossani. Tietämättömyyteen johtavat myös ne jäljet, joiden mukaan maan nimi Italia liittyisi tavalla tai toisella vasikkaan. Siis Italia olisi eräänlainen vasikkahaka. Kukapa sen tietää?

Mutta Puola ei liity polkupyörän renkaisiin eikä auton sähkölaitteisiin, vaan kysymyksessä on tavallisen tasaista tarkoittava sana, joka voi olla yhtä vanha perua kuin man kielikin, eli ei siis niin ihmeen vanhaa.

Ja Kirkkonummi on ruotsinkielisen muotonsa Kyrkslätt viittaamin tavoin alava, puuton paikka - kuten siinä kirkon lähellä on edelleen.

Vanhat harmaakivikirkot ovat hyvin usein lähellä vettä. Niihin tultiin vesitse ja maitse. Kirkkonummi on vanha, kirkko 1300-luvulta. Sitä rakennettaessa ei kenellekään tullut mieleen, että jokin Espookin olisi aikanaan perustettaa ja sinnekin aikaa voittaen saada kirkko. Helsinki oli vielä kauempana tulevaisuudessa, ja kaupungin perustamnen meni kerran toisensa jälkeen pieleen. Nythän tää sinänsä kummallinen kivinen niemukka, jonka välissä on selvää rapaa. “Gloet” eli Kluuvi tulee matalasta ja umpeutuvasta merenlahdesta. Tietoni mukaan nykyisen Aleksis Kiven patsaan kohdalle upposivat Kiven itsensä vielä eläessä ajurin rattaat. Hevonen pelastui. Metroa rakennettaessa “Kluuvin ruhje” puhutti paljon ja maksoi vielä enemmän. Se on siinä torin itäreunalla. Kallio humpsahtaa omia aikojaan syvemmälle, ja päällä on liejua. Tämän jutun kuva on nykyisen Eduskuntatalon paikalta, välissä on Kluuvinlahti ja taustalla näkyy Yliopisto. Itse kummallnen sana on murteellista ruotsia, jorpakko kuten nähdään.

Suomi se on salaisuus. Maan nimestä on joukko selityksiä, kaikki vääriä - suomaa, suomu, saame ja niin poispäin. Olisiko Saimaa siirretty nykyiselle paikalleen vasta myöhemmin. Nimi kuulostaa vähän samanlaiselta, eikä senkään alkuperää tunneta. Tietymätön on nimenä myös Päijänne. Esinelöydöistä päätellen täällä asui jotain tuntematonta rupuliporukkaa ennen kuin portit avattiin ja suomensukuiset kansat marssivat sisään sinivalkoisissa verryttelypuvuissaan.

Erään aikaisemman kommentin johdosta saan tilaisuuden huomauttaa, että on täältä jopa ne kaksi isoa verkkoa ja jokin määrä luun kappaleita ja kivikaluja siltä ajalta, jolloin mannerjää oli vasta vetäytymässä pohjoiseen. Ja ennen niitä kansakoulussa opetettuja järviä ja meriä tuossa oli jääjärvi. Lisäksi interstadaalit paiskoivat lämpötilaa niin että meillä on hiukan tietoa useista perättäistä jääkausista ja perustilanteesta niiden välisenä aikana. Riittävän kauas katsoen Norjan vuoristokin on aika viimeaikainen keksintö. Joku on muuttanut sen nimen Karelideiksi, kun ennen se oli Köli.

“Nummisuutarit” olivat siis kylän kulmalla asuvia kengänkorjaajia. Sellaisia nimitettiin kielessämme joskus rajasuutareiksi. Viitattin kenkärajoihin. Omasta tai asiakkaan tuomasta nahasta kokonaisia kenkiä valmistavat suutarit olivat sitten parempaa porukkaa.

Tiedän vielä, nimeltä anakin yhden ihmisen, jka kirkkoon pyhäpäivänä kulkiessaan käveli paljainjaloin ja vetäisi sitten viime tingassa kenkunat jalkaansa. Näin tehtin, ettivät jalkineet omia aikojaan kuluisi. Erällä paikkakunnall on Istuinmäki, joka olisi saanut nimensä tuon käytännön mukaan.

Malmi on hiekkainen kenttä, jossa esimerkiksi sotilaat harjoittelivat tai työntelivät tykkejä tai sitten pidettiin markkinoiden tapaisi ja siis myytiin hevosia ja oltiin yksimielisesti humalassa. Aho on pensakoitunut paikka, ei kunnon metsäkään, ja niitty puskee heinää mutta ei ole pelto.

Kirkkonummen tarkoitus on selvä. Tänne pääsi isommallakin laivalla, jos oli tultu esimerkiksi hirttämään Suomen herroja, kuten Kaarle-herttua kerrankin, joka käväisi myös Raaseporissa herjaamassa Klaus Flemingin ruumista, Nuijasodan melskeissä. Sekä Pikkalassa että Kantvikissa pääsi laivalla rantakallioon kiinni, ja Obbnäsissä samoin. Kanttulassa on kuulemme Neuvostoliton Porkkalan vuokra-aikana louhima sukellusveneluolia. Itse en ole tullut käyneeksi, mutta tutuilta olen kuullut.

No, hiukan asiallisemmin: tästä on Viron Naissaareen matkaa linnuntietä noin 36 kilometriä, ja kapeikko on sotilaallisesti tärkeä tänäkin päivänä. Jo keskiajan kokoelmat, kuten Turun tuomiokirkon Musta kirja, ovat täynnä kirjoituksia, joilla usein vielä tanskaa puhunelle Paadisten luostarin munkeille myönnettiin seudulla erinäisiä oikeuksia. Tallinakin oli alun alkaen tanskalaisten keksimä kaupunki, kuten sen nimestäkin oikeastaan näkee.

Loppuun ylentävä ajatus. “Amerikka” oli tunnetusti nimenä väärinkäsitys, jolla melkein sivullinen henkilö sai puoli maapalloa nimiinsä. Ja vahingossahan Columbuskin rantaan tuli, oman käsityksensä mukaan Intiaan, mhyöhemmän selvityksen mukaan Karibian mereen saarelle, tieteellisen todistuksen mukaan “oikeaan” Amerikkaan.

Kun siellä nyt se yksi on niin täpinässä muuttamaan nimiä, niin miksi ei muuttaisi valtion nimeä. Donalds sopisi hienosti. Kun hankkisi vähän maalia tai teippiä, eräältä hampurilaisketjulta saisi varmaan halvalla kyltit. Hienoa - Donalds, sinapilla ja ketsupilla.

Viime aikoina

 

Viimeksi kuluneet pari miljoonaa vuotta näyttäisivät kuitenkin olleen selvää alamäkeä. Arvio on sama, ajatteli asiaa ihmisen vai ympäristön kannalta.

Sellaista puoluetta ei näyttäisi olevan liikenteessä, jonka mielestä ympäristö tuhoaisi ihmistä, vaikka tuollaisessa näkökulmassa näyttäisi olevan paljonkin perää. Se että ihminen tuhoaa ympäristöä, näyttää sitä vastoin hyvin selvältä.

Kirjoitetun ja pääteltävissä olevan historian aikana heiluriliike näyttää ilmeiseltä. Edistysaskelta seuraa pian jonkinlainen romahdus. Tanssimme kaikki tangoa. Askel eteenpäin, kaksi askelta taaksepäin.

Tunnetuin esimerkki on teollistuminen eli uudenlaisten energiavarojen käyttöönotto runsaat 200 vuotta sitten. Höyry, öljyjalosteet, sähkö, ydinenergia.

Muta samalla tavalla katastrofi oli aina ylistetty renessanssi, joka alkoi näkyä ensin taiteessa ja johti saman tien muun muassa hiukan parempiin purjelaivoihin ja nämä puolestaan ennennäkemättömään joukkotuhon vahingossa löytyneellä uudella mantereella.

