Viivallinen

Koska en ymmärrä asiaa, yritän selittää sitä muille.

Otsikko on selittämätön. Yritän sanoa, että jotain kuvataan alusta loppuun. Haluan selvittää, miten kartonkipakkaus avataan tai pahvilaatikko suljetaan. Ehkä katson YouTubesta ja kai siellä on parin minuutin video ja varmaan katson sen alusta loppuun eli lineaarisesti.

Joskus katson, kun joku on löytänyt käyttöohjeen ja yrittää selvittää esimerkiksi, miten puhelimen saa äänettömälle tai kellon oikeaan aikaan.

Tarkkailtava katselee ohjetta lopusta ja jostain ja keskeltä ja ties miestä. Ei tule selvää, ainakaan nopeasti. Toinen lukee ohjeen alusta loppuun lineaarisesti. Ei tule selvää, koska yksityiskohdat (paina B, käännä nuppia kolme, paina nappulaa F), unohtuvat ja sekoittuvat toisiinsa.

Äsken kuuntelin huonosti, kuten on tapani, kahta etevää henkilöä televisiosta. Aihe oli kiinnostava eli Venäjän rahojen ottaminen ja siirtäminen Ukrainan käyttöön.

Etevät henkilöt sanoivat monta kertaa “omistusoikeus” ja “demokratia”. He käyttivät näitä sanoja valistumattomasti ja niiden merkitystä vaihtaen. Tämä on kaikkein tavallisinta.

“Omistusoikeuden” kuvaus käytössä olevissa alan kurssikirjoissa ei ole oikea, ja taloustieteiden hakuteoksissa se on yleensä virheellinen. “Demokratia” tunnetaan yleisesti sanaksi, josta ei yhtään tiedä, onko se perhonen vai hirvikärpänen.

Emme yleensä huomanneet, että jo Google ja Wikipedia muuttivat tottumuksiamme perinpohjaisesti.

Valitettavasti kummankaan käyttää ei tiettävästi opeteta, vaikka molemmilla voisi välttää paljon mielipahaa ja ansaita kasan killinkejä.

“Tekoälylle” kävi nopeasti se odotettu kova kohtalo. Mitä enemmän sanaa selitetään, määritellään ja etenkin myydään, sitä epäselvemmäksi se tulee. Tai jos vertaamme sanas esineeseen, se ei ole kuin tikkari tai jäätelöpuikko: sisällä ei ole tikkua. Sisällä ei ole mitään. 

Olen käyttänyt paljon aikaa valmistaakseni toimeentulonsa lakiasioihin riippuville esimerkit siitä, että lainsäädännössäkin lineaarisen tekstin aika on ohi.

Omassa maailmassani laki on kirjoitusta, joka on jaettu ehkä muutamaan osaan, lukuisiin lukuihin ja jaksoihin, joita merkitään pykälän merkillä. Jostain on opittava, että nuo pykälät jakautuvat kappaleisiin, joista sanotaan momenteiksi ja niittenkin sisällä voi olla tekstin pätkiä, jotka on numeroitu. Niitten nimitys on “kohta”. Lihavointia ja kursivointi käytetään.  

Erittäin huono ajatus on lukea tuollainen pidempi teksti alusta loppuun. Tavallinen keino on alleviivata eri kohtia. Parempi keino on kopioida kaverin alleviivaukset ja yrittää ymmärtää niitä.

Älkää surko. Olen lukenut eri tavoin tekijänoikeuslakia, jossa on noin 70 pykälää, nyt jo yli 60 vuotta, mutta en osaa sitä.

Saatte ilmaisen neuvon. Olen varmistanut sen käyttökelpoisuutta katsomalla tarkkaan, koska olen istunut rauhassa yhdessä ainakin kymmenen oman ammattikuntansa ja valveutuneen yleisön mielestä tuon lain huipputuntijan kanssa.

Jos he esittävät ulkomuistista vähänkin pidemmän pätkän lakitekstiä, jokin on pahasti vialla. Todellisen tuntijan erottaa myös siitä, että hän toimii kuin keittokirjasta piparakakun valmistusohjetta aina välillä tarkastava lapsi. Ehkä olin hiuka yllättynyt, kun kunnioittamani kihlakunnantuomari otti todistajanvalan tekstin esiin aina ennen kuin sanoi: toistakaa saneluni mukaan. - Joku nerokas henkilö oli keksinyt painaa tuon alle kymmenen rivin tekstin lakikirjan sisäkanteen.  Laamanni Helminen oli istunut myös Pohjoismaiden suurimman oikeusjutun (asekätkentäjuttu) ja lukenut valan tekstin ainakin 10 000 kertaa. Isäni luki muka tulo- ja omaisuusverolain jyrkän säännön rähisevälle asiakkaalleen kirjasta, jonka minä tunsin kansista - “Mieskuorolauluja II” (Laulu-Miehet).

Tekoälyn ongelma on samaa sukua kuin fysiikan mustan laatikon, ja se poikkeaa kielen (semantiikan) tutuista tuntemattomista, joita ovat heijastuminen, imeytyminen, sironta ja muutamat muut. 

Edes kiinnitettyäsi huomion juuri oikeaan kohtaan, et ehkä voi käsittää sitä. Se on kuin erään Lucky Luken konnaksi osoittautuvan oaoin raamattu - näppärästi naamioitu salapullo eli jemmaflinda, jossa ei oe tekstiä ensinkään. Raamattuun kätketty tikari oli vaha vitsi jo kun z. Topelius käytti sitä.

Värinä

 

Huolettoman kommentin vuoksi joudun tähdentämään. Kun puheena on vakava asia, kuten eilen sydämen toimintahäiriö tai pysähtyminen, asia on vakava. Maallikon perustiedot löytyvät hakukoneella. Esimerkiksi Duodecimin verkkopaikka on hyvä.

Lukija osaa varoa “lääkärikirja-oireyhtymää”. Ennen kodi kirjahyllyyn kuului tällainen iso hakuteos, ja monikin tunnisti kirjaa selaillessaan itsestään mitä ihmeellisimpiä tauteja.

Kysyin omalääkäriltäni, joka on jämpti mies, miten moni hänen potilaistaan on tehnyt itsestään taudinmäärityksen Googlen avulla ennen lääkäriin tuloaa. Hän vastasi: “Kaikki.”

Teki mieli sanoa typeryyksien sanakirjoissa aina mainituin tavoin “include me out”. Olen jopa oppinut näkemään sydänfilmistä flimmeri- eli eteisvärinärytmini. Kuka tahansa lääkäri kuulee sen stetoskoopilla ja kokenut myös ilman, pulssista ja korvalla kuuntelemalla. 

Kammiovärinä on eri asia. Sydänlihaksen sähköt menevät sekaisin ja seurauksena on ainakin aivohalvaus, usein kuolema. Tämä on se äkillinen sydänkuolema, jonka nimitys oli ennen “sydänhalvaus”. Eräs mies kuoli kumartuessaan siittämään kissaa. Eräs toinen kuoli kohottaessaan sähkökanipäähinettään toivottaessaan hvyää joulua.

Josta saan kipinän muistaa sanoa tässä, että myös sitaattisanakirjat ovat vanhaa maailmaa. Wikipedian Wikiquote (https://fi.wikiquote.org/wiki ) on yllättävän hyvä, englanninkielinen versio. Suomessa ja suomeksi kukaan ei ole ottanut sitaatteja asiakseen. Arvaan syyn. Jarkko Laineen 1989 toimittama valikoima on ollut käytössä. Muita ei näemmä mainita. WSOY:n Hannu Tarmio harrasti isojen kirjojen aikaan erilaisia valikoimia ja häntä taisi itseään huvittaa tehdä niitä.

Ongelma on tietysti tekijänoikeus.

Lyhyt, ajatelmaa muistuttava sitaatti on tietenkin sallittu. J.A. Hollo: “Kun apu on suurin, on hätäkin lähellä.” Tai “Yhtä köyttä vetävät usein ne, joiden pitäisi roikkua siitä.”

