Populistin puukko

Populismi on vääriä vastauksia vääriin kysymyksiin. Politiikka on vääriä vastauksia oikeisiin kysymyksiin.

Populismi, jonka arvioidaan siirtyneen nyt USA:sta ja Venäjältä muuhun Eurooppaan, ei ole uusi ilmiö. Myös Ateenan niin sanottu demokratia, jolla siis ei ollut mitään tekemistä etenkään meidän tarkoittamamme demokratian kanssa, antoi parhaat paikat demagogeille. Sana on kreikkaa ja tarkoittaa arvostelukyvyttömien äänestäjien hurmaamista täysin tyhjillä puheilla.

Ateenan perinne jatkuu myös siinä, että isänmaan isät lähetettiin melkein poikkeuksitta maanpakoon, jossa he sitten riutuivat katkeroituneina.

Ihmiset eivät koskaan anna anteeksi hyväntekijöilleen. Vihollisiaan he eivät väsy liehittelemään, koska näistä he ovat jatkuvasti riippuvaisia-

Populistiset kirjoittajat, joita sanottiin filosofeiksi tai historiantutkijoiksi, sepittivät sopivia valheita peitelläkseen, miten raskaasti ihmisiä vedettiin nenästä. Tämä koskee myös Platonin fantasiavaltiota, jossa ”viisaat” olisivat käyttäneet valtaa.

Ovatko asiat edelleen samalla kannalla, sen lukija päätelköön itse.

Nimitys on pelkkä haukkumasana. Johtavia populisteja ovat nyt Putin ja Trump. Erdögan on vain vanhan koulukunnan tyranni.

Sanaa voi käyttää myös tutkijan tavoin. Silloin on palautettava mieleen, että populismi, oppurtunismi ja progressiivisuus eli edistys ovat kaikki olleet julkisia ryhmittymien nimiä eri maissa. Niitä on esitelty ylpeyden tuntein.

Tunnettuja – ja perättömiä – ”kansan” nimissä esiintymisen tapauksia olivat roomalaiset muistomerkit ja rahat, joiden kirjaimet SPQR tarkoittivat Rooman senaattia ja kansaa, ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus, jossa sanotaan veikeästi ”me, kansa”.

Otsikko ei sitten olekaan viittaus Occamin partaveitseen. En edes tiedä, olko Occamilla partaa eli siis partaveitsen tarvetta. Keskiaikaisista partaveitsistä kyllä tiedän jotain.

Saimme sellaisenkin ajatuksen päähämme, että kirjoitan uudestaan 70-luvulla ilmestyneen Puukot-kirjani. Sitä näkee jatkuvasti antikvariaateissa käsittämättömän hintavana.

En oikein muista, miksi tuo kirja aikoinaan tehtiin, mutta muistan hyvin, että kuollut veljeni Mikko näki paljon vaivaa metsästäessään erilaisia puukkoseppiä ja tupentekijöitä ja otti kovasti valokuvia. Niitä siinä kirjassa on, ja suurin osa niistä on menettänyt merkityksensä.

Tuolloin ei ollut oikein muuta kuin Sakari Pälsin Puukko-kirja, jota arvostetaan suotta. Luulen että tuon Pälsin kirjan takana oli rehellinen tarkoitus, rahan tarve. Koska Otavan kirjallisella osastolla työskennellyt tohtori, myöhemmin professori Eino Kauppi, silloin sukunimeltään Kauppinen, oli erittäin innokas puukkojen keräilijä, jäljet taitavat johtaa sylttytehtaalle.

Miksi Eino niitä puukkoja keräili ja mitä varten hän oli niistä kovin mustasukkainen, sitä en tullut tietämään. Olin hänen suosiossaan silloin 60-luvulla ja opin paljon, ennen kaikkea niin sanottuja taustatarinoita sota-ajan ja seuraavien vuosikymmenien kirjailijoista. Hän harrasti erikoisesti Haanpäätä ja lienee saanut aikaan Koottujen teosten ensimmäisen laitoksen. Hän tunsi Haanpään hyvin ja tämä asioi Otavassa hänen kanssaan.

Niinpä kun hän sai toimittaakseen Juttujen laajan valikoiman, hän antoi sen minulle tehtäväksi. Tein sen ja sain jopa nimeni takakanteen. Luin tietenkin kaikki Haanpään teokset läpi, eikä se ollut tuhlattua aikaa.

Myös puukkokokoelman näin ja sain hypistellä sen aarteita. Koska kauhavalaisena olin kasvanut kaikenlaisten veisten keskellä, en oikein ymmärtänyt, mitä erikoisen hienoa puukoissa oli.