Noin vuonna 0 roomalaiset olivat hoitaneet melkein kaikki asiat, ja niinpä jo kymmenen sukupolven aikana sellainenkin yleinen mittari kuin lukutaito alkoi taantua entistä kovempaa vauhtia, suunnitellut rakennukset muuttua mökeiksi ja miekat korvata piirtimet viestintävälineinä.

Juuri tänään elämme aikaa, jolloin osa ihmisistä on kokenut omana aikanaan kymmenkertaisen parannuksen muun muassa elinajassa, ravinnossa ja kivun hallinnassa. Silti ei ole aivan helppo löytää sellaista täysissä järjissään olevaa ihmistä, jonka mielestä olisimme juuri nyt menossa kohti vielä parempia aikoja.

Päin vastoin aika monet myös vakiintuneen tieteen ulkopuolella tarttuvan pieneen tai vähän suurempaan lapioon ja näkevät itse, että olemme osa ympäristöämme ja valitettavasti loisia maapallon turkissa. Ehkä ystävällisempi kuvailu olisi ikään kuin luteita, joilla on tulitikut käytössään.

Palautin mieleeni Borgesin mielikuvituskertomuksen roomalaisesta, joka eksyy Afrikan aavikoilla ja löytää kummallisen kaupungin ja sieltä hyvin vanhan miehen. Käy ilmi, että tämä ymmärtää kuitenkin puhetta. Roomalainen kysyy, onko vanhus kuullut Iliaasta ja Odysseiasta. Tämä miettii ja vastaa vinkuvalla äänellä: en oikein ole varma. Siitä on niin pitkä aika, kun kirjoitin ne. Se tapahtui pian sen jälkeen, kun jumalat olivat tulleet hulluiksi ja antaneet historian alkaa…

Lukija voi perustellusti ihmetellä, miksi tässä enimmäkseen harmittomaksi tarkoitetussa blogissa nyt yllättäen viljellään ikäviä ajatuksia. Eihän olisi tarpeen erikseen korostaa, että monien korkeakulttuurien tapa arvioida itsensä kaiken tähänastisen kehityksen huipuksi ei ole ongelmaton.

Tuli vain mieleen tuoda esiin, että hyväksytty ja myös ihailtu kulttuurimme. siis nyt etenkin niin sanottu läntinen kulttuuri, Yhdysvallat mukaan luettuna, on riittämättömien tosiasioiden varassa. Välillä tuntuu, että kirjastojen roskalaatikoista löytyisi tärkeämpää tavaraa hiukan samaan tapaan kuin tämän hetken arkeologia tekee jatkuvasti hienoja löytöjä kalmistojen lisäksi tunkioilta. Viimeksi mainitut sisältävät nähtävästi parasta aineistoa esimerkiksi sen kysymyksen kuvaamiseen, miten ihmiset ja muut eläimet ovat levinneet ja taantuneet eri aikoina planeetallamme.

Vanha lentäjien keino oli kohdistaa katseensa vähän viereen nähdäkseen kohteen mahdollisimman hyvin.  Jo luolamaalauksissa on runsaasti käden jälkiä, joista eräistä erottuvat jopa sormenjäljet. Niinpä voimme yrittää päätellä, olivatko nyt tiedossa olevat, taiteenakin suurenmoiset kuvat yksittäiten mestareiden työtä vai onko päinvastoin niin, että viime vuosikymmenet käden taidoissa on johdonmukaisesti taannuttu. Mielestäni se on kiinnostava kysymys. Historiassa ehkä yleisemminkin varta vasten laadittua kirjanpitoa todempia saattavat olla kiireessä väärennetyt muistiinpanot ja tositteet.

Wapaussota

 (Kuvassa O.E. Tuomikoski)

Poikani on kaivanut esiin nuoren syöpään kuolleen äidinisänsä veljen puheita vuodelta 1919 Saarijärven Paavo -sanomalehdestä . Lehti ilmoitti olevansa Jyväskylän suuri sanomalehti.

Ajatuksena on hämmästyttää historiantutkijoita. Valkoisten  puolelta sovintoa ja malttia suhteessa edellisvuoden punaisiin ei ole sanottu esiintyneen julkisuudessa kuin eräissä yksittäistapausissa (Hj. Linder). Tässä Otto Einari Tuomikoski tiedetään kovaa vauhtia tohtoriksi valmistumassa olleeksi henkilöksi, josta voidaan helposti todistaa, ettei hän ollut äärilaidan kulkijoita, vaan edusti sellaista valkoista mielipidesuuntaa, jota ei vakiintuneen historian mukaan ollut olemassakaan.

Hän oli itse osallistunut Tampereen taisteluihin Mannerheimin johtamissa joukoissa, ja hänen pikkuveljensä oli kaatunut Kalevankankaan kovissa taisteluissa. Jutuissa vilahtava Viljo Tuomikoski osallistui kansalaissotaan sanitäärinä, myös kesällä 1918 Suomenlinnassa ja sai professorin arvonimen sotien jälkeen kirurgina.

Saarijärven Paavo  5.12.1918

“Merkillinen asiakirja. Kuinka kuningaspuuha ensiksi alkoi ilmetä?

Maist. O. E. Tuomikoski Jyväskylästä on ”Karjalan Aamulehdessä” julkaissut kirjoituksen, jossa tuodaan esiin niitä wehkeilyitä, joita kuninkaan hyväksi keväällä alkoi ilmetä. Maist. Tuomikoski kertoo: Ensimmäisen kerran huomasimme noita kuningasmielisten wehkeitä Pietarsaaressa. Tykkimiesten pestaussopimuksissa ruwettiin omavaltaisesti pyyhkimään ”tasavalta” sana pois. Teko herätti suurta kiihtymystä ainakin suomalaisissa sotilaissa. Yksi ja toinen huomautti kansliapäällikölle tästä, mutta hän sanoi pyyhkimisen tapahtuneen ”ylempien käskystä”. Allekirjoittanutkin kieltäytyi aluksi tämän wuoksi nimeänsä sopimukseen kirjoittamasta. silloin kansliaherra ylimielisesti huusi: ”Tekö määräätte, onko Suomi tasavalta vai kuningaskunta?”. – ”En”, wastasin hänelle, ”en siitä määrää minä, ette tekään, hyvä herra, eipä itse kenraali Mannerheimikaan, waan Suomen kansa”.

Kun muu ei auttanut, keskustelimme Pietarsaaren yhteiskoululla asiasta. Allekirjoittanut lähetettiin sitten wiemään Waasaan siten kiireessä syntynyttä asiakirjaa.

Waasassa jätin sen erään jääkärin läsnäollessa senaattori Arajdrwelle, joka lupasi sen toimittaa hallitukselle. Muuten senaattori jo etukäteen tiesi sanoa, että hallitus wirallisesti oli tasawaltalaisella kannalla. Hän oli kylläkin kuullut kuningasmielisistä puuhista, mutta hän arweli niiden raukeawan mahdottumuuteensa. Sanottu asiakirja, joka kuwastaa niitä mielialoja, jotka sodan alkuaikoina oliwat walkoisen Suomen sotureille luonteenomaisia, oli kokonaisuudessaan seuraawanlainen:

K. Herra Senaattori.

Me, joukko suomalaisia wapaustaistelijoita uskallamme täten kääntyä Teidän, herra Senaattori, kauttanne hallituksen puoleen erään sangen ikäwän seikan wuoksi. Olemme näet lähtiessämme taisteluun niitä wenäläisiä ja suomalaisia bolshewiikkeja wastaan, jotka uhkaawat tuhota Suomen wastasaadun wapauden ja itsenäisyyden, wannoneet wiimeiseen hengenwetoon saakka puolustawamme Suomen laillista tasawaltalaista hallitusmuotoa: se on, sitä hallitusmuotoa, joka meillä on woimassa w.k. 27 pnä., jolloin sota alkoi. Samalle tasawaltalaiselle hallitusmuodolle owat wakuuttaneet uskollisuutta nekin tykkimiehet, jotka owat pestautuneet tasawallan palwelukseen Pietarsaaressa. Pestaussopimuksen sanamuoto näet on seuraawantapainen: ”Täten pestataan Suomen tasawallan tyksitöön… j.n.e. Wiimw päiwinä on uusien tulokasten sopimuskirjoista pyyhitty pois sana ”tasawalta”, aiwan wiimeisissä kaawakkeissa sanottu sana puuttuu kokonaan. Arkoina wapaudestamme uskallamme täten kääntyä hallituksen puoleen toiwoen saawamme selwitystä siihen, kenen aloitteest ja missä tarkoituksessa moiset mieliä kiihoittawat toimenpiteet tapahtuwat. Miksi pyyhkiä sopimuksesta pois se sana, tasawalta, jonka menestyksen puolesta olemme liikkeelle lähteneet, joka sana on meille Pohjolan hangissa taistellessamme woimaa ja rohkeutta antanut sekä uskoa oikean woittoon ylläpitänyt? Miksi se tällä hetkellä, jolloin ensi wiestit kertowat siitä, että punaisten kaappausyritys on häpeään joutumassa?

Me Suomen tasawallan wapaa ehtoiset soturit uskallamme täten lailiselle hallitukseilemme ilmoittaa, että olemme sille wiimeiseen hengenwetoon asti uskollisia; mutta samalla me tuhotessamme uhkaawan bolshewiikkiwyöryn ja palauttaessamme rauhan sywästi rakastamaamme isän maahan myöskin silmää räpäyttämättä warjelemme Suomen kansan ja eduskunnan oikeuksia niitäkin mahdollisia wäkiwaltaisia tai kawalia yrityksiä wastaan, jotka woiwat uhata niitä ylhäältä päin. Jumalaan luottaen ja tietäen, että Pohjois-Pohjanmaa, Etelä- Pohjanmaa, Karjala, Sawo ja Häme ajattelewat samoin piirrämme uskollisimmin ja nöyrimmin:

Joukko suomenmielisiä pohjalaisia, karjalaisia, sawolaisia ja hämäläisiä tykkimiehiä.

Pietarsaari, 28. 2. 1918. Wakuudeksi: Oiwa Nurmio, Kaup. wisk. Kaskinen. Aarno Saarensiwu, Maist., Helsinki. Y. A. Kanninen. Liikemies, Tampere. O. E. Tuomi koski, Maisteri, Jywäskylä. Niilo Perttula, Maanw, Punkalaidun. Aarne Minkkinen, Kansak. opett, Kirwu. A. Karwonen, Kauppakorkeakoul, Sakkola."

Kirjoituksessaan lausuu maist. Tuomikoski lopuksi seuraawat sanat: Eiwät punaisten sadat tykit, kymmenettuhannet kiwäärit ja lukemattomat kuularuiskut kyenneet meihn istemään sellaista haawaa, kuin ne miehet, jotka kuningaskysymyksen esillewetämisellä jakoiwat Suomen laillisella kannalla olewan kansanaineksen kahteen toisilleen whamieliseen leiriin ja hetkellä, jolloin uusi wyöry idästä maatamme uhkaa. Onko noilla miehillä siweellistä oikeutta ja uskallusta siitä huolimatta hallituksen ohjaksissa pysyä? Salliiko Suomen kansa sen?

 

Saarijärven Paavo 13.2.1919

Suojeluskunta-aatteesta.

(Maist. Tuomikosken puhe wapaussodan wuosijuhlassa kunnallistalolla 2.2.1919)

Olemme tänään kuulleet kauniisti puhuttawan wainajille ja wapaalle isänmaalle. Itse puolestani pyydän lausua sanan sowinnolle ja tulewaisuudelle. Näinä päiwinä on kaikkialla maassamme wietetty wapaussodan alka misen wuosisuhlaa. Niin on tehty tässäkin kaupungissa, sillä tänään on kulunut täsmälleen wuosi siitä päiwästä, jolloin Keski Suomen ensimäiset wapaaehtoiset lähetettiin Wilppulan uhatulle rintamalle Täsmälleen wuosi sitten he asettuiwat ruoturintamaan tämän talon edus talle jättääkseen hetken perästä innostuneet saattajansa nenäliinojen liehuessa ja jylisewien eläköönhuutojen kaikuessa. Noita aikoja owat suojeluskuntalaiset muistelleet järjestäessään paraadin. Juhlapukuihin pukeutuneet kanselaiset owat lukuisasti tulleet wiettämään tätä päiwää ja saamaan uutta luottamusta Suomen tulewaisuuteen, waikka uhkaawia pilwiä yhä onkin waltiolliseila taiwaallamme. Ja tänä päiwänä olemme käyneet kunnioittamassa wainajiemme muistoa heidän lumenpeittämillä haudoillaan, sankarien, joitten werellä Suomen wapaus on ostettu, että me jälkeenjääneet puolestamme tekisimme sen suuremmaksi, woimakkaammaksi, eheämmäksi ja onnellisemmaksi, kuin mitä se oli silloin, kun nuo wainajamme wielä eliwät. Wapaussodan muistojuhlaa owat kymmenettuhannet kansalaiset kaikkialla maassamme jakamattomin ilon tuntein wiettäneet. Mutta warmaa myöskin on, että on ollut sellaisiakin, jotka owat näitä päiwiä pitäneet kaik kena muuna kuin wapauden muistopäiwinä. He owat kyllä syrjästä seuranneet juhtien wiettoa ja nähneet sen innostuksen, jolla ikämiehetkin owat marssineet nuorukaistemme rinnalla. Heistä on joku woinut kuulla ne sanatkin, joita sankarien haudoilla on esitetty. Mutta walitettawasti he owat liian nurinkurisesti kaiken käsittäneet. He owat tämän juhlanwiettoa katselleet samoin tuntein kuin ne sotawangit, jotka Rooman keisarien riemusaatoissa kuuliwat katselijoiden ilohuudot woittoisalle päällikölle. Syy tähän ajatukseen on siinä, että he owat pitäneet wapaussotaa luokkasotana, jolla oli tarkoituksena saattaa työwäki orjuuteen ja tehdä siitä oikeudeton, paariasluokka, jolla ei olisi sananwaltaa yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemisessa. „Kaisokaa", sanowat he, „katsokaa itse mitä olette tehneet? Teidän jalkawäkenne on samonnut maan halki Suomenlahden rannoille asti, teidän ratsunne owat rawanneet kaikki polutkin Wienan Karjalan metsiin saakka. Millainen on joukkonne kulkema tie? — Kuolemata olette lewittäneet kaikkialle. Teidän pistintenne kärjissä ei tullut wapaus waan köyhälistön orjuus. Te ette halunneet edes siinä määrin Suomen itsenäisyyttä kuin kostoa. Siksipä hiekkanummien kätköistä tuhannet ammutut työläiset kiroowat teitä".

Tämäntapaisia ajatuksia on näinä päiwinä myöskin useiden kansalaisten sydämissä liikkunut. Walitamme kyllä, että moni hywä ja yhteiskunnalle hyödyllinen työmies näissä järkyttäwissä oloissa on saanut traagillisen lopun. Suremme koko sydämestämme, että ne keinot, joilla wastaiset kapinat aijottiin estää, oliwat niin epäonnistuneet, että kapinallinen henki noiden „rauhoituskeinojen" kautta wain kaswoi ja juopa yhteiskuntaluokkien kesken yhä suureni. Jokainen, joka tahtoo rehellisesti suojeluskuntalaisesta käydä ja jolle suojeluskunta-asia on kunniaasia, panee jyrkän wastalauseen niitä tihutöitä wastaan, joita walitettawasti kapinan kukistamisen jälkeen monessa paikassa tapahtui ja jotka yksityisluontoisina rikoksina käsitykseni mukaan on tuomittawa samoin kuin kapinallistenkin julmuudet. Mutta siitä huolimatta ne, jotka pitäwät näitä erehdyksiä walkoisen Suomen ennakolta tarkoittamina ja päämäärinä, joihin jo sodan alussa tähdättiin, menettelewät tämänluontoisissa arwosteluissaan yhtä yksipuolisesti ja sokeasti kuin nekin, jotka pitäwät työ wäkeä kaikkiin onnettomuuksiimme syypäänä.