Puhdasoppisen tulkintani mukaan pelkästään tai suureksi osaksi sitaateista koostuva teos loukkaa kaikkien siteerattujen tekijänoikeutta. T.M. Kivimäen hiukan kömpelön muotoilun mukaan sallituksi lainauksen toisesta teoksesta tekee vetoamisfunktio. Kirjoittaja haluaa osoittaa, että joku toinenkin on samaa mieltä, tai hän haluaa osoittaa, että joku toinen on eri mieltä ja hän itse, kuinka ollakaan, oikeaa.

Tämä tapa on toivottava esimerkiksi historiaa tai lainoppia koskevissa tutkielmissa. Ennen vitailtiin “Toisin kuitenkin Hakulinen”, koska professori, hovioikeuden presidentti Y.J. Hakulinen oli ahkera olemaan eri mieltä. Ehkä hän ei koskaan toipunut siitä, ettei hänestä vaan hiukan yksinkertaisesta Toivo Tarjanteesta tuli korkeimman oikeuden presidentti. Mutta Hakulinen oli hyvä soittamaan pianoa. Melkein yhtä hyvä kuin hän itse, sanoi minulle Matti Ylöstalo. Ja Matti oli todella hyvä. Kihlakunnantuomari Kurt Wallden oli ainoa tietämäni virkatuomari, joka konsertoi ja piti kuulemma hyviä taitojaan yllä - tuo soittajan homma on siitä ikävä, että tietämäni mukaan maailmannimetkin joutuvat treenaamaan monta tuntia päivässä, myös sormiharjoituksia. Joku sanoi - ehkä Rubinstein - että jos hän on päivän harjoittelematta, hän kuulee sen, ja jos kaksi päivää, yleisö kuulee sen.

Näin palaan näiden viikkojen perusaiheeseeni, tekoälyyn. 

On kansanvallan perusteiden vastaista, että lakiteksti ja oikeudelliset säännöt ovat liukuneet sekä valistuneen maallikon että valistumattoman juristin tavoittamattomiin. 

Hluaisin sanoa olevani samaa mieltä kuin ihmisoikeustuomari Koskelo, joka kuvaili antamassaan haastattelussa rajavalvonnasta annettavan lain suuria ongelmia. Niitä on.

Mutta ole eri mieltä kuin hän ja joukko perustuslain tuntijoita. Myös perusoikeudet voivat törmätä toisiinsa. Perinteisessä rikosoikeudessa tunnetaan pakkotila. Saat rikkoa rangaistuksetta oven ja ikkunan, jos näet, että talossa on tuli irti. Kotirauha ja omaisuuden suoja väistyvät, jos ihmisen henki tai terveys näyttää olevan vaarassa.

Kiusanteko eli satojen ihmisten auttaminen rajalla hakemaan täältä turvapaikkaoikeutta on ehkä siedettävä. Jos heitä tulee nopeaan tahtiin tuhansia ja osa on aseistautunut tai käyttäytyy väkivaltaisesti, heidät on pysäytettävä väkisin rajalle.

Lakitekstissä perusoikeus rinnastuu määräykseen kananmunien suurimmista luvallisista kokoeroista. Lisäksi vanha huono tapa on kirjoittaa suuret oikeudet niin liturgisesti, että niiden merkitys jää epäselväksi. Vanhassa hallitusmuodossa, jonka olen itse tenttinyt, sanottiin että kansalaisten työvoima on valtakunnan erityisessä suojeluksessa. Tietääkseni kukaan ei tiennyt, mitä tämä merkitsi, jos mitään.

Osoitan syyttävällä sormella niitä muutamia kustantajia, jotka vielä julkaisevat lakien selitysteoksia. Sellaiset maksavat sata - pari sataa euroa kappale. Se on esimerkiksi minulle aivan liian paljon.

Kuvittelen että sekä lait että selitykset saisi tekoälyn sisään, jolloin ne tämän hetken ohjelmilla vilahtaisivat myös Googlen tekstin viereen.

Osoitan syyttävän sormeni myös oikeusministeriöön. Sen verkkosivut ovat alkeellisia, kun ajattelee, mitä voisi saada aikaan jokseenkin pienellä työllä. 

Vanhentunut

Otsikko ei tarkoita kirjoittajaa, vaikka olisikin osuva.

Kommentoija kysyi nimittäin niin mielenkiintoisesti, etten malta olla vastaamatta. Hän tahtoi tietää salassapitovelvollisuuden vanhentumisesta. Kysymyksen takana on sopimuksella luodun velvoitteen vanhentuminen ja sen takana vahingonkorvauksen ja rikoksen syytteeseenpano-oikeuden vanhentuminen.

Näitä asioita ei käsitellä kootusti missään paikassa, vaan ne on poimittava eri säädöksistä ja eräistä ennakkotapauksista. 

Tässäkin tapauksessa huomaan, että vaikka meidän pitäisi elää hakukoneiden ja informaatioähkyn aikaa, verkosta ei saa vastauksia selviin kysymyksiin, eikä kirjoja ole.

Jos joku saisi päähänsä sivistää itseään yhteiskunnallisissa ja oikeudellisissa asioissa, ei ole ainoatakaan lähdettä. Jos vielä joku tässä kuvittelemistani tiedonhaluisista ihmisistä haluaisi perehtyä oikein kunnolla vaikkapa verotukseen, siinäpä vasta teknkkapoo olisi. Tuntemani vero-oikeuden professoritkin tapasivat sanoa, että tuota asiaa pitäisi kysyä joltain verovalmistelijalta. Ja olen tuntenut kolme verohallituksen ylijohtajaa, jotka ovat möhlänneet pahan kerran vero-oikeudessa.

Mikä ihme tuo nyt, kun vaistomaisesti kuvittelemme maailman johdonmukaiseksi, mitä se ei ole.

Monikaan lakimiehenä toimiva ei vastaisi tuohon vanhentumiskysymykseen, koska vastaus on monimutkainen. 

Vastaan että 3 vuotta. Lain mukaan rahavelka ja vahingonkorvaus vanhenevat tuossa ajassa. 

Ensin mainittu voi olla uudistuva, kuten esimerkiksi huoneenvuokra. Sopimus jatkuu esimerkiksi vuoden kerrallaan, ellei sitä erikseen sanota irti. Viimeksi mainittu vanhenee tyypillisesti siitä hetkestä lukien, jolloin vahingon kärsijä saa tiedon vahingosta. Rikosoikeudessa on hiukan eri säännöt. Peintöoikeus vanhenee 10 vuodessa perinnönjättäjän kuolemasta. Kiinteistön saannon virhe korjautuu tuossa samassa ajassa lainhuudon myöntämisestä.

Joten ne teistä, jotka aiotte nostaa talletuksenne Talvisodassa palaneesta Viipurin Säästöpankista ja hankkeen epäonnistuttua vaatia korvausta Venäjän valtiolta - unohtakaa asia.

Sopimukseen perustuva salassapitovelvollisuus on yleisimmin korkeintaan kaksi vuotta. Väitteet aivan tavattomista salaisuuksista, jollainen olisi esimerkiksi Coca-Colan resepti, lienevät mainontaa.

Näiden perustutkinnon tasoisten asioiden takana on syvällisempi ilmiö. Mielestäni “oikeusstiede”, josta minulla on siis itsellänikin kasa tutkintoja, vertautuu opistotason insinööritieteisiin. Luin kerran Tekniikan käsikirjan ja pidin siitä kovasti. Luin myös jännittävän kirjan, jonka nimi oli “Kimmo- ja lujuusoppi”. Tärkeitä ja konstikkaitakin asioita, mutta eivät mitään syövereitä. Luonnontieteissä emme tiedä, mitä on elämä, mitä on aine/energia emmekä muutenkaan, mitä hemmettiä tämä kaikki tarkoittaa.