Mutta kirjan kirjoittaessani sain kosketuksen Kustaa Lammiin, joka oli viimeinen vanhan linjan käsityömestari, sain häneltä jumalattoman hienon juhlapuukon ja kauniin kirjeen. Hän eli hiukan yli satavuotiaaksi.

Ensin Timo Hyytinen ja sitten Anssi Ruusuvuori ovat julkaisseet laajoja ja suunnattoman laajoja kuvateoksia puukoista. Lisäksi Kansallismuseon kokoelma on järjestetty ja siellä on pätevästi toteutettu tietokanta kaikista kokoelman puukoista.

Molemmat miehet ovat tehneet hyvin arvokasta työtä, jota kunnioitan suuresti.

Molemmat tulevat harmistumaan minun kirjani uudesta laitoksesta. Kiistän siinä esitettävin perustein heidän perusajatuksensa puukosta suomalaisena ja vain suomalaisena esineenä. Nykyiset nuoremmat asiantuntijat ja lukuisat fantastista työtä tekevät puukkomestarit tietävät tarkoin, mikä on puukon ja veitsen ero. Tuo ei ole niin kummallista, koska he ovat itse määritelleet sen eron ja samalla selvittäneet, etteivät esimerkiksi Lontoosta löydetyt keskiajalla valmistetut veitsi ole puukkoja. Sen näkee teräkulmasta tai jostain sellaisesta. Kauhavalaisten ikäisiä Mora-puukkoja he eivät juuri mainitse. Suomalaiset puukkojunkkareista kirjoittavat vaikenevat esimerkiksi norjalaisista tutkimuksista, joissa pohditaan oluen ja puukkojen valtavaa osuutta henkirikoksissa 1600-löuvulta alkaen.

Käyhän se noinkin. Itse olen kulttuurihistoriasta oppinut, että erilaiset joukot kehittävät lähes aina edellytyksiinsä nähden erinomaisia välineitä. Kun puoli maapalloa on tai on ollut pusikkoa, ja aina on ollut tehtävä nuotioita tai sateensuojia tai korjailtava verkkoja tai nuolia tai valjaita, ajatus puukosta vain suomalaisena esineenä on mielestäni höperö.

Ehkä myös museoiden ja kokoelmien puukkomme osoittavat tuttua ilmiötä, henkistä takapajuisuuttamme ja heikonlaista metallien käsittelytaitoa ja käsityöperinnettä.

Nähdäkseni kirjojemme pohjalaispuukko on saanut vaikutteensa lähinnä Ruotsista ja Venäjältä. Ruotsin ja Norjan puutyön taidot olivat kerran henkeä salpaavat, kuten viikinkilaivoista näkee, ja Karjala ja sitä ennen Novgorod olivat kuuluisia kirvesmiehistään.

Siksi pohdin kirjassani, miksi suomalainen puukko on ollut nyt 100 vuotta suomalaisuuden symboli. Suomi lienee todellakin ainoa maa, jossa ihmiset (miehet) ostavat toisilleen teräaseen syntymäpäivälahjaksi. Niin teen itsekin.

Liikuntapuukko

Ulkomaalaiselle tuttavalla ei pidä hankkia noin vain lahjaksi puukkoa. Esimerkiksi amerikkalaiset suhtautuvat välillä sellaiseen lahjaan hämmentyneesti. Ystäväni, pitkään Berkeleyssä professorina toiminut Richard, on epätavallisen hyvin selvillä eurooppalaisuudesta ja jopa käväissyt Saksassa syntymässä.

Kotimaiselle tuttavalle puukko voi olla mainio lahjavalinta.

Jos voi luottaa vastaanottajan arvostelukyvyttömyyteen, erätarvikkeita myyvistä liikkeistä, marketeista ja jopa matkamuistokaupoista löytää vaivattomasti tuotteita, joissa ei ole muuta hyvää kuin hinta. Jos on aihetta epäillä, että saaja oikeasti ymmärtää asiasta jotain, suosittelen verkkokauppoja. Varoitan itsepuolustusvälineistä. Hyvin äkkiä tulee vastaan sivustoja, joiden esineet liikkuvat laillisen rajoilla. Koko joukko ainoastaan toisen ihmisen vahingoittamiseen sovellettuja veitsiä on selkeästi kiellettyjä. Sellainen on jousimekanismilla varustettu murhamiehen stiletti. Toisaalta auki lukittava linkkari on luvallinen. Minullakin on pari sellaista.