Jos kukin meistä menee omaan itseensä, jos kukin puolue rehellisesti arwostelee tekojaan ja waikutteitaan, niin epäilemättä tulemme siihen tulokseen, että kaikki olemme jossain suhteessa erehtyneet. Niinpä ei kansalaissodastakaan ole edeswastuuta wieritettäwä yksinomaan työwäen niskoille. Porwarillisillakin on siihen osansa. He eiwät tosin ole tarttuneet aseisiin isänmaata wastaan. Mutta se itsepintaisuus ja polittinen lyhytnäköisyys, jolla niin suuri osa heistä aikoinaan wastusti tarpeellisiakin uudistuksia, joitten ratkoisu siirtyi sellaiseen kuohunta aikaan, missä koko maailma nyt elää, herätti oikeutettuja epäillyksiä porwarillisten hywistäkin aikomuksista. Se samoin kuin laillisen eduskunnan hajoittaminen loi hywän maaperän sille kiihoitukselle, jota edeswastuuttomat työwäen johtomiehet liehakoiden suurten joukkojen huonompia waistoja, käyttiwät hywäkseen ja yrittiwät luoda wallankaappauksella ja wähemmistön tahtoon taipuen luulotellun ihanneyhteiskunnan, olotilan, jossa tosin weljeys, wapaus ja tasa arwoisuus käsittäwät wain työwäen, mutta jossa muille, toisinajattelewille luwattiin hirsipuuta ja wankikoppia. Meistä ei siis kukaan woi farisealaisen tawoin kerskua ja ja sanoa: „Minä kiitän sinua, Jumala, etten ole yhtä rikollinen kuin tuo publikaani." Jos onnellinen Suomi on sotenkin rakennettawissa, jos se juopa, joka eroittaa meidät toisistamme, jotenkin on umpeen luotawissa, on ensimäinen ehto se että erehdykset tunnustetaan ja niistä oppia otetaan. Kun on kysymyksessä uusien kansaissotien estämnen, kun on kysymyksessä se, ettei lastemme eikä lastenlastemme tarwiise astua niitä werisiä polkuja, joita tämä miespolwi on saanut kulkea, eiwät mitkään rehelliset ja kunnialliset toimenpiteet ole wähäarwoisia tämäntapaisten kansallisten onnettomuuksien ehkäisemiseksi. Jos jollakin ihmeellisellä tawalla saisimme muutaman wuosidan jälkeen maailmaan uudestaan syntyä ja lukisimme oman aikamme ja etenkin nykypäiwien Suomenhistoriaa, tekisimme warmasti epämiellyttäwän hawainnon. Iisekkyys äärimmilleen kehitettynä on aina ollut ihmisen ruminpia piirteitä. Mutta tuskin koskaan se on yhtynyt sellaiseen kyynillisyyteen, kuin meidän aikanamme. Ajatelkaamme wain niitä monia keinottelijoita, jotka kaikin tawoin sotaaikana luonnottomasti kohotteliwat tawaroiden hintoja, josta köyhimmät ja yleensä palkkatuloista eläneet eniten tuliwat kärsimään ja josta oli ennenkuulumaton kurjuus ja katkeruus seurauksena. Tuo keinottelijoiden häikäilemättömyys meni niin pitkälle, että moni heistä kirosi kaiwattua ja siunattua rauhan tulemistakin, koska se ehkäisi rahan helpompia hankkimismahdollisuuksia. Samantapaista luonteen tylyyttä owat osoittaneet nekin walitettawan monet kansalaiset, jotka joka paikkaan wetäwät esille Jeesuksen, joka armahti ryöwäriäkin ristillä, henkilöt, jotka ratsastawat uskonnolla ja korkealentoisilla aatteilla, mutta joilla ei ollut sanottawana yhtään ymmärtömyksen sanaa niille säälittäwille kansalaisille, joista monet johtajien pettominä, taloudellisista syistä tai oikeana pitämänsä asian wuoksi ryhtyiwät taisteluun isänmaata wastaan. „Kuinka woisin kättäni ojentaa kapinalliselle, joka on kiduttanut, murhannut ja polttanut?" sanowat he. „Kuka kunniallinen suomalainen kehtaa sanoa wejekseen sellaista, joka on ollut wenäläisten, weriwihollistemme rikostoweri ja kätyri?"

Ei, kansalaiset, se joka tahtoo paras olla, hän ojentakoon ensimäisenä kätensä tuon ammottawan kuilun ylitse, että mahdoll simman monesta hairahtuneesta tulisi hedelmäätuottawa oksa suomalaiseen runkoon! Mitä merkitsee silloin, kun suuret asiat owat kysymyksessä, että omaisemme ja ystäwämme tuon asian wuoksi owat henkensä antaneet! Jos wiime talwen tarjooma opetus olisi niin tuntuwa, ettei tässä maassa koskaan pääse kansalaissotaa syttymään ja että sitä puolin ja toisin kammotaan kuin ruttoa, silloin nekin uhraukset, jotka olemme tehneet, pikemmin ilahduttawat meitä, eiwätkä ne suinkaan herätä wihaa kapinalli ia kohtaan. Omien wainajiemme haudoilla, omaa suruamme ajatellessa meidän pikemmin tulee tuumia, että wastustajiemmekin rinnoissa sykkiwät ihmissydämet ja että hekin owat tunteneet samanlaista tuskaa isiensä, weljiensä ja omaistensa järkyttäwän kuoleman johdosta kuten mekin. Jos näin ajattelemme noista erehtyneistä, on jo pahin este ymmärtämyksen tieltä poistettu. Mutta ennen kaikkea: me olisimme silloin lähempänä ihmisyyttä! Kun nyt suojeluskunnat järjestäwät toimintaansa maassamme, luulisin, että niiden tulisi noudattaa edellämainittuja suuntawiiwoja. On ymmärrettäwissä se epäluulo ja wihakin, jolla työwäki on suojeluskuntia katsellut. Warsinkin kapinan werinen kukistaminen ja sitä walitettawasti seuranneet taantumukselliset pyrkimykset owat wielä liiankin tuoreessa muistossa. Suojeluskunnat eiwät saa olla luokkapyyteiden tukena. Ne eiwät saa sekaantua työwäenyhdistysten toimintaan ja siten ärsyttäwästi waikuttaa työwäkeen. Jos työwäenyhdistykset toiminnassaan jotenkin menettelewät laittomasti, on nimismiesten ja muiden wiranomaisten tehtäwänä tarttua silloin asiaan. Mutta suojeluskunnat eiwät saa alentua santarmin toimiin. Me emme saa antaa aihetta siihen wäitteeseen, että suojeluskunnat olisiwat tarkoitetut yksinomaan omia kansalaisia wastaan, ei waan sotawäen awuksi ulkoisen waaran torjumiseksi. Kauan on Suomen kansa wieraan wallan ikeessä saanut elää, ensin Ruotsin, sitten Wenäjän. Tiedämme hywin, miltä käskettäwän asema tuntuu. Muistamme „ystäwämme" Bobrikoffit ja Seynit, Krestyt ja ne äskeiset ajat, jolloin suomalainen kunnon kansalainen hirtettiin Oulussa suomalais wenäläisten kätyrien toimesta. Ne ajat nyt tuntuwat meistä kuin pahalta unelta. Suomi on wapaa, sen itsenäi yyden on rauhankonferenskin tunnustanut, kuten päiwän ilahduttawa uutinen kertoo. Mutta ei siinä kyllin. Suomi elää wa hekaudessa, joka lupaa meille wieläkin enemmän. Ei koskaan tätä ennen ja tuskin milloinkaan tämän jälkeen Suomella on tilaisuus paisua Skandinawian woimakkaimmaksi waltioksi. Me emme ole woineet jäädä kylmiksi, kun weljemme wirolaiset owat pyytäneet apuamme Wiron wapauttamiseksi. Tämänkin paikkakunnan nuorukaisia on ollut taistelemassa samoilla seuduilla, mainehikkaan Narwan luona, missä 200 wuotta sitten esi isämme yhdistyneitten ruotsalaisten kanssa woittiwat kymmenkertaisen wihollisen. Wiron kansa on esittänyt Suomen ja Wiron yhdistymistä. Wiron kansa ojentaa kätensä suomalaiselle weljelleen Suomenlohden ylitse. Samallaiset awun pyynnöt owat kaikuneet rajantakaisesta Karjalastakin, joka myös on saanut tarpeensa, ei kansanwallasta. waan kansan mieliwallasta. Maailmanhistoriallisista tapauksista ja meistä itsestämme riippuu, toteutuuko tämä yhdistymisuneima, woiko Suomen pirstottu suku taas wuosisatoja kestäneen eron jälkeen yhteisen lieden ääreen kokoontua, kuten runoilija sanoo:

„Weli weljehensä, laas yhteen kotilahdet aaltoaa ja yhteen soittaa suuri isäinmaa, ikuinen murhe muinaiskarsikon, tuhannet satusaaret, harjanteet; ja werihelmiks muuttuu kyyneleet, käy isoisiksi enin itkeneet. Kell' lemmen, tuskan jalohelmet on ne uhreiks syntyi maansa kohtalon. Oi, sydän-simpukaiset sillat nää nyt Wäinön lapset jälleen yhdistää!"

Tämä heimokansojen wapauttaminen on nykyhetken waltiollinen tehtäwämme. Mutta käsitykseni mukaan ei Suomi ajan pitkään woi omaakaan wapauttaan warjella, jolle sitä kuilua, joka eroitta eri yhteiskuntaluokat, saada pienenemään. Me emme ajan ollen kykene pitkittämään tällaista olotilaa, jolloin kiwääri kädessä saamme paimentaa lähes toista puolta Suomen kansasta. Miten sitten onnistuisimme rajojemme warjelemisessa, jos lisäksi tulisiwat Karjala ja Wiro? Ei siis riitä yksistään sotahuuto: ulospäin, Karjalaan ja Wiroon! Liäksi on tulewa tunnussanaksi: sisäänpäin, yksimieliseksi Suomen kansa! Se on tehtäwä, josta kaikki olemme wastuussa. Puheissa ja teoissa on itsekunkin opittawa esiintymään hillitysti. Sanomalehtemme saisiwat heittää ärsyttäwän äänilojin, „punikki" y. m. iskusanat, joilla wuosi sitten kyllä oli tehonsa, mutta joiden käyttäminen nyt tuntuu liewimmin sanoen mauttomalta ja naiwilta innostukselta. Wankiloista päässenä kapinallisia on inhimillisesti kohdeltawa, mikäli he tuota kohtelua ansaitsewat ja koetettawa hankkia heille työpaikkoja. Meidän on kannatettawa niitä kansanwaltaisia suuntia, jotka tosimielessä harrastawat maan jakamista maattomille, wan huus ja työkywyttömyyswakuutuksia y. m. uudistuksia sekä ennen kaikkea työwäen siwistystason kohottamista. Ja kuten waltionhoitaja on ensimäisenä esimerkiilään osoittanut, on yhteiskunnan pidettäwä huolta siitä, että kaatuneiden kapinallisten lapset saawat hoitoa ja suojaa. Heidän surulliset lapsuusmuistonsa eiwät muutenkaan ole omiaan heistä luotettawia kansalaisia lupaamaan, waan heidän lapsena saamansa kostoajatukset itsestäänkin jo owat hywänä maaperänä miehuusijässäkin yheiskuntaa wastaan wahingollisille kiihoituksille.

Lähtiessämme nyt uusille urille Suomen itsenäisyyttä lujittamaan ja weljeskansojemme wapauspyrkimyksiä edistämään, on meidän kunkin puolestamme tehtäwä woitawamme eri yhteiskuntaluokkia eroittawan kuilun umpeenluomiseksi. Päämääränämme on olewa se, että kapinan poluille eksyneen ja tuntemattomana haudatun punakaartilaisen poika woisi kyntää omaa peltoaan ja muokata uusia alo ja wiljelykselle, että hänkin oppisi tä tä maata isänmaanaan rakastamaan ja sen edestä uhrautumaan samalla alttiudella ja ihailtawalla urhoollisuudella, jolla wiime talwena eräät punakaartilaiskomppaniat kurjasta johdosta ja sunrista tappioista huolimatta meikäläisiä wastustiwat. Siiloin sekin katkeruus, josta joka päiwä olemme saaneet nähdä ja kuulla todistuksia yhdessä, jos toimuodossa, wähitellen sydämistä haihtuu ja häwiää. Silloin me warmasti tulemme löytämään yhteisen pohjankin, yhteisen isänmaan, joka meidän aikanamme niin monelta kansalaiselta walitettawasti on puuttunut. Ja jos sitten sotatorwet joskus maassamme taas kajahtawat, jos Keski-Suomenkin harmaapukuiset komppaniat ja pataljoonat uudestaan lähtewät liikkeelle, jos kaduillamme ja teillämme alkaa kuulua raskaiden tykkien kolinaa ja kotiinjääneet heiluttawat lähtewille liino jaan ja hattujaan, niin silloin me emme enää mene Wilppulaan emmekä Mäntyharjulle, emme Tampereelle emmekä Warkauteen, emme omia kansalaisiamme wastaan, waan Suomen rajoille, uhkasipa sitten saaliinhimoinen wihollinen meitä idästä tai lännestä. Silloin on warmasti sotaanlähtewien mukana työwäkikin wedoten ranskalaisen sosialistin Jaurés-wainajan sanoihin: „Jos isänmaan todella suojeltuakseen epäoikeutettua turmiollista hyökkäystä tai sietämättömiä waatimuksia wastaan kutsuu wapaat kansalaisensa taisteluun, silloin ei ole ainoatakaan proletaaria joka woi wastustaa sellaista rehellistä wetoamista." — Ja kun sen sodan muistoa sitten juhlitaan, kun yhteisiä sankarihautoja waaluaan ja nousewa polwi kuulee tarinoita niistä sankaritöistä, joita yhteisessä rintamassa weljellisesti kilwoitellen on tehty, silloin ei mieliä katkeroita ja masenna se surullinen tunne, mikä on joka tapauksessa wiimetalwisen sodan muistoihin lähtemättömästi liittynyt 

Kuu paistaa

 Kuva (c) Wikipedia

Kuu paistaa heliästi. Kuollut ajaa keviästi. Etkö piikanen pelkää?

Sama myytillinen tarina on laulussa Sulhon haamu. Muistelisin, että etevät Marjatta ja Martti Pokela olisivat laulaneet sitäkin. Radiossa. Harva se päivä.
Se haamu näet huokaillen kolokutti. Ei siellä koputellut isä eikä veljensä Juhani, vaan ystäväs Vilhelmi, joka vierailta mailta tullut oli. Pussailusta ei tullut mitään, koska haamulla ei ollut huulia. Kun aamu haaleni, haamu vaaleni, mutta kun Mariaana veteli luultavasti pikkareita jalkaansa, yksi tähti lensi taivaalta ja hältä lopetti elämän.