Lakimiesten ammatti tuo mieleeni esimerkiksi Helsingin raitiovaunuverkon ja sen aikataulutuksen. Tarve on selvä eikä mikään metafysiikka ole tarpeen mietittäessä, ajaako Linjoille kymppi vai joku muu spora. Siten oikeussäännöt, joilla lakimies mielellään hiukan ylvästelee, ovat läheistä sukua esimerkiksi jalkapallon säännöille. 

Sukomalaisen jäännöksen “paitsio” keksijä oli nero. Englannin “offside” on sotilaskieltä, poissa omien puolelta. Ja alun alkaen tuota sääntöä ei ollut, joten pelin alkaessa mies tai pari lähetettiin vastapuolen maalille nojailemmaan tolkppaan syötön toivossa.

Sellaista on juridiikka.

Pimeä valo

Tämä selventää eilistä kirjoitustani. Samalla toistan, että en edusta ketään. En tavoittele ansioita enkä etuja, enkä saa palkkiota tästä blogistani. Kustantajaa minulla ei ole. Ymmärrän miksi jouduin aikoinani selostamallani tavalla mustalle listalle. Siltala on tunnetusti Otavan sivukonttori. Meillä on toistaiseksi se ero, että Matti Klinge on kuollut, mutta minulla on tänään syntymäpäivä. Siinä on irvokkuutta, että kun muuan ystäväni kokoaa nyt Klingestä elämäkertaa Otavalle (!), olen taas kerran ilmaisena avustajana, kuten olin minua julkiseksi vihamiehekseen kantelukirjelmässään sanoneen Paavo Haavikon elämäkerrassa. Ja Donnerin.

Joskus jurppii, että tein ilmaisia ja hyvin ei-julkisia töitä Suomen valtiolle tasavallan presidentin toivomuksesta samaan aikaan kun monikin kollega kirjoitti hyvin tuottoisia asiantuntijalausuntoja muun muassa patenttioikeudenkäynneissä, joten nytkin joudun laskemaan rahojani, kun eilisen ja tämän kirjoituksen taustalla oleva lähdeteos maksaa 7 euroa (E. Betti: Teoria generale dell’ interpretazione). En mielestäni voinut antaa lausuntoja enkä neuvoa asianajajia, kun olin itse ratkaisemassa tuomarina saman alan juttuja.

Tekoälysovellus Bard jäi inttämään samaa asiaa kuin korkein hallinto-oikeus - oikeudellisten kulujen korvauksen verollisuus riippuu siitä, onko taustajutussa kysymys tulonmenetyksestä vai esinevahingosta. Jos muuten Sanoma maksaisi hyvän hyvyyttään jotain, kysymyksessä olisi lahja, josta menee lain mukaan vero.

Tekemällä saman työn, jonka itse tein kotona, KHO olisi joutunut näkemään, että lausunnon kohteena oleva tilanne on tulkinnanvarainen. Prejudikaattia eli ennakkotapausta ei olisi missään tapauksessa pitänyt antaa. Sekä minä että E. Betti olemme samaa mieltä sitä, että Hamletin tulkinnat voivat poiketa toisistaan paljonkin ja että Rikos ja rangaistus voidaan muokata elokuvaksi niin että tutkintatuomari istuu Kosmoksessa ja Raskolnikov tappaa naiset Albertinkadulla Billnäsin kirveellä.

Tunnen jokseenkin hyvin 31 eri tulkintaa Beethovenin 32 pianosonaatista, ja ilmoitan täten pojalleni, kun viime viikolla sanoin hänelle, etten pidä Claudio Arraun levytystä hienoimpana, kuten hän arvasi. En muistanut, että Arrau levytti useassa eri vaiheessa ja ne 1960-luvun versiot ovat täynnä verta ja suolenpätkiä eli valtavan hienoja. Viimeisiä, hyvin vanhana tehtyjä levytyksiä (1984-1990) himmentää taiteilijan erittäin korkean iän mukanaan tuoma hauraus eli läpinäkyvyys. 

Minulle joka todella olen lukenut pitkiä pätkiä Corpus Iuris Civiliksestä (529-534) alkukielellä, on selvää, että tuo kaikkien oikeusvaltioiden kulmakivenä pidetty teos, oikeastaan sen kolme ensimmäistä osaa, on sekahdelmäkeitto erinäisten vanhempien lakimiesten kauniisti kirjoitettuja ajatelmia milloin mistäkin. Sitä vastoin esimerkiksi kauppiaiden todellisuudessa käyttämät oikeussäännöt, joita noudatettiin Tyroksessa, Kreetalla ja Sardiniassa, on johdonmukaisesti sivuutettu. Mutta sääntöjä tarvitaan. Miten vahinko jaetaan, jos laivalle nostetan ruttoa merkitsevä karanteenilippu ja lastina oleva öljy ja oliivit pilaantuvat? On järkevää tulkita, että tämä oli odottamaton asianhaara, mutta yhtä järkevää on huomauttaa, että rutto ei todellakaan ollut ilmiö, jonka olisi saanut jättää huomiotta - keisari Justtinianus oli itsekin kuolla juuri lakiteoksen ilmestymisaikaan raivonneeseen epidemiaan.

Ennakkotapaus eli prejudikaatti on Paavin korkeimman oikeuden (curia) keksimä keino noin vuodelta 1071. Se oli jumaluusopista omaksuttu arvovaltainen selitys, jota kaikkien asianomaisten oli alamaisesti noudatettava.

Joten korkeimman hallinto-oikeuden ei tulisi unohtaa, mitä kirkolliskokoukset, gnostilaisuus, hermetismi ja kabbalismi ovat oikeaksi todenneet. Ne ovat kaiken lainkäytön taustalla tänäkin päivänä, kuten voi helposti todeta katselemalla esimerkiksi kansainvälisten välimiesoikeuksien ratkaisuja, joissa on riidelty esimerkiksi omistusoikeudesta Suezin kanavaan - Ranskan valtio vai englantilainen julkinen yhtiö.

Tuomioistuin meni metsään

Eilen yritin kiireessä selittää Eerolle, miksi tekoälyyn tukeutuva toiminta mullistaa oikeudellisen menetelmän. Puhe ei ole suurista tekstimääristä. Tarkoitan lain ja ennakkotapausten käyttämistä käytännön asiassa. Olen ollut Aulis Aarnion aikana syvällisesti sekaantunut oikeuslähdeopilliseen asiaan (Summers - McCormick, Interpreting precedents) ja istunut kokouksissa Firenzen vieressä Fiesolesssa tiloissa joissa on nyt yliopisto. Seinillä oli alkuperäisiä Fra Angelicon freskoja.

Helsingin Sanomat saisi mielellään käyttää lakimiesapua. Tässä sitä olisi, taas ilmaiseksi.

KHOn vuosikirjapäätös 2023:116 Hesarin Viestikoekeskusjutun verotusasiassa on epätavallisen huono. Sitä harvoin sanotaan ääneen, mutta verotuslainsäädäntö ei ole mikään järjellinen kokonaisuus ja siksi tuonkin ratkaisun punninnat ennakkoperintälain ja TVL:n eräistä pykälistä ovat näennäisiä.

Verotettava tulo, tässä tapauksessa palkkaan rinnastettava tulo, josta on pidätettävä vero, on verottajan ja KHO:n kasuistiikkaa. Se on kuin parturin toimintaa - käytäntöä. Ei siinä ole mitään viisautta takana.

Nyt lehti on maksanut toimittajansa asianajokulut, ja summa on huima. Lehti on kertonut maksaneensa asianajajalle, jonka pelkään tuntevani, yli 2 miljoonaa euroa. Epäiltynä turvallisuusrikoksesta eli sotilassalaisuuksien paljastamisesta lehtijutussa oli kaksi toimittajaa ja päätoimittaja eli siis käytännössä lehti itse. Päätoimittaja ei - yllättävästi - saanut syytettä. Yksi toimittaja tuomittiin alioikeudessa, ja juttu on kesken.