En ymmärrä, miksi nimettyjen tuotteiden kehuminen verkkokirjoituksessa olisi sinänsä sopimatonta. Ei se ole. Silloin ollaan sameissa vesissä, jos kirjoittaja on esittävinään ulkopuolisen ja siis puolueettomalta vaikuttavan arvion, vaikka saa todellisuudessa maksun kehuvista kirjoituksista. Sen vähän perusteella, mitä olen katsellut, ainakin tekstiilipuolella esiintyy tällaista.

Eli ehdotan lukijalle Lauri-Tuotetta, jonka myymälä on Rovaniemellä. Tietääkseni pajan perustaja oli kauhavalainen ja oikeastaan menossa Amerikkaan. Kun yritys on perustettu 1924, veikkaisin ajatelluksi kohteeksi kuitenkin Kanadaa. USA oli jo alkanut rakentaa maahanmuuton rajoituksia.

Puukkobisneksen ongelma on tuttu. Se ei kannata. Puukkomestareilla on täsmälleen sama ongelma. Jos tuotanto on alle kymmenen puukkoa viikossa, niistä olisi saatava sellainen hinta, jotka kukaan ei halua maksaa.

Kuvan Pekanpään puukko on perinteinen malli. Niitä tehtiin ennen eri tahoilla Tornionjoen seudulla. Kilpailija on kainuulainen Tommi-puukko, jota kyllä löytää myynnistä mutta ei halvalla.

Molemmat ovat muodoiltaan ja näöltään käyttöpuukkoja. Minulla on ollut vuosikymmeniä tuo Pekanpää. En ole raatsinut käyttää sitä mihinkään. Jos askareena on esimerkiksi vihtametsään meno ja vitsaksen vääntäminen, laulan Mora-puukon ja sen kilpailijoiden kunniaa.

Näiden rautakaupan puukkojen hieno puoli on huokea hinta. Kun käyttöpuukko menee kumminkin hukkaan ennemmin tai myöhemmin, se ei niin kirpaise. Jos väline on maksanut satasen tai kaksi, menetys on kipeä.

Suomalaisen puukon erikoisuus on se, että puukko soveltuu erikoisen hyvin väärinkäyttöön eli sellaisiin toimiin, joihin puukkoa ei pitäisi käyttää. Sillä saa säilykepurkin auki, vaikkei aivan helposti, sillä voi käsitellä kattopeltiä tai sähköjohtoa.

Vanhempien kirjojen mainostamissa vuolutöissä on ongelma. Mitä vuolisi ja miksi? Ja mitä rouva sanoo ja meneekö pölynimuri tukkoon.

Tuppipuukko oli välttämätön siihen maailmanaikaan, kun taivalta taitettiin hevosella. Valjaitten kanssa tuli usein ongelmia, ja sittenhän piru otti, jos ylämäessä meni aisantappi.

Isävainaja kirjoitti muistaakseni, että lahjakkaan eräretkeilijän tunnistaa siitä, ottaako hän tulentekotarpeita hakiessaan aseekseen puukon vai kirveen. Kirves on merkki siitä, ettei hakija aio aikailla ja että se nuotio palaa kohta. Esimerkki on ajalta, jolloin polttopuut otettiin maastosta.

Uunia sytyttäessä kiehiset ovat kyllä tyylikkäitä, mutta kirveellä irrotetut tikut ajavat saman asian.

Menneessä maailmassa tuppipuukolla oli viesti, joka ei liittynyt millään tavoin uhkailuun, tappeluihin eikä veritöihin. Puukko oli aikavan miehen merkki. Talonpitoa arvioitiin silmämäärin. Paikat eivät saaneet olla rempallaan.  Asiallinen isäntä tai hyvä renki eivät jääneet suunnittelemaan aidan tai veräjän kunnostamista, vaan tekivät sen aina heti, huutamatta nikkaria apuun.

Itse asiassa olen monesti vierestä katsellut, miten kätevästi puukkoa käytettiin kotioloissakin ainoaa ruokailuvälineenä. Tekohampaat olivat mitä olivat. Ei niillä pärjännyt ainakaan kovalle leivälle. Puukolla syötävä silputtiin ja pisteltiin taitavasti suuhun. Olin kovin kummissani, kun sain aikanani kuulla, ettei puukolla syöminen muka kuulunut hyviin pöytätapoihin.

Symbolina ja koristeena puukko on paikallaan ja sen näkeminen tyypillisesti suomalaisena on jossain määrin perusteltua. Tosin nämä meidän arvopuukkomme ovat kyllä kovasti sukua Ruotsille, josta asiallista hiiliterästä hankittiin jo aikojen alussa.

Rovaniemen Laurista kerrottiin, että hän olisi osunut tilaamaan ja saamaan juuri ennen sotia ihan saksalaista Solingernin ”enkeliä”, jota sitten riittikin.