Tällaisia ihmiset tolkuttivat ennen toisilleen eli miten kummitus tulee hakemaan ja ajaa kuun paisteessa suoraan hautaan.

Amrikkalainen “gothic” on ollut kauan muotia. Suomessa kauhutarinat on jätetty kansanrunouden tutkijoille. Minulla taitaa olla hyllyssäni Lauri Simonsuuren Myytillisiä tarinoita, joka on tosi pelottava ja kielellisesti samaa korkeaa luokkaa kuin Eero Salmelaisen Suomen kansan satuja, alkujaan 1850-luvulta. Kerronnan mestarillisuuden käsittää viimeistään ymmärtäessään, että juuri täältä mestarit Joel Lehtonen ja Martti Haavio hakivat lauserytminsä ja vähän kaiken. Viittaan etenkin teoksiin Ilvolan juttuja ja Onnen tupa. Henkilökohtainen supersankarini on kyllä Porsas Urhea, joka röhkäisemällä rajusti ajoi karkuun niin karhun kuin sudenkin, jotka olivat kuun paisteessa tulossa syömään talon väkeä.

Jos opettaisin kirjallisuutta, kaiketi ottaisin kansansatuja malliksi. Niillä ihmiset ennen naulitsivat toisensa tuikun valossa koko iltakaudeksi aloilleen. Ja tämä on viestini: erilaiset mielipiteet kirjoista, e-kirjoista, ä-kirjoista, tekoälystä ja minkä mistäkin sumentavat selvän tiedon: ihmisiä yhdessä pitävä voima on tarina.

Tarina ei ole kasa tehosteita.

Kerroin pankkivirkailijalle Nätti Jussi -vitsin, niistä jotka tarttuivat mieleeni yli 60 vuotta sitten kesätöissä pohjoisessa. Silloin muutamat sanoivat, että vastahan se Nätti kuoli tuolla metsätyömiesten vanhainkodissa. Tarinoita on koottu kirjaksi asti ja kannessa on sankari itse väärään suuntaan sojottavan jalkansa kanssa. Mutta juuri kukaan ei muista Kuikka-Koposta, jonka ihmeellisistä tekemisistä muinoin puhuttiin, eikä Kauhavalla kai kukaan ole kuullutkaan  anhojen aikojen kuuluisimmasta kauhavalaisesta, joka oli Sutki, mestarivaras jotain kaksisataa vuotta sitten. Hänet mainitaan “tavarantasaajana”. Lapatossun esikuvaa on arveltu Urjalasta olleeksi ratatyömieheksi.

Pankista sain uudella todistuksellani tunnarit. Sitä ennen olin jo joutunut filosofiseen ahdinkoon. Todistin vaimoni kanssa Espoon poliisiasemalla, että minä olen minä ja että olen olemassa. Siinä olisi Descarteskin ollut vaikeuksissa.

Ja nytpä sitten leuhkasti tunnistauduin ja uudistin parit reseptit suoraan verkossa. Kertakäyttöinen tunnus kilahti puhelimeen. Hetken tunsin itseni melkein digitaalitaitoiseksi. Olin nimittäin laskenut päässäni ja kokeillut, kauanko tekoälyltä menee tuomioistuintilaston tekemiseen 100 vuoden ajalta. Minulta meni väitöskirjaa tuhertaessani pari kuukautta, käsityönä.

Lupailen ihmeitä Suomen valtiolle. Tutkin esimerkiksi kysymystä, mistä saimme rahat sotaorvastelollisuuteen 1945-1952. Numeroita on arkistoissa paljonkin, mutta niiden laskeminen on ollut aina mahdotonta. Mutta ei ole enää.

Seuraavaksi pääsen kiinni määrälliseen eli kvantitatiiviseen kirjallisuudentutkimukseen. Kukaan ei nimittäin tiedä, mitä Suomessa on todella luettu, kuten ostettu aineisto + kirjastojen aineisto. Kustantajien antamat tiedot koskevat painoksia. 

Kiinnostukseni syy: Penguinin Euroopan historian erään osan kirjoittaja Mark Greengrass hätkäytti minut miettimään uudelleen erästä oman alani periaatetta. Hän väittää ja mielestäni todistaa, että tiedotustavan ja siis esimerkiksi uusien välineiden, kuten kirjan ja lennättimen tulo aiheuttaa valtavan muutoksen ja seurauksena on kapinoita ja suursotia. 30-vuotinen sota 1600-luvulla “aiheutui” pienpainatteiden valtavasta yleistymisestä. Ne muuttivat myös hallitsijoiden ja hallittujen suhteen, pysyvästi. Puhe uskonpuhdistuksen vaikutuksista on löperöä yleistämistä.

Ja nyt on käsillä juuri tuollainen muutos. Ei hyvältä näytä.

Metsä

 

Katso kuvan sinistä viivaa. Se on paperin valmistus Suomessa. Viime vuodet on oltu vuoden 1960 tason alapuolella.

Käyristä valitettavasti näkee, että ylin viiva eli sahatavara on perinteisesti pieni verrattuna paperiin, selluun ja kartonkiin.

Suunnilleen tässä on yksi syy Suomen huonoon talouteen. Syy ei ole huonot poliitikot, kuten luulisi.

Ajatustensa kanssa menee helposti metsään.

Norjalla on öljyä. Ruotsilla on malmia. Suomessa metsä oli pitkään toimeentulon lähde, ja itsenäisyyden ajan alun uudistukset niputetaan joskus harhaanjohtavasti torpparivapautukseksi. Mutta olimme pitkään maailman pohjoisin maa, jossa elanto tuli metsästä ja pellosta.

Metsäteollisuuden tekniikka oli ensin englantilaisten tänne tuomaa, sitten saksalaisten uusia keksintöjä. Onneksi tietokilpailuissa ei kysytä, mitä on sulfaatti- ja mitä sulfiittiselluloosa.

Mutta perinne on niin vahva ja vanha, että varhaisessa viihteessä uittomies eli tukkijätkä on sankari. Laulu tulipunaisesta kukasta. Tukkijoella. Ja jopa laulujen ja elokuvien koskenlaskijat kuljettivat ensimmäistä hyvää vientituotettamme, tervaa.

Tekoäly on suosittu puheenaihe. Pitäisi suosia pikemmin puheenaihetta Internet. Jo ennen nyt jatkuvasti mainostettua tekoälyä toisilleen kirjoittelevat koneet - esimerkiksi botit - olivat erittäin suuri osuus Internetin sisällöstä.

Edellä sanoin “mainostettu”. En tiedä asiaa - eikä juuri kukaan tiedä - mutta pelottavat puheet tekoälystä saattavat olla tekoälyn mainontaa. Markkinat toimivat kuin Jörn Donner. Hän - aikoinaan asiakkaani - väitti, että on yhdentekevää, puhutaanko hyvää  vai pahaa. Pääasia on, että puhutaan.

En mielelläni puhuisi hyvää Jörnistä, jossa itsessään oli sitä lajia jokseenkin vähän, mutta hän taisi arvata nykyisen trumpismi/putinismi -politiikan oikein, ja hänellä oli kirjallisessa tuotannossaankin sama periaate: asiakkaiden hukuttaminen yhdentekeviin tuotteisiin ja samantekeiviin lauseisiin. Ja ylenkatse johdonmukaisuutta ja tosiasioita kohtaan.

On meillä ollut muitakin kiitettyjä kirjailijoita, jotka osasivat puhua, vastata ja opettaa vaikka mitä. Lukija ihaili, paitsi jos sattui tarttumaan saman tekijän johonkin muuhun teokseen, jossa juuri samat asiat todisteltiin juuri päinvastaisiksi.