Lehtijuttu oli mielestäni huonosti harkittu. Sellainen ei ole Hesarissa harvinaista. Mutta oliko se rikos - se nähdään aikanaan. Mutta todellinen tekijä ei ehkä ollut toimittaja eli kirjoittaja, vaan julkaisija eli lähinnä päätoimittaja. 

KHO jätti huomiotta vahingonkorvauslain, joka ei kuulukaan sen toimialaan. Työnantaja on VahKorvL:n mukaan vastuussa vahingosta, jonka työntekijä tai toimeksisaaja aiheuttaa sivulliselle menettelyllään työssään tai toimeksiantoa täyttäessään. Toisin sanoen rikas pankki joutuu korvaamaan vahingon, jonka sen köyhä konttoristi aiheutti asiakkaalle varomattomuudellaan, laiminlyönnillään tai tietämättömyydellään. Tahallisesta rikoksesta työnantaja ei kuitenkaan vastaa, mutta tuomioistuimella on silloinkin aina mahdollisuus kohtuullistaa eli alentaa korvausta. 

Eräissä tilanteissa työnantaja voi vaatia kolmannelle maksamaansa korvausta työntekijältään.

Jos siis konttoristi (heitä ei enää ole, kuten ei oikeastaan pankin konttoreitakaan) pankinjohtajan kehotuksesta käy Aleksanterinkadun asianajotoimistossa kysymässä neuvoa asiakkaan vaikkapa vero-oikeudelliseen ongelmaan, työnantajan eli pankin maksama asianajopalkkio katsotaan konttoristin verotettavaksi tuloksi. 

Hesarin toimittajalle tuleva mätky näyttää olevan suuruusluokkaa 200 000 - 500 000 eli joka tapauksessa täysin mahdoton hyvälläkään palkalla elävälle ihmiselle. 

KHO siis hilpeästi sivuuttaa sen säännön että vahinko on korvattava ja että korvaaja on esimerkiksi työturvallisuusasioissa työnantaja ja  verotusasioissa valtio.

Jos Helsingin Sanomat  maksaa mätkyn eli suorittamatta jätetyn ennakonpidätyksen, KHO:n logiikan mukaan tuosta toisesta korvauksesta on myös perittävä vero. Ja jos lehti maksaa senkin, sama koskee kolmatta korvausta jne.

Oikeudellisesti: reaaliharkinta olisi pakottanut ottamaan huomioon palkan verotusta miettiessä myös työnantajan direktio-oikeuden eli oikeuden käskeä tai kieltää työntekijää (tee näin / älä tee näin) sekä työnantajan taloudellisen vastuun sivullisille. Vaikka tässä sivullisen paikalla on verottaja eli valtio, se ei muuta asiaa. Työnantaja maksaa, jos työntekijä repii valtion omistamaa ratakiskoa.

Eikä puhe ole vain työnantajasta. Jos 50 vuotta Suomessakin sovellettu samastaminen (ansvarsgenombrott) syntyi grynderioikeudenkäynneissä, joissa jopa firma voitiin panna maksamaan toisen firman sopimusvirheistä. Ja sekin KHO:n olisi täytynyt kirjoittaa näkyviin, että käsillä on melkein nyt puhuttuun rajaturvallisuuteen verrattava kysymys ja maan suurin sanomalehti. Pelkään pahoin, että jutussa jumalattomasti tienannut asianajaja on puhunut sievää soopaa sananvapaudesta ja yleisön oikeudesta tietää.

Ja se tekoäly? Se on väline löytää muitakin asiaan vaikuttavia tulkintaperusteita kuin KHO:n oma oikeuskäytäntö ja kulloinkin voimassa oleva verolainsäädäntö, joka on koherenssiltaan ja kiinteydeltään kuin vääpelin oksennus aliupseerikerhon lattialla.

Ilmestyi vuonna 1990

 OIKEUSTAISTELIJAT 

Suomalaisen laillisuuden perikuva on Svinhufvud, joka vietiin tuomarinpöytänsä takaa Luumäen käräjiltä tukka suorana Siperiaan. Hän oli kieltäytynyt soveltamasta yleisvaltakunnallista manifestia, joka oli itsevaltiaan keisarin antama mutta loukkasi Suomen perustuslakeja. 

Suomalaisen vääryyden perikuva on Risto Ryti kalpeana mutta kauniina sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittavana toisten aikakauden etevimpien miesten kanssa jostain sellaisesta, mitä ei voinut välttää mutta mikä pelasti Suomen. 

Suomalaisen laillisuuden perinne on kuitenkin tarkemmin katsoen enemmän kuin epäselvä. 

Perustuslaillinen laillisuus perustui vuoden 1772 hallitusmuotoon ja vuoden 1860 valtiopäiväjärjestykseen. Vuoden 1772 hallitusmuoto oli Ruotsin laki, joka oli Ruotsissa aikakausien myllerryksessä jo korvattu toisella ja kolmannella. Sitä ei ollut koskaan ajateltu autonomisen suuriruhtinaanmaan perustuslaiksi. Se oli suvereenin valtion perustuslaki. 

Aleksanteri I oli Porvoon valtiopäivillä jonkun yllytyksestä taannut valtakunnan vanhat lait. Mahdollisesti tämä joku oli Speranski, jolla oli kykyä innovatiiviseen ajatteluun. 

Muinainen laki ja epämääräinen, propagandistinen ja tilapäiseen poliittiseen tarpeeseen annettu sitoumus alettiin vuosisadan lopulla ymmärtää kuin taivaallisiksi liikelaeiksi, joiden muuttaminen on ajatuksenakin vastoin jumalallista säätämystä. 

Outoa ettei Snellmankaan Hegelin oppilaana kiinnittänyt huomiota siihen, että juuri hegeliläisittäin perustuslainkin tulisi muuttua historian puristuksessa. Toisaalta Snellman oli Venäjälle uskollinen ja Venäjän luottamusmies Suomessa. 

Julkisoikeudellinen laillisuusaate oli politiikkaa. Suomen perustuslaillinen taistelu Venäjää vastaan sortokausina ei eroa rakenteellisesti jonkin ammattijärjestön taisteluista saavutetuista eduista. Keinotkin ovat samat, jarrutus, saarto ja lakko. 

Mystinen, maaginen laki alkoi tarkoittaa eräitä valtiosääntöoikeudellisia säännöksiä, joiden sitovuus oli kyseenalainen. 

Suomalaiset pelkäsivät maansa sulauttamista Venäjän keisarikuntaan. Aikalaislähteistä ei tapaa ajatusta, että kysymys olisi voinut olla myös integraatiokehityksestä. 

Sortovuositaistelut alkoivat posti-, raha-ja tullikysymyksillä. Keisarikunnan postimerkit oli otettava käyttöön suuriruhtinaanmaassa, raha oli yhdenmukaistettava eikä häiritseviä tullimuureja saanut pitää yllä. 

Venäjän sortotoimenpiteet koskivat siis täsmälleen samoja asioita, jotka aiheuttavat edelleen valtioiden välistä kitkaa ja joita pyritään järjestelemään kansainvälisin sopimuksin. 

Maailman postiunioni oli suurista kansainväli tä järjestelmistä ensimmäinen. Sitä seurasivat immateriaalioikeudelliset konventiot, Pariisin liittosopimus ja Bernin konventio. Tämän hetken Eurooppaan muunnettuna tuon ajan postikysymys tarkoitti samaa kuin tämän ajan esteetön tiedonkulku yli rajojen. Se on asia, joka oli ETYK-neuvottelujen keskeisiä kohteita. 

Rahalaitosta ohjaavat nyt Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki. EY on luonut yhteisen laskennallisen rahayksikön, ecun, josta voi tulla todellinen rahakin. Valuuttakurssien keskinäinen riippuvuus ja valuuttojen liikkeet suhteessa toisiin valuuttoihin ovat finanssipolitiikan arkipäivää. 

Venäjä teki yrityksiä Suomen markan poistamiseksi käytöstä ja korvaamiseksi Venäjän ruplalla. Käytännössä se tyytyi sitten pariteettisuhteen määräämiseen, mikä oli järkevää. 