Omasta puolestani ehdottaisin pientä tuotekehittelyä. Miten olisi ”Laurin liikuntapuukko”?

Isäni kertoi kysäisseensä poliisikonstaapelilta Rovaniemen markkinoilla 40-luvulla, että täälläkö ei sitten humalaisia ahdistella. Lapin mies, varmaan lantalainen, liikehti jaloissa niin kauheassa kännissä, että ei muuta etenemiskeinoa kuin lyödä iso puukko Rovakatuun ja sitten käsivoimin vetämällä aina puoli metriä kerrallaan, kun ei edes kontillaan pysynyt.

Poliisi oli selittänyt, ettei tuo mies ole juovuksissa, silloisen rikoslain tarkoittamassa mielessä, koska hän pystyy liikkumaan omin voimin.

Niin että Lapin puukon käytöt ovat monet ja ehkä yllättävät. Eli ei muuta kuin suunnittelemaan ja toteuttamaan. Jo kaunokirjallisuudesta käy ilmi, että tarvitsijoita eli ostavaa yleisöä olisi, ja lisää tulee etelästä.

Tylytys

Näinkin voi käydä. Tulin junalta. Kaksi päivää vierailuja ja ajeluja Pohjanmaalle. Tulva ennen aikojaa – tuleva vaikutelmia, muistikuvia, ihmisiä.

Kun en ihan jaksa kirjoittaa ihmiseksi, palaan asiaan aamulla. Tuntuisi ettei se ole ihan huono ratkaisu.

Tuollaisen puukon antoivat lahjaksi. Ei paha. 

Puukot

Kauhavalla Järvenpään tehdas oli kesällä hiljainen kuin menneisyyden muistomerkki. Sukulaiset sanoivat kiinteistön olevan myynnissä. Vastasin muistavani edellisenkin tehtaan, joka otti ja paloi puoli vuosisataa sitten Nahkalan kylässä. Kun muistan myös kotonaan työskennelleet puukkosepät, kuten Lammin Kustin Kettulasta.

Hyvin kauan sitten käsitettiin, että pohjalaispuukko oli tiensä päässä. Haalarimiesten työkaluksi tuli jokin aito tai jäljitelty Moran versio, joka tapauksessa halpa. Edes timpureilla ei ollut välttämättä aikaa eikä halua etsiskellä pudonnutta puukkoa laanilta. Höyläpenkin ääressä puukolla ei ole koskaan ollut sen suurempaa merkitystä. Tarkassa työssä eri tehtäviin on omat välineensä.

Kuulin eräästä, joka oli onnistunut hankkimaan kansakoulussa ennen käytetyn pystyyn nostettavan höyläpenkin kaikkine työkaluineen. Kun sellaisen omistaa, siinä ei paljon tee mieli töihin lähteä. Luonnollisesti paljon paremmat Black and Deckerin jigipenkit ja vastaavat eivät ole oikein mitään – mielikuvien korkeudella eroa voisi kuvailla pianon suhteeksi syntetisaattoriin. Toisessa kaikki lähtee kädestä, lihaksien ja hermojen käskyllä, toisessa on kone välissä. En asiaa tunne, mutta epäilen, että jos nyt joku haluaisi valmistaa käsityönä jotain todella käytännöllistä, kuten vaikkapa kissan reen, sellainen syntyisi rautakaupan laitteilla nappia painamalla. Meidän lapset vielä vuolivat pikku naulakoita ja kukkatelineitä, joita on säilytetty rakastavasti.

Kaikesta huolimatta puukkoja ihannoiva lukija saattaa hyvinkin ilahtua katsomalla verkkosivuja Starlex ja Lamnia. Eteen www ja perään fi.  Mainitsen nämä, koska erinomaisen luotettavan lähteen mukaan nämä Suomessa toimivat verkkokaupat ovat siinä mielessä rehellisiä että tavara tulee ja maksaa sen mitä mainittiin. Omat sivunsa on Rosellilla, Marttinilla ja useilla muilla. Mutta esimerkiksi hyvämaineinen Tommi-puukko löytyy Starlexiltä Väätin valmistamana ja hinta on noin 150 euroa.