Orwellin vuoden 1984 “uuskieli” on kirjallisuutena eräin kohdin keinotekoista. “Sota on rauhaa.” “Isoveli näkee kaiken”. Etevät henkilöt eivät päättäneet esiin kysymystä, onko lause tosi vai kenties ei. Aina tehokas keino on kysymys. Kuten Berliinin Urheilupatsissa:”Kysyn teiltä, Daksan kana, haluatteko totaalista sotaa.” Vastau tul kuin aalto Irlannin rantaan, kasvavana jymynä:”Ja-a-a-a!”. “Englantilaiset väittävät, että Saksan kansa on väsynyt sotaan. Onko se totta?” “Nei-i-i-in.”

Sellaista on kirjallisuus. Ja uskonto - myöhempi arkkipiispa Mikko Juva osoitti toisessa väitöskirjassaan, että vielä runsaat sata vuotta sitten Suomen kirkon mielestä köyhien ja raskautettujen auttaminen oli synti eli Jumalan tahdon vastaista. Tätä nykyä joissakin asioissa ajatellaan, että jokainen on oman onnensa seppä. Mutta kun ei ole. Jokainen ei ole edes seppä.

Senköhän muistuttamiseksi hyviin puisiin lyijykyniin on painettu “faber”, joka siis tarkoittaa seppää.

Menneisyyden amerikkalainen koomikko, muistaakseni Groucho Marx, sanoi:  vetoan periaatteisiini; ja jos ette pidä niistä, voin muuttaa ne.

Hakemalla löytää numerot: noin vuonna 1985 kaari katkesi. Rahan hankkimisen keinoihin tuli muutos. Saatte sanoa sitä rakennemuutokseksi tai käyttää termiä “paradigm shift” tai diskontinuiteetti. Mutta esimerkiksi kasinotalous 1990-luvun alussa ei ollut syy, vaan seuraus. Tuo katkos oli historiallinen. En sano käännekohta, vaan tyhjä kohta. Se oli ikään kuin tähtien järjestämistä taivaalle erilaiseen asentoon, merimiesten harhauttamiseksi. Sellaista ei tapahdu usein.

Joku huomautti minullekin kerran, että katumus on tunteista turhin.

Ryhtymättä inttämään sanoi olevani kadunmies. Mieli kyllä teki sanoa kuin poliisi: “Herra on hyvä ja hajaantuu.”

Ääni ja vimma

 

Kyllä maailma puhetta vetää, sanottiin, ja viita paskaa.

Kun eurooppalaisittain kansa äänestää, asiantuntijat ovat samalla kannalla ja terve järki puoltaa sitä tai tätä ratkaisua, näin on toimittava. Näin sanotaan. Kuitenkaan tällaiselle ajattelulle ei ole perusteita.

Historiasta ei opi. 

Vilpitön ja tosiasioihin perustuva yhteenveto tämän hetken tai lähitulevaisuuden tilanteista ei pidä paikkaansa.

Oliko J.K. Paasikivi siis oikeassa arvioidessaan, että on parasta mennä metsään ja ampua kuula otsaan?

Paasikivellä oli kuin olikin taiteellisia lahjoja. Hän jätti täsmentämättä, kenen otsaan.

Viimeksi kirjoittamani blogikirjoitus oli vaatinut epätavallisen paljon työtä ja lähteitä. Silti se oli vain johdanto tähän yhteen ajatukseen, joka ei tietenkään ole itse keksimäni.

Elämässä ja maailmassa on epäjatkuvuuksia.

En muista, mistä termi on peräisin. Mielestäni se on matematiikkaa ja on vakiintunut funktioissa. Jottei lukija luottaisi perusteettomaan pessimismiin, sanon saman asian toisin. Näemme yhtäkkisiä ja odottamattomia muutoksia siellä, missä niitä ei ole.  Milloin sellaisia esiintyy, emme huomaa niitä.

Yhdysvaltojen romahdus oli iso asia, ja se on jo tapahtunut. Venäjän joutuminen jälleen kerran sepelimyllyyn oli iso asia. Ja se teki sen taas kerran itse. Kiina on aika kiinalainen asia, kuten aina ennenkin.

Olen itsekin ansainnut leipäni lainopilla. Ehkä siksi olen odotellut, milloin joku kuuluva kansalainen sanoo, että eurooppalaisia miellyttävä “sääntöpohjainen” järjestely ja USA:n nykyinen “deal”, suomeksi sopimus tai kauppa, ovat täsmälleen sama asia.

Kauppa on sopimus. Sopimus on sääntöön sitoutumista. 

Vanhan suomentajan korvaani Trumpin “It’s a deal” on jonkun television ammattilaisen hänelle neuvoma lause, josta tavallisen kuulijan mieleen tuli ainakin ennen hevoskauppa. Suomessa liioitellun reipas kädenpuristus merkitsi samaa. Pikkupojat velä sylkäisivät kämmeneensä tehdessään diilin esimerkiksi pikkuauton vaihtamisesta keräilykorttiin. Sanota oli “kiinni veti”.

USA:lla ei ole lainkaan kokemusta oman maansa puolustamisesta sotilaallisesti. Kiinalla ja Intialla on sama vika. Intia ei liene edelleenkään sellainen valtakunta, jossa vallitsisivat eri tahoilla edes suunnilleen samat kielet, elinkeinot, kulttuurit tai ajatukset ihmisten hengissä pitämisestä. Kiina on oppinut viiimeksi kuluneet vuosituhannet lähinnä sisällissotiin. Nämäkään 1400-luvun Aasian valloittajat eivät olleet kiinalaisia, vaan mongoleja.

Koska asiaa mietittiin laajasti ja perustellusti New York Timesissäkin, sen voi sanoa tässäkin. USA:n sähkönjakelu on lamautettavissa useaksi vuodeksi käyttämättä ydinaseita. Sen voi tehdä pienellä joukolla, halvalla ja nopeasti. Suurjännitemuuntajat ovat hyvin haavoittuvia esimerkiksi drooni-iskuille. Heidän järjestelmässään sähkön syötön uudelleen ohjaaminen onnistuu huonosti. Eli kun pientää kaupungin, sammuu myös osavaltio, tai useita.

Eräitä keskeisiä muuntajan osia saa vain Saksasta. Osaaja on Siemens. 

Toimitusaika on nopeimmillaan neljä vuotta. Maallikkokin osaa unohtaa hetkeksi tekoälyn miettiessään, mitä kaikkea tapahtuu, jos merkittävä osa maasta menee täysin pimeäksi viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi.

Ja tämä uhkakuva ei liity tekoälyyn, jota koulutettaessa sähkön käyttö on kyllä tarkoitus moninkertaistaa tai monikymmenkertaistaa. Taustalla on yritykseni ymmärtää, olisiko USA:n viime vuosien politiikan taustalla kuitenkin jokin järki.

Yksi maallikon vastus olisi kysymys: jospa sähköverkko on yhtä huono kuin tieverkko ja rautatieverkko?

Historian ammattikirjallisuuuden mukaan teollistumisen aloitti kyllä höyrykone mutta varsinaisen vauhdin tehtaille antoivat sähkömoottorit. Ja nuoren Suomen tasavallan ensimmäisiä suuria päätöksiä oli Imatran kosken rakentaminen. Selluloosateollisuus kasvoi sen ja Kymijoen ympärille.

Länsi

 

Ihmiset ja hyttyset eivät pahemmin poikkea toisistaan. Samaan riviin kuuluvat mielestäni mikrobit.

Johtava elinkeinotoiminta on aina ollut sodankäynti. Ihmisellä on ollut jo ennen kirjoituksen keksimistä tarve keksiä “todellisuus” ja esitellä se maalauksina, veistoksina, piirroksina tai kumman näköisinä kivinä. 