Nykymaailmassa ei ole lainkaan harvinaista, että vieras vahva valuutta käy sellaisenaan maksuvälineestä. Dollarit ovat tervetulleita Puolassa ja markat Viipurissa. Mutta Greshamin lain mukaan huonompi raha työntää tieltään paremman. Hyvä raha menee piiloon, sukanvarteen tai ulkomaille. 

Koska Suomen Venäjän kauppatase oli pysyvästi ylijäämäinen, markalla oli taipumus käytännössä revalvoitua. Tämän kehityksen pysäyttäminen vetämällä markka liikenteestä tai määräämällä markalle ja ruplalle virallinen - todellista vastaamaton - vaihtokurssi oli rationaalista politiikkaa. 

Ensimmäisen maailmansodan päättyessä Suomen pankki oli lattiasta kattoon täynnä venäläisiä paperiruplia ja on pieni ihme, että tilanteesta selvittiin kultakantaan hyvissä ajoin ennen vuoden 1929 suurta talouspulaa. 

Tsaarin tuhannen ruplan seteli ei tänäkään päivänä maksa suomalaiselle numismaatikolle kuin parikymmentä markkaa. 

Tullikysymyksen aiheuttama ärtymys oli niin ikään hyvin ymmärrettävää. Suomen on väitetty hyötyneen tavattomasti muun muassa siitä, että Venäjän vilja oli tullitonta mutta jalostettujen teollisuustuotteiden vienti Suomesta Venäjälle oli niin ikään vapaata vientitullista niin että etenkin suomalaisen sahatavaran kilpailukyky Venäjän markkinoilla oli mainio eurooppalaisten valtojen tuotteisiin verrattuna, niistä kun kannettiin tuontitulli, ja vilja oli halpaa. 

Neljäs kysymys, joka laukaisi avoimen poliittisen taistelun, oli yleinen asevelvollisuus. Suomi oli ollut samassa asemassa kuin myöhemmin toisen maailmansodan häviäjät Saksa ja Japani eli vapaa armeijan ja siirtomaiden rasituksista ja siten taloudellisesti poikkeuksellisen iskukykyinen. Säästö oli suuri. 

Asevelvollisuuskysymys nähtiin oikeuskysymyksenä. Suuriruhtinaanmaan kohtuuttoman edullista asemaa vanhan sotaväen lakkauttamisen jälkeen ei tajuttu tai myönnetty. 

Jäljelle jäävät kansalaisuus- ja kielikysymys, jotka ovat kulttuurien perinteistä kitkapintaa. 

Kahden kulttuurin eristäminen toisistaan vaatii onnistuakseen rautaesiripun. Kulttuuri voi kukistua ja korvautua toisella, kuten Bysantti 1453 tai Espanja, jonka islaminuskoiset maurit valloittivat. Kulttuuri voidaan pyyhkäistä kartalta, kuten Puolan juutalaiset toisen maailmansodan aikana. Mutta kulttuurit voivat elää rinnan erikielisinä, kuten Belgian ranskan- ja flaaminkielinen osa tai Suomen suomen- ja ruotsinkielinen kulttuuri eräillä alueilla itsenäisyyden ajan alussa.

Kulttuurit voivat absorboitua niin että elinvoimaisempi peittää vähä vähältä hennomman. Pohjois-Italia oli kansainvaellusaikana jatkuvien hyökkäysten kohde, mutta vanha kaupunkikulttuuri osoittautui niin vahvaksi, että perättäisinä aaltoina hyökkäilevät barbaariheimot kaupunkilaistuivat yhdessä sukupolvessa ja karvaisten raakalaisten pojat seisoivat kaupungin muurilla torjumassa seuraavien raakalaisten aaltoa.

Kieli-ja kansallisuuskysymys oli mahdollisesti vuosisadan vaihteen Suomelle elinkysymys. Venäjälle Suomen politiikka oli tältäkin osin reunavaltiopolitiikkaa. Samat venäläistämistoimet, joita me nimitämme sortokausiksi, vaikuttivat pitkin Venäjän länsirajaa Suomesta Turkkiin. Suomi pääsi moneen muuhun vähemmistökansallisuuteen verrattuna vähällä. Kuka itkee ruteeneja? Moniko muisti ennen vuoden 1989 tapahtumia, että Ukrainalla olisi kansallisuus, kieli ja väestöpohja tulla valtioksi?

Kieli-ja kansallisuuskysymys ovat julkisoikeudellisia. Oikeus elinkeinon harjoittamiseen, joka oli sortovuosina kiistan aihe, ja kelpoisuus suuriruhtinaanmaan virkoihin, ovat oikeastaan molemmat julkista oikeutta. Elinkeinon harjoittamisesta säädetään nykyisin yksityisoikeudessa, mutta jos oikeus työhön formuloidaan vapausoikeudeksi, kuten itsenäisen Suomen hallitusmuodossa, tai ihmisoikeudeksi, jollaisena se on alkanut jälleen näyttäytyä, sekin asia on valtiollinen. 

Laillisuus on tapana esittää oikeutena tulla tuomituksi oman maan miesten toimesta oman maan lakien mukaisesti. Suomen laillisuustaistelu ei ollut tätä. Näitä oikeuksia ei juuri asetettu kyseenalaisiksi. Karkottamiset Siperiaan ja Pietarin Krestyssä ja Spalernajassa suoritetut vankeusrangaistukset olivat seuraamuksia valtiollisista rikoksista. 

Sitä vastoin tiedossa ei ole, että Suomessa olisi esiintynyt ongelmia sovellettavasta oikeudesta: Suomen vai Venäjän rikoslaki, Suomen vai Venäjän siviilioikeus. Riita koski uusien lakien säätämistä, niin sanottua valtakunnanlainsäädäntöä, jonka tuli olla samanlaista koko keisarikunnassa. Siihen kuului muun muassa kauppaoikeus ja koko immateriaalioikeus. Patenttilakia ja tekijänoikeuslakia ei saatu annetuksi, kun ei voitu sopia, saiko Suomi määrätä näistä alueista itse. 

Territoriaaliperiaate oli kiistaton. Jos suomalainen joutui poliisin käsiin Pietarissa mellastettuaan, hänet tuomittiin siellä sikäläisten säännösten mukaan. Jos kannakselainen kartanonherra ja talonpoika kävivät oikeutta nautinnasta metsiin tai kiinteistönsaannosta, juttu ratkaistiin Viipurin hovioikeuspiirissä Suomen voimassa olevien lakien nojalla. 

Bungen komitean hanke kodifioida Suomen voimassa olevat lait aiheutti Suomessa hätääntymistä, mutta hankkeesta ei tullut mitään. 

Laillisuuden ongelma on näin alustavasti viipaloitu. Yksityis-, rikos- ja prosessioikeuden territoriaaliperiaate ei ole vanha eikä selvä. Keskiajalla oli mahdollista, että jos kolme miestä tappeli yöllä ladossa, yksi tuomittiin tappelupaikan, esimerkiksi Burgundin lain mukaan, toinen kotimaansa, esimerkiksi Ranskan lain mukaan ja kolmas partikulaarioikeuden mukaan esimerkiksi pappina tai ylioppilaana erikoistuomioistuimessa. 

Autonomian ajan Suomessa kansainvälisen yksityisoikeuden ongelmat olivat tiettävästi samat kuin nykyisin, ja partikulaarioikeutta oli vain papeilla, yliopiston virkamiehillä ja sotilailla, kuten pitkälle itsenäisyyden aikaan, ja erinäisiin laitoksiin kuuluvilla, joihin kohdistui laitoksen erityinen kurinpitovalta, kuten osittain yhäkin (vangit, koulut). 