Pohjalaispuukon ihailija voi vielä hankkia rahaa aikansa säästettyään esimerkiksi kaksineuvoisen Härmänpuukon helavöineen. Itse mietin hetken, ettei minulla taida olla Kauhavan puukkoa. Mutta kun muuttivat sen kunnanvaakunankin niin olkoon minun puolestani. Olen muistavinani, että kun tämä ilahduttava vaakuna-aalto tuli 1950-luvulla, Kauhavan valtuustossa haikailtiin hevosenpäätä kuvattuun puukkoon, mutta asiantuntijat siellä todistivat, että sellainen ei varsinaiseen kauhavalaiseen kuulu. Nykyisin monissa kirjoissa kerrotun mukaan hevosenpää on päähänpisto, jonka muuan kauhavalainen toteutti tilaajan kepin nupin mukaan. Olisiko ollut maksaja ratsuväen upseeri vai pelkästään kovettu hevosmies?

Jo kuollut veljeni laitteli puukkoja käyttäen raaka-aineena muun muassa Tippa-Rellun takajousta, ja oppi taitavaksi. Kalan nahasta parkittu tuppi on mielenkiintoisen näköinen. Kesäkäyttööni hän valmisti hienon possupääpuukon, jossa siis hevosen paikalla virnuilee pirteä porsas.

Syy katsella näitä verkkosivuja oli selvittää, mistä näitä työkaluja saa. Linkkareita on kaupoissa, kuten kaikki tietävät. Elleivät sveitsiläiset ja Leatherman tai niiden hyvin halvat jäljitelmät riitä, johan on kumma. Totesin ohimennen, että joitakin malleja on myös hienostoliikkeiden Biltema ja Clas Ohlson luetteloissa.

Toinen syy selailuun, nyt kun saatavissa on erinomaisia ja hyvin toteutettuja kirjoja, oli katsella tietoja raaka-aineista. Alan insinöörit tapaavat sanoa, että teräksien lajikirjo on paisunut kaksisataakertaiseksi. Muovien, komposiittien ja erittäin jännittävien kuitujen maailmassa teräs on jotain muuta kuin ennen. Se oli ainakin kuluttajan kannalta kuin keittiömestarin työn tulos eli koostumukseltaan suhteellisen selvä mutta herkullisuuden kannalta arvoitus. Kuulemma edes teolliset tilaajat eivät voineet olla aivan varmoja siitä, saivatko he täsmälleen sellaista tavaraa kuin tilasivat. Puolen vuosisadan takaiset hakuteokset ja käsikirjat kertovat hyvin mutkikkaista kuumennus- ja jäähdytysmenetelmistä, joiden tuloksena metalli saattaa muuttaa kidemuotoaan pysyvästi. Nykyisin myös halvoissa tusinatuotteissa on hienon näköisiä päällysteitä ja pinnoitteita.

Minulle oudoksi jäänyt ihmislaji, niin sanottujen taktisten veisten ihailijat, ovat luultavasti mieltyneet mustateräisiin tuotteisiin, kun taas minun aikanani valmistajat tavoittelivat kotinurkissa taotun näköä. Jos puukon terä kiilsi kuin orvon kyynel, siinä oli jotain epämiehekästä. Pahimmassa tapauksessa se oli ruostumatonta terästä eli kuului keittiön puolelle, ei nikkarin pakkiin.

Parikin hyväntahtoista tuttavaa on kysynyt, miksi en tekisi uutta painosta Puukot –kirjasta. Olen yleensä vastannut, että valokuvat ovat kateissa. Nyt ne löytyivät. Olen siirtynyt vastaamaan, ettei kannata, kun teksti on niin huonoa. Etenkin tupen teosta otetut kuvat voivat kuitenkin kiinnostaa, mutta aineisto sopisi paremmin verkkosivulle kuin kirjaksi. Sopivaa verkkosivua ei ole tullut vastaan, enkä ole tähän hätään ryhtymässä skannaamaan kuvia, vaikka Mikon isot (6 x 6) väridiat ovat hyviä.

Filosofinen syy jättää tämäkin kirja kirjoittamatta on epäilyni, että puukkojen harrastajat ovat huonoja ihmisiä. Oletteko koskaan kuulleet ihmisestä, joka harrastaisi kenkien korjaamista ja veistäisi jäykästä nahasta puolipohjia mielihyvästä hyristen? Oletteko nähneet arava-asunnossa kunniapaikalla suutarin työkaluja? Ette ole, vaikka suutarin ammatti on ollut vanhastaan filosofiaan taipuvaisille miehille mieluisa – mutta naista suutarintöissä en ole ikinä nähnyt. Työkalupuukoissa on jotain tikarien, miekkojen ja yleensä murha-aseiden loistoa. Sellainen vetoaa huonoon luonteeseen. Itse olen katsellut himokkaasti partaveitsiä, siis niitä oikeita vanhanaikaisia, koska muistan vanhojen elokuvien hullut huumemiehet, jotka tavoittelivat sellaisella aseella lain ja oikeuden puolustajien kasvoja tai kurkkua. En osta. Minulle riittää tieto, että teräs on tätä nykyä erinomaista ja hiominen käy kuin Sapliinilta. Katso tästä lähemmin ”Diktaattori” ja parranajo Brahmsin Unkarilaisen tanssin tahdissa. Numero viisi. – Kuvassa roomalainen linkkari (Wikipedia).