Sodankäynti on on hyvin monien eliöiden toimi. Esimerkiksi ainakin minulle rakas leppäkerttu on melkoinen peto. Ja onko syytä rajata pois sodankäynnin käsitteestä sirkeät pikkulinnut, jotka pistelevät hyönteisiä tai imeskelevät maan matoja? Mielestäni ei - ja erittäin kehittyneitä petoja ovat esimerkiksi lahottajasienet.

Päivän hiljaisina tunteina ajattelen joskus, että myös kasvissyönti on jokseenkin julmaa puuhaa - syömme kasveilta ja sienitä ja leviltä niiden ruuan arvatenkin karmein seurauksin.

Eliöiden, kuten esimerkiksi ihmisten, käyttövoimia on historiaa ajatellen kolme: pelko, ahneus ja laiskuus.

Eiköhän historian ja arvattavasti lähitulevaisuuden selitys ole tässä. 

Rosvojoukko, jollaisia tätä nykyä joskus sanotaan valtioiksi, näyttää tarvitsevan jonkinlaisen johdon, jonka kärjessä on Kummisetä. Valta ylitse muiden perustuu alistettavien pelkoon, ahneuteen ja laiskuuteen. 

Romahdukset ovat kiinnostavia. Romahduksen aiheuttaa kehitys.

Jos joku heristää silmiään nyt kirjoittamani vuoksi, myönnän pitäväni kovasti Ian Morrisin noin kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä kirjasta “Why the West Rules”. Tuo pikkuinen, tuskin tuhatsivuinen teos on luultavasti kustantajan vaatimuksesta otsikoitu valheellisesti. Oikeastaan se on pitkä essee viimeksi kuluneiden viidenkymmenen tuhannen vuoden historiasta. Morris on myös mieleiseni mies, britti ja Stanfordin professori. 

Stanford on vastenmielinen paikka. Olen ollut siellä. Se on pienehkö verrattuna esimerkiksi Harvardiin, ja hyvin kallis. Siellä näyttää kuitenkin olevan voimassa se vanhanaikainen ajatus, että läksyt on luettava.

Ihmislajin jatkuminen veti tiukoiile useammankin kerran, ehkä myös joskus 30 000 - 40 000 eaa. Jääkauden päättyessä runsaat kymmenen tuhatta vuotta sitten kävi pian ilmi, että ihmiset olivat jo silloin metsästäneet ja syöneet lähes kaiken sopivan, kuten mammutit. Ratkaisu oli tukalassa tilanteessa päähän pälkähtänyt. Kun oli tiedetty jo kaun, että esimerkiksi pähkinöiden, marjojen ja sienten lisäksi eräitä jyviä voi syödä, sellaisia ruvettiin nyt harrastamaan ja jopa siirtämään paremmille kasvupaikoille. Käytännön syistä oli pian pakko keksiä kylä ja siten kehittyi kaupunki. Kun tämä ihme käsitettiin laajemminkin, keksittiin valtio ja sen edellyttää hirmuhallinto. Viljan kasteleminen jokivedellä yhdistettiin nerokkaasti jyvien kuljettamiseen. Niili, Eufrat ja Tigris, Indus, Jangtse.

On paljon parempia jokia, mutta niiden ympärillä ei ole sopivaa maata. “Maa” tarkoittaa kuivuneiden puiden ja lehtien, saven ja hiekan sekoitusta. Niinpä Mississippi, Amazon, Kongo, Sambesi, Rein ja Tonava sekä Siperian joet eivät kai sopineet kymmenen tuhannen vuoden valtakuntiin.

Jopa Braudelilta jäi huomaamatta, kun hän toi maantieteen historiantutkimukseen, että Välimeri on oikeastaan vain leveä joki Gibraltarilta sinne missä ensimmäisenä kaupunkina pidetään nyt Jerikoa (natufialainen kultuuri).

Historia on ollut meille käytännössä vain Välimeren alue. Muutoin sopivat Rein ja Tonava perattiin kulkukelpoisiksi koskien ja soiden keskeltä vasta pari sataa vuotta sitten. 

Koska hiiret ovat biologisesti parempia kuin ihmiset eli nopeampia lisääntymään ja hankkimaan ravinnon hyvinkin vähästä, ennen pitkää kävi ilmi, että nehän syövät meidän jyvämme. Jokseenkin varmasti vahingossa oli keksitty keramiikka - poltettua savea - ja niin tuli keksityksi keino pitää myös vilja ja oliivit ja myös olut ja viini poissa sivullisten hampaista. Kreikasta tuntemamme amfora oli mainio säiliö kotona, matkoilla ja vesimatkoilla.

Varhaiset tutkimusmatkailijat tapasivat tulla hulluiksi janosta, kuten Magalhaesin joukko. Vesi ei säily juotavana viikkoja nahkaleileissä eikä puutynnyreissä. Jo mainittu Stanfordin Morris ei hoksaa, että kun kiinalaisilla oli tapana purjehtia kotoa Afrikan rannoille ja sitten takaisin suunnattomasti eurooppalaisia paremmilla laivoillaan, heillä oli kuljetusastiat posliinista. Se taas johtuu Kiinaan sattuneista runsaista kaoliiniesiintymistä (sopiva savi). Maailman vanhin tunnettu keramiikka on kiinalaisista luolista.

Morris kyllä miettii, mikseivät kiinalaiset löytäneet Amerikkaa, vaikka heillä oli pelit ja vehkeet. Vastaus voi olla vesi. Eurooppalaiset laskivat merimatkan Amerikasta Aasiaan ainakin 5 kertaa liian lyhyeksi.

Sekä Lännessä että Kiinassa rakenteet tuhoutuivat noin kolme tuhatta vuotta sitten. Ehdottaisin syyksi eliitin - mafiosojen - liikakasvua. Tuo viimeksi viittaamani romahdus, jonka kohdalla historiassa mainitaan monesti “merikansojen” riehuminen Välimerellä etenkin alueen imperiumeissa, liittyi myös rautaan. Siinä menivät Kreeta ja Kreikan mantereen Mykene. Liittymislahjana saimme vakiintuneet indoeurooppalaiset kielet ja Himalajan takaa tuli uusia valikoimia tappavia taudinaiheuttajia.

Tarpeettomaksi ja ikäväksi arvioitu rauta, jota oli runsaasti, tuli nyt laajemmin käyttöön, ja tulokset alkoivat näkyä metsästyksessä, viljelyssä ja etenkin sodankäynnissä. Raudan laajamittaisen käytön esikeksintö oli palkeet, joita käyttäen myös raudan sai kotikutoisin keinoin takomiskuntoon.

Ensimmäinen tieteellinen huippuase oli hevosen jalustin. Ratsastajakansat, kuten hunnit, eivät keksineet kaupunkia eivätkä valtiota, vaan liikkuvuuden. Harjoitelleet ratsastajat pääsivät maastoon, jonne sotavaunuilla ei ollut asiaa.

Havaintoesimerkistä käy Rooma, tyypillisen takapajuinen pikku kylä, joka kehitti keinot hallita koko Välimeren aluetta, jossa 90 prosenttia ryöstettävistä tai muuten hyödyllisistä ihmisistä asui alle päivän kävelymatkan päässä rannasta.

Valtava keksintö liittyi sekin puhaltamiseen: purje eli energian keskittäminen mahdollisten airojen avuksi.  Erilaisilla germaaneilla ei ollut sotalaivastoa ennen viikinkejä. Venetsia ja Genova sekä noin tuhat vuotta Bysantti pitivät vallassaan Välimerta laivoillaan. 

Jos on “Ilias” kielellinen monumentti uudesta johtavasta luokasta, joka käytännössä kaatoi heettiläisten vallan, “Odysseia” on pohjaltaan kuvaus Välimeren purjehduksista. Odysseuksen kehuttu oveluus tarkoittaa, että hän oli tekniikan tohtori. Loputtomat harharetket aiheutuivat jatkuvista suunnistusvirheistä.