Laillistuustaistelua ei siis käyty luonnonoikeutena positiivista oikeutta vastaan. Lainsäädäntö oli jo viime vuosisadan lopulla monin kohdin retuperällä, mutta uudistusvaatimuksia ei esitetty merkittävän kiihkeästi. Jopa uuden rikoslain säätäminen oli yhtä rauhallista kuin pitkällistä, eikä konkurssisäännön, meri- ja osakeyhtiölain säätäminen kohdannut voittamattomia esteitä. 

Laillisuustaistelu ei liioin esiintynyt taisteluna väärää lainsoveltamista vastaan vanhojen statuuttien puolustamisena. Yksittäisen jutun ratkaisu oli oikeuskysymys, josta voitiin olla tätä tai tuota mieltä. Tuomarikarriääri oli muodostunut ammatilliseksi ja eristetyksi vuosisadan loppupuoliskolla. Matrikkelitiedot osoittavat, että alituomari ja hovioikeudenneuvos tai asessori olivat erikoistuneita ammattimiehiä - siinä kuin pappi tai lääkäri. 

Senaatissa tilanne oli toinen. Sen oikeusosastoon nimitettiin karriäärivirkamiesten lisäksi poliittikkoja valtiopäiviltä tai talousosaston puolelta ja tutkijoita, kuten Montgomery, Wrede ja Julian Serlachius. 

Senaatin nimitykset olivat määräaikaisia. Käytännössä nimityksiä jatkettiin niin, että senaattorin ura saattoi kestää yli kolmekymmentä vuotta. Hovioikeuksissa nimitykset eivät olleet määräaikaan sidottuja, mutta nykyisen tuomarikunnan aseman kulmakiveksi sanottua erottamattomuutta ei havaitse käytännön sääntönä. 

Tasavallan hallitusmuodon antamisesta alkaen tuomari on voitu erottaa tehtävästään vain virkasyytteen johdosta, kun hänen on havaittu syyllistyneen virkavirheeseen. Hallinnollista kurinpitomenettelyä ei ole voinut käyttää. Autonomian ajan Suomessa ylin valta oli hallitsijalla. Keisari antoi viran ja hänellä oli valta ottaa se pois. Laillisuustaistelun ydin oli suomalaisten väite, jonka mukaan hallitsija ei ollut yksin oikeutettu määräämään suuriruhtinaanmaan laeista. Tämä käsitys oli venäläisille outo ja loukkaava, mutta sillä oli jokin perustus vanhassa hallitusmuodossa. Sitä vastoin ei ole havaittavissa, että virkamiesten virassapysymisoikeudesta olisi vastaavasti nostettu taistelua. Jos tuomari, professori tai kansleri joutui yksinvaltiaan epäsuosioon, hän yleensä erosi itse tai hänet erotettiin ja samalla karkotettiin. 

Toisen maailmansodan jälkeen presidentti Paasikivi vaati muuttuneessa tilanteessa uusia kasvoja eduskuntaan ja pyrki uudistamaan virkamiehistöä uusia oloja vastaavaksi. Monet sotapolitiikassa mukana olleet poliitikot panivat pahakseen ajatuksen, että heitä estettiin asettumasta vaaleissa ehdokkaiksi, mutta useimmat suostuivat. Jotkut virkamiehet eivät liikahtaneet paikalta, vaikka heihin kohdistettiin ankara paine. Yliopiston tiedekuntiin jäi jyrkästi Neuvostoliiton vastaisesti suuntautuneita professoreja, jopa Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustaja. Kun asianomainen - rikosoikeuden professori B. Salmiala - ei ottanut vihjeestä vaarin eikä eronnut, häntä ei käyty erottamaan. Erottamiseen ei ehkä olisi ollut oikeudellista perustetta, koska kansanedustajan toiminta ei liity professorin viran hoitamiseen. 

Aktiivinen oikeus virassa pysymiseen on siis tasavaltalainen uutuus. Useimpien virkamiesten ei toisin kuin ministereiden tarvitse nauttia hallitovallan luottamusta eikä julki lausuttu epäluottamus johda eroon. 

Niinpä tuomarin asema on Suomessa perin vahva. Tuomareita on itsenäisyyden aikana pantu viralta neljä tai viisi. Kaikki tapaukset ovat johtuneet ankarasta alkoholismista. Painostettuina on eronnut ehkä kymmenen - kaksikymmentä, samasta syystä. Joissakin harvoissa tapauksissa tuomari on yksityiselämässään syyllistynyt rikokseen, kuten rattijuopumukseen, ja tehnyt itse siitä johtopäätökset pyytäen eron. 

Jos tuomari menettää sairauden tai henkisen tasapainon järkkymisen vuoksi kykynsä hoitaa tehtäviään, asialle ei yleensä mahda mitään. Tuomarin eroamisikä oli virkamieslain antamiseen 1988 asti 70 vuotta. Se on korkea ikä. Joistakin tuomareista erottiin haikein mielin, koska heidän työkykynsä oli tallella ja heidän kokemukselleen olisi ollut käyttöä. Sotien jälkeinen tapa käyttää 70 vuotta täyttäneitä tuomareita ylimääräisinä oikeusneuvoksina tai lainvalmistelukunnan jäseninä on valitettavasti jäänyt käytöstä. Eläkkeelle siirtyneet tapaavat luopua kaikista tehtävistään. 

Joissakin harvoissa tapauksissa 70 ikävuoden raja arvioitiin käytännössä liian korkeaksi. Niillekään asioille ei mahtanut mitään. 

Tällä hetkellä virkamieslaissa on sääntely, jota olisi käytettävä, jos tuomari tai muu virkamies tulee virkakautensa kestäessä terveydellisestä syystä kykenemättömäksi hoitamaan virkaansa. Säännöksen soveltamisesta käytäntöön ei ole toistaiseksi tietoa. 

Oikeudenkäymiskaari on osa vuoden 1734 lakia. Sen ensimmäisessä. luvussa on ohjeita tuomarille ja siihen sisältyy säännöksiä tuomarin jäävistä. 

Suomalainen tuomarikulttuuri on tähdentänyt viimeistään sortokaudesta asti tuomarin riippumattomuutta ja suomalainen tuomarietiketti on ollut erittäin kireä. Hovioikeudet eivät ole katsoneet voivansa suoraan ohjata alioikeuksia lainkäyttökysymyksissä ja oikeusministeriön kiertokirjeet pulmallisiksi osoittautuneiden säännösten soveltamisesta muotoillaan perinteisesti hyvin varovasti. Oikeusministeriö ei anna ohjeita esimerkiksi alituisesti muuttuvia sakkojen yhteenlaskemista ja muuntoa koskevien säännösten soveltamisesta eikä hovioikeus neuvo rangaistusten yhdistämistä koskevissa pulmissa. 

Ohjausta tapahtuu ennakkotapauksin, joita alempien oikeuksien toivotaan noudattavan. Yleensä sana menee perille. Joskus alituomarit toivovat hovioikeudelta ohjaavaa ratkaisua havaittuaan laissa tulkinnanvaraisen kysymyksen. Vastaavasti korkein oikeus ohjaa ratkaisuillaan sekä hovioikeuksien että alioikeuksien käytäntöä. 

Ylempien oikeuksien ratkaisuja ei kuitenkaan tunnusteta alempia oikeuksia sitoviksi. 

Tuomarien virkasyytteet ovat olleet koko itsenäisyyden ajan tavallisia. Miltei poikkeuksitta ne ovat koskeneet teknisiä yksityiskohtia, kuten virheellistä rangaistusten yhdistämistä tai esimerkiksi latitudin alittamista. Tuomari joka unohtaa mainita erittäin lieventävät asianhaarat alittaessaan lain teosta määräämän minimirangaistuksen, joutuu periaatteessa virkasyytteeseen ja saa rangaistukseksi huomautuksen tai joskus varoituksen virkavirheestä. 

Tuomari joka sivuuttaa erittäin lieventävät asianhaarat, vaikka niihin on vedottu, ei saa rangaistusta eikä kukaan ilkeä edes neuvoa häntä. 