Kuinka teräs karaistui

(Minäkin olen sitä mieltä, että poliisiylijohtaja ja opetusministeri voisivat soveltaa nollatoleranssia suhteessa maan väestön geenijakaumaan. Harvemmin näkee niin paljon faktoina esiteltyjä vääriä arvauksia kuin tuosta asiasta lehdissä kirjoitettaessa. Harvaan asuttu Itä-Suomi…? Antrean seudulla oli mannerjään vetäytymisen alkuvaiheessa todellinen aikakauden suihkuseurapiirien kuohuva kohtauspaikka jne.)

Tämä on ikävystyttävä lisälehti useita vuosikymmeniä sitten ilmestyneeseen kirjaani ”Puukot”. Siinä esittämäni kuvaus teräksen käsittelystä näyttää virheelliseltä ja riittämättömältä.

Ensimmäinen epätarkkuus on sana ”teräs”.

”Rauta” on alkuaine ja sanalla tarkoitetaan yleensä suhteellisen puhdasta rautaa. ”Valurauta” toisaalta sisältää hiiltä jopa neljä prosenttia. Puhe on painosta. Hiilen ominaispaino on 1-2, raudan 7,8. Hiiltä on siis tilavuudesta todella paljon. ”Takorauta” on suhteellisen puhdasta; siinä on mukana lasia muistuttavia kuonasta muodostuvia osasia. Takorautaa ei valmisteta enää kaupallisesti ja sanalla tarkoitetaan puheessa suhteellisen pehmeä (meltoa) terästä.

Takoraudan suuri monumentti on Eiffel-torni. Sen valmistuessa Yhdysvalloissa oli jo siirrytty teräsrakenteisiin. (Teräkselle muuten tapahtuu pahoja kohtuullisessakin kuumuudessa – se lommahtaa luokille. Siksi ainakin New Yorkissa kaikista elokuvista tutut mutkikkaat paloportaat olivat kauan pakollisia.)

”Teräs” tarkoittaa rautaa, jossa on säännelty määrä (tavallisimmin alle yksi prosentti) hiiltä. Esimerkiksi puukon terä on useimmiten hiiliterästä. Ruostumaton teräs on seos, jossa on 10 tilavuusprosenttia kromia. Ruostumattomia teräksiä, työkaluteräksiä (”porateräs”) ja suurilujuusteräksiä on ainakin muutamia satoja lajeja ja laatuja, joissa seos, käsittely, karkaisu, pinnoitus ja eräät muut tekijät vaihtelevat.

Teräkseen liittyy erittäin suuri määrä myyttejä, jotka ovat melkein kaikki perättömiä.

Teräksen valmistamisen kynnys oli historiallisesti riittävä kuumuus. Läpimurto-oivallus eli innovaatio oli hiilen sekoittaminen rautaan. Sulamispiste laskee 1500 asteesta alimmillaan 1100 asteeseen, ja tämän voi tavoittaa suhteellisen alkeellisin välinein polttamalla koksia tai puuhiiltä.

Takomalla uudelleen kuumennetusta metallista poistetaan epäpuhtauksia, kuten muita metalleja, ja ennen kaikkea hiiltä. Taottaessa raudan pinnassa on happikerros, ja kun aihio käännetään kerran toisensa jälkeen kahtia (kuten joulutorttua kaulittaessa), oksidipintoja muodostuu paljon – satoja. Happi reagoi hiilen kanssa muodostamalla häkää (hiilimonoksidia), ja tulos on takorautaa.

Jotta tarpeellinen kovuus tavoitettaisiin, juuri poistettua hiiltä on jälleen lisättävä. Aikoinaan se tehtiin työntämällä aihio palaviin hiiliin. Jäähdyttämällä aihio nopeasti se karkaistiin. Kemiallinen prosessi on suhteellisen mutkikas. Erään perimätiedon mukaan karkaisunesteeseen oli lisättävä punatukkaisen pojan virtsaa.

Uskomatonta kyllä virtsan typpiyhdisteet ovat hyödyllisiä. Niitä käytetään edelleen teräksen valmistuksessa.

Puukoissa karkaisua seuraa päästäminen – kuumentaminen ja hidas jäähdytys.