Tuntuma on ollut se, että tuomarien virkasyyteasioissa on ollut vain harvoin kysymys kenenkään kansalaisen oikeuksien loukkaamisesta. Kysymys on useimmiten tuomarin harhailemisesta pykälien sokkeloissa, joutavanpäiväisistä pikkuvirheistä ja niin sanotuista inhimillisestä erehdyksestä. 

Huonosta judiciumista ei Suomessa voida panna syytteeseen. Jos tuomari ratkaisee asian päin seiniä arvioiden esimerkiksi näytön väärin tai soveltaen virheellistä lainkohtaa, hänen ratkaisunsa kaatuu hovioikeudessa tai se voidaan purkaa korkeimmassa oikeudessa. Hovioikeuksilla on käytettävissä kiertotie. Juttu voidaan palauttaa lisäselvityksiä varten, mikä tarkoittaa käytännössä näytön parempaa harkintaa. Tämä käy korkeimmassa oikeudessakin päinsä; mutta on harvinaista. 

Näissä tilanteissa tuomariin itseensä ei kohdistu haitallisia seuraamuksia. Korkealta taholta on väitetty, etteivät toistuvat ja jatkuvat huonot ratkaisut haittaisi edes tuomarin edistymistä virkauralla. Tämä käsitys ei kuitenkaan nykyaikana voine pitää paikkaansa laajemmin kuin korkeintaan tuomioistuinten sisällä. Eteneminen esittelijänviroissa perustuu edelleen miltei poikkeuksetta virkaikäjärjestykseen, ja poikkeuksellisen taitamattoman esittelijän sivuuttaminen nimityksissä virkaiältään nuoremman mutta taidoiltaan etevämmän hyväksi on suuri harvinaisuus. 

Tuomari on erottamattomuudessaan kritiikin ulkopuolella. Pitääkö tuomari ratkaisujensa muuttumista ylemmissä asteissa arviointina omista kyvyistään, jää hänen harkintaansa. Ammattikunnan piirissä pidetään kyllä yleensä selvänä, että tuomari, jonka ratkaisut harvoin muuttuvat ylemmissä oikeuksissa, on hyvä tuomari. 

Koska tuomariin ei saa pyrkiä vaikuttamaan jutussa ja koska tuomarin toimintaa ei saa suoraan ohjata, tuomaria ei muka saa myöskään kouluttaa. Kouluttautuminen on kunkin tuomarin oma asia. 

Asenteet vaihtelevat. Nykyisin kaikissa oikeusasteissa on väitelleitä miehiä ja kihlakunnantuomareissa, hovioikeudenneuvoksissa ja korkeimman oikeuden jäsenissä on erikoisalojen ja koko yleisten tuomioistuinten käsiteltävän juridiikan erinomaisia asiantuntijoita. Suoranaista vastusta uusien oppien omaksumiseen ei esiinny ainakaan avoimena, mutta suurten säädösten muuttuessa tuomareita ei ilman muuta kouluteta. Hovioikeudet järjestävät neuvottelupäiviä ja muissa tuomioistuimissa voidaan pitää tilaisuuksia, joissa uusien lakien periaatteita selvitetään, mutta välttämättä jonkin avioliittolain tai kauppalain voimaantuleminen ei aiheuta tuomioistuimissa mitään toimenpiteitä. 

Aikaisemmin silloin tällöin ja nykyisin harvakseltaan tuomioistuimet kieltäytyvät ottamasta vastaan selvitystä lain tulkinnasta ja suhtautuvat nurjasti asiantuntijalausuntoihin tai jopa kirjallisuusviittauksiin. Tuomarin suussa repliikki jura novit curia eli "oikeus tuntee lait" tarkoittaa useimmiten, että asianomainen tuomari ei tunne lakia eikä haluakaan tuntea. 

Asiantuntijalausunnoissa on oma riskinsä ja sellaisten hankkiminen ja esittäminen on hiukan ongelmallinen asia. Kaikilla ei ole niihin varaa. Tarjolla on vaara, että rikas asianosainen pääsee "ostamaan itselleen oikeutta". 

Kun lakien tulkinnanvaraisuus on tunnustettu tosiasia ja kun uusien lakien tullessa voimaan esiintyy aina haparointia ennen kuin tulkintalinjat vakiintuvat, tuomareiden koulutusta kohtaan tuntemalle vastenmielisyydelle ei ole olemassa hyväksyttäviä perusteita. 

Organisaatio on rakentamatta. Oikeusministeriö on tehnyt yhtä ja toista, mutta koulutusta ei ole keskitetty. Lakimiesliitto järjestää vuosittain suuren määrän kursseja, mutta ne ovat verrattain kalliita. 

Aikaisemmin esiintyi sellaista tapaa, ettei ylioikeuksiin esittelijäksi tulevia juristeja koulutettu. Heidän otaksuttiin osoittavan kykynsä ottamalla itse selvän asioista. Kun edes ratkaisujen kirjoitusmalleja ei ollut koottu mutta malleista oli pidettävä kiinni, tilanne oli outo. Tätä nykyä ainakin korkeimmassa oikeudessa on käytössä laaja esittelijän opas, jossa selostetaan yksityiskohtaisesti jutun kulku tuomioistuimessa ja esitetään mallit kirjoittamistavoista ja tiedot tarvittavista kirjeistä, toimituskirjojen kappaleista ja jäljennöksistä, lomakkeista ja ilmoituksista. 

Aikaisemmin ylioikeuksilla ei ollut omia kirjastoja eikä ylioikeuksien jäsenillä eikä esittelijöillä ollut työhuoneita virastossa. Työt oli tehtävä kotona ja kirjat hankittava itse, jos katsoi kirjoja tarvitsevansa. 

Tämäkin tilanne on muuttunut. Tuomioistuinten omiin kirjastoihin pyritään hankkimaan kaikki tarvittava aineisto ja ainakin korkeimmassa oikeudessa harvinainenkin teos saadaan eduskunnan kirjastosta tai kauempaakin hyvin nopeasti. Lainvalmisteluasiakirjat, kuten komiteoiden mietinnöt, niistä annetut lausunnot, laintarkastuskunnan lausunnot sekä hallituksen esitykset ja muut valtiopäiväasiakirjat, hankitaan systemaattisesti ja niitä on osattava käyttää. Kaikilla on työhuoneet talon puolesta ja useilla on käytettävissään tietokonepääte, jota käyttäen pääsee suoraan käsiksi aikaisempiin ratkaisuihin, lakien esitöihin ja kirjastojen bibliografioihin. 

Sellaisesta ei ole merkkejä, etteivät tuomioistuimet pyrkisi toimissaan noudattamaan lakia ja laillisuutta ja ylläpitämään ratkaisuillaan oikeusturvaa ja oikeusvarmuutta. Tuomarit nielevät kakistelematta jopa valtavan määrän tarpeellisuudeltaan kyseenalaisia rutiinitoimia ja sietävät vanhentunutta ja hankalaa menettelyä. Tietokoneiden, valokopio-koneiden ja kuulakärkikynien vastustus oli suhteellisen voimatonta. 

Sitä vastoin tuomarikunta on edelleen hyvin privatisoitunutta. Lankeaa luonnostaan, että lakimies alkaa ja päättää virka-uransa samassa tuomioistuimessa aloittamalla esimerkiksi hovioikeudessa ylimääräisenä esittelijänä ja siirtymällä vanhuuseläkkeelle hovioikeudenneuvoksena. Neljäkymmentä vuotta samassa talossa ei ole harvinaisuus. Matrikkelitietojen mukaan vaikuttaa myös normaalilta, ettei virkatuomari osallistu lainsäädäntötyöhön eikä julkiseen keskusteluun. Myös julkisten ja yhteiskunnallisten asioiden harrastus on usein heikkoa. Henkilö voi olla elämänsä päivät tuomari ja vain tuomari. Hän seuraa alansa kirjallisuutta ainakin sikäli kuin se liittyy ratkaistavana oleviin juttuihin, mutta tyytyy useimmiten suomalaiseen lakikirjallisuuteen. Itse hän ei kirjoita lakimiesalan julkaisuihin, vaikka hänellä olisi siihen hyvät edellytykset. Hän ei tunne henkilökohtaisesti hallintojuristeja eikä hallintovirkamiehiä. Hän ei harrasta politiikkaa. Hän ei ole henkilökohtaisesti tekemisissä oikeustieteen tutkijoiden kanssa. Pahimmassa tapauksessa tuomari voi olla tyhmä, ilkeä ja ylpeä siitä. 

Tämä kuva on karkeistus. Siitä on suuria poikkeuksia. Korkeimmassa oikeudessa on vanhastaan tunnettu myös toisenlainen tuomarityyppi. On entisiä yliopiston opettajia. On lainvalmistelutyöhön laajasti osallistuneita henkilöitä, kuten aikaisempia lainvalmisteluosaston päälliköitä, ja on tieteellisesti aktiivisia henkilöitä. 

Ainuttakaan puoluepoliittiseen toimintaan osallistunutta henkilöä ei korkeimman oikeuden jäsenissä eikä esittelijöissä ole. Usealla korkeimman oikeuden presidentillä on ollut läheiset tai hyvin läheiset suhteet puoluejohtajiin. Korkeimman oikeuden presidentiksi ei ole nimitetty henkilöä, joka ei olisi nauttinut tasavallan ylimmän johdon henkilökohtaista luottamusta. 

Koko maan tuomarikunnan poliittista profiilia on yritetty piirtää, mutta piirustukset on todettu puutteellisiksi. Lars Björne on Turun hovioikeuden poliittisia oikeudenkäyntejä käsitellessään katsonut voivansa väittää, että tuomarikunta oli oikeistolaista ja edusti kauttaaltaan niin sanottuja yhteiskuntaa säilyttäviä voimia. 

Tämä käsitys pitää paikkansa, mutta entä sitten? Miten mahtoi olla opettajien, lääkärien ja pappien laita? Nämä ammattikunnat on arvioitu avoimen äärioikeistolaisiksi historian eräissä vaiheissa. Ehkä puolet maan lääkärikunta ja apteekkarit kaupan päälle olisi kannattanut IKL:oa sen toiminnan alkuvaiheessa, Mäntsälän kapinasta selvittyä vuonna 1932. Samassa puolueessa pappismiesten edustus oli hyvin näkyvää, joskin piispat ja arkkipiispat olivat kokoomuksen miehiä, kuten puoluepoliitikkona pitkän ja ansiokkaan päivätyön tehnyt arkkipiispa Lauri Ingman. 

Kun tuomarin tehtävä on soveltaa voimassa olevaa oikeutta ja kehittää ja tuottaa sitä lisää, olisi outoa, jos vaistonvaraisesti yleisliittolaisista arvoista irtisanoutuva ihminen olisi yrittänyt tuomarin tehtäviin. Hänen omat aatteensa ajavat hänet puoluepolitiikkaan, politiikan liepeille keskusvirastoihin ja virastoihin, lainsäädäntötehtäviin tai asianajajaksi. Urho Kekkonen virkatuomarina ... 

Vasta nyt, kun on käymässä ilmeiseksi, ettei tuomari voi olla lainsäätäjän rukkanen eikä lakiasäätävän vatsastapuhujan nukke, alkaisi tuntua mahdolliselta, että tuomarin tehtäviin ryhtyisivät ihmiset, joilla olisi vahvaa mielenkiintoa lain perusteisiin ja päämääriin. 

Oikeustaistelu on kehitysyhteiskunnan normaali vaihe. Varsinainen poliittinen taistelu edellyttää poliittista organisoitumista puolueiksi, jotka äänestävät itselleen kannattajat. 1800-luvun suomalaisen piti olla uskollinen alamainen, joka maksaa pienet veronsa, kunnioittaa maallista esivaltaa ja toimii blokkina eli neljän säädyn symboloimana " kansana". 

Snellmanin kansallinen herätystyö ei ollut kansallista, vaan poliittista. Kansallisuus oli päämäärä, johon hän tähtäsi, eikä perusta, jolle hän rakensi. Sellaista perustaa ei ollut eikä voinut olla ennen kuin kansa oli havahdutettu näkemään voimansa ja harjoitettu käyttämään sitä. 

Tästä työstä versoi puolueita, jotka olivat aluksi kielipuolueita. Taloudellinen liberalismi sopi yhteen liikepääomien kanssa; sitä esiintyi ruotsalaisessa puolueessa. Agraari- ja väestökysymykset hiersivät suomenkielisiä; heidän puolueensa joutui määrittelemään kantansa sosiaalireformistisiin liikkeisiin. 

Asiakirjoista tai aikalaiskertomuksista ei ole havaittavissa, että laillisuudesta olisi kannettu huolta tai että juridista paatosta olisi esiintynyt ennen venäläistämistoimien alkua. Lakien henki ja tuomarinohjeitten mystiikka olivat hyvin yleisprotestanttisia. Maailmankatsomuksellinen kiivaus ja radikaalit maailmankuvat kanavoituivat kirkon piiriin, etenkin herätysliikkeisiin. 

Venäläistämistoimet - Venäjän maltillinen ja taktikoiva reunavaltiopolitiikka, joka ei kohdistunut vain Suomeen - hajoittivat Suomen orastaneen poliittisen ryhmityksen ja repäisivät uuden vuosisadan alkaessa suomalaisen puolueen kahtia, vanhasuomalaiseen eli suomettarelaiseen leiriin ja nuorsuomalaisiin eli perustuslaillisiin. Ruotsalainen puolue säilyi paineista huolimatta kokonaisena ja liittyi Venäjän käsityksissään perustuslaillisiin. Sen oli pakko, koska venäläisten nationalistien silmissä juuri ruotsinkieliset suomalaiset olivat separatisteja, jotka tilaisuuden tullen lähentelisivät Skandinaviaa. 

Työväenpuolue oli ilmoittanut ohjelmansa jo 1903 Forssan kokouksessa mutta suoritti esiinmarssinsa vasta ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1906. Työväenpuolueen suhde Venäjään ja kanta laillisuustaisteluun oli toinen kuin kolmen porvarillisen puolueen. Venäjä oli muuan porvarillinen, sortava mahti mutta ei sinänsä parempi eikä pahempi kuin kotimaiset, omankieliset riistäjät. Työväenliike suhtautui laillisuustaisteluun joko epäluuloisesti tai laimeasti. Koska se näki koko porvariston ja koko työväestön edut vastakkaisina, se ei voinut nähdä, että myöntyvyyslinja tai passiivinen vastarinta voisivat olla ensimmäisen luokan kysymyksiä. Ensimmäisen sortokauden päättänyt suurlakko 1905 oli työväenliikkeelle jotain aivan toista kuin porvareille, vaikka nämä kaksi ehkä luulivat hetken löytäneensä toisensa ja yhteisen asian. Toisella sortokaudella työväenliikkeen suhtautuminen kielikysymykseen ja sitten myös aktivismiin ei vastannut porvarillisten puolueiden toiveita. Liike oli luonteeltaan internationalistinen. Porvarilliset puolueet olivat nationalistisia. 

Jälkeen päin on havaittu, että suomettarelaisuus oli pappien ja historiantutkijoiden liike kun taas nuorsuomalainen perustuslaillisuus oli juristien liike. Ruotsinkielisestä myöntyvyydestä ei voi puhua. Se olisi ristiriitainen käsite. Ne ruotsinkieliset, jotka toiminnallaan edistivät avoimesti keisarikunnan asiaa, olivat "venäläistyneitä" tai " bobrikoffareita". Heitä oli sekä senaatissa että armeijassa - muun muassa maailmansodassa ratsuväessä kenraalimajuriksi kohonnut Mannerheim, joka sukulaistensa maastakarkotuksista huolimatta näyttää olleen vailla kosketuksia ja mielenkiintoa laillisuudesta taisteleviin maanmiehiinsä maaliskuun vallankumoukseen 1917 asti.