Menetelmä on kuin integrointia tai kuin juopon palailua kotiin rännikujaa – hanke menee jatkuvasti yli suuntaan tai toiseen, ja vaatii korjauksen, joka vuorostaan on liiallinen.

Miekat ja veitset ovat tarunomaisia esineitä. Ei ihme. Valmistukseen liittyy niin paljon kokemusperäisiä ”salaisia” vaiheita.

Käytännössä vuolupuukon raaka-aineella ei ole kovin suurta merkitystä. Ruostumattomat teräkset kumminkin soveltuvat erittäin huonosti, koska ne eivät halua ottaa eivätkä pitää teräänsä.

Syyn voi todeta lähimmän nikkari verstaassa tai torilla. Ammattilaiset käyttävät aika tavallisia välineitä, koska he tietävät, että jatkuva ja taitava teroittaminen on se taika. Jos metalli on liian kovaa, teroittaminen on liian vaikeaa tai mahdotonta.

Keittiövälinepuotien ihmeteräkset lienee tarkoitettu herkkäuskoisille harrastelijoille. Omaan makuuni jopa Sabatier on liian kova. Mielestäni Anttilan 25 euron keittiöveitsisarja on pistämätön, mutta kieltämättä keittiössämme käytetään aika paljon keraamisia veitsiä (Kyocera). Kumma etteivät ne ole yleistyneet.

Haaveilen edelleen keraamisesta askarteluveitsestä. Ehkä niitä valmistetaan laimeasti, koska kovuuden puolesta (zirkoni) niillä tekisi viipaleita mm. poliisin ja armeijan luotiliivien erikoiskuiduista…

(Kuvassa Eero Saarisen St. Louisin teräsrakenne The Gateway Arch (1965), ruostumatonta terästä ja träsbetonia, 192 metriä; kuva Wikipedia)

Puhuin puukoille

Kansallismuseon puukkonäyttelystä kerrotaan museon verkosivulla. Sinne on on tulossa pian lisää kuvia, ehkä paljon lisää. Näyttelyn juliste vähän hymyilytti. Jotenkin minulla on itselläni noin puolet julisteen puukoista, tuossa seinällä, vanhaa perua.

Näyttely on paljon parempi kuin odotin, ja odotin aika paljon.

Olin puhumassa näyttelyyn liittyvällä luennolla. Kuulijoiden joukossa oli yksi duunikaveri ja yksi armeijakaveri. Hauskaa.

Kävellessäni mustassa yössä ajattelin ettei Puukko-kirjastani (Otava, 1976) saisi uutta laitosta, vaikka mitä tekisi. Kuvat ottanut veljeni Mikko on kuollut. Itse olen pudonnut kärryiltä - en tunne uusinta kehitystä enkä tiedä uusia asioita. Lisäksi alalla on tutkijoita ja kirjoittajia, jotka ovat aivan eri tasoa.

Näyttelyn nurkassa pyörii tietokoneohjelma, joka vaikuttaa viimeisen päälle tehdyltä. Dokumentointi on täsmällistä ja kattavaa, nähdäkseni lukuun ottamatta metalleja, joista Suomessa ei taida olla lähempää tietoa kauppalaatuja enempää. Itse sain aikonani sellaisen käsityksen, että metalli oli Ruotsista (Sanvik) tai Saksasta (Solingen) ja sellaista, mitä puukonvalmistaja oli sattunut saamaan käsiinsä. Rovaniemen kauhavalaislähtöisellä Laurilla oli suuri määrä poikkeuksellisen hyvää terästä.

Se on iso asia, että käsityöperinne on elpynyt ja jatkuu. Hienoja puukkoja valmistetaan jatkuvasti. Keräilijöitä on; hienoimpia puukkoja saa etsiä ja joissakin tapauksissa puukkomestareita joutuu taivuttelemaan luopumaan aarteistaan.

Professori Eino Kaupin (Kauppinen) kokoelma on perikunnalla. Sen kokoelman tunnen ja se on ehkä hienoin. Kunpa se saataisiin tavalla tai toisella museoon ja näytteille. - Kauhavalla on erityinen puukkomuseo. Vahinko että sen kotisivu on vaatimaton - mutta olihan siellä Vistin Mikon ja Altti Kankaanpään kuva. Altti oli kova juoksemaan. Kauhavan Vesa (TUL).

Pidänpä silmät auki. Liikenteessä on erilaisia sponsoreita. Jos saman asian sanoo toisinpäin joillakin liikeyrityksillä menee hyvin ja niillä on lieviä vaikeuksia löytää kunniallisia ja täysin laillisia lahjoituskohtia. Topeliuksen "Armelias on rikas" ja ruotsalainen "Ole hyvä köyhille" ovat kohta kohdin palanneet kunniaan.

Kun puhuin eilen puukoista, heiluttelin lopuksi Kyoceran kokkiveistä, jonka olin ottanut mukaan keittiön laatikosta. Tähdensin aikakausien vaihtumista. Zirkonioksidista valmistettu eli keraaminen veitsi on vastoin epäilyjä paljon, paljon parempi keittiössä kuin kalleinkaan metallinen veitsi - kunhan osaa olla paiskomatta sitä. Aine on niin kovaa, että se lohkeaa ja saattaa hajota, jos se putoaa pahasti lattialle. Olen demonstroinut joillekin kävijöille keraamista veistä leikkaamalla maapähkinän kymmeneksi siivuksi. Herne menee viideksi viipaleeksi vaivatta. Sormia on varottava.

Varsinainen esityksen sisältö oli vanha tuttu - puukossa ei ole mitään erikoisen suomalaista, vaikka tutkijat kirjoittajat eli etenkin Sakari Pälsi ja Kustaa Vilkuna yrittivät perustella tällaista tulkintaa. Maailma on ollut kautta aikojen täynnä veitsiä ja suomalaisen veitsen kiteytyminen muutamiksi vuosikymmeniksi esimerkiksi pohjalaispuukon asuun kertoo enemmän takapajuisuudesta kuin omaperäisyydestä.

Puukko on veitsi, joka kelpaa mihin tahansa mutta ei ole hyvä mihinkään. Puukolla voi avata väkisin säilyketölkkejä ja katkoa pienempi pensaita, jos saha on unohtunut matkasta ja lapet ovat hukanneet kirveen. Puusepän töissä puukon osuus on tietääkseni aika pieni. Veistämiseen, lastuamiseen, koloamiseen ja ylimalkaan kaikkiin töihin käytetään kunnon työkaluja, kuten höylää, taltaa, kovertimia ja muita.

Kansallisissa virtauksissa puukkoa käytettiin merkkinä eli symbolina. Isänmaallinen Kansanliike ja Akateeminen Karjala-Seura ottivat kiireesti käyttöön omat puukkonsa, ja Lapuan liikkeen aikana kaupunkilaiset pukeutuivat kansanmiehiksi ja valokuvauttivat itsensä saappaissa, pussihousuissa, Jussi-paidassa ja jumalaton tuppipuukko lonkalla. Presidentti Svinhufvud - aatelismies - alleviivasi "kansanmiehen" rooliaan käyttämällä tuppipuukkoa puvun takin alla. Kai siinä diplomaattien silmät revähtivät, kun tasavalla herra presidentti veteli akreditointikirjeiden kuoret auki kauhavalaisella.

Sota sitten tietenkin vaikutti asiaan. Asemasotavaiheen puhdetyöpuukot ovat lähes johdonmukaisen kauheita - käsityöperinteeseen verrattuna yhtä mauttomuuden ja silmää loukkaavien mittasuhteiden juhlaa. Rovaniemeläinen Marttiinin tehdas on pitänyt yllä tuppien ja puukonterien koristelua, joka on sopeutettu turistien makuun, eikä kauhavalainen Iisakki Järvenpää jää tässä huonommaksi. Mutta teollisilla valmistajilla on aivan sieviä ja jopa hienoja tuotteita, joita myydään tavarataloissa ja jopa rautakaupoissa.

Metsästysveitsiä ja erikoisempia tuotteita - kuten Gerberiä ja korkeatasoista 14 K summit -veistä, jonka olen nähnytkin, myy Pohjoisrannassa Finn-Enterprise

http://www.finnenterprise.fi/shop/index.php?sivu=kategoriat

Verkkosivuilla on aika erikoisiakin kapineita. Valikoima heijastelee lähinnä amerikkalaista makua, lain sallimissa puitteissa. Tietyt stiletit ovat maassa täyskiellossa, aiheellisesti.

Tietenkin luennoin puukkojunkkareista ja kerroin, miten Pohjanmaan rata lopetti puukkorikollisuuden kuin seinään. Olivat päässeet pahoiksi, kun esivalta, tässä tapauksessa kuvernööri ja kasakat, olivat Vaasassa ja Tampereella eli tavoittamattomissa.

Etenkin tähdensin, että lonkalla killuva tuppipuukko oli tyypillisesti hevosmiehen tavara ja sitä kautta mustalaisten, kuten ennen sanottiin, ja humalaisten markkinamiesten erikoisessa suosiossa. Pidempiä matkoja hevosella kulkiessa oli itsestään selvästi varauduttava valjaiden, suitsien, aisojen, rahkeiden ja jopa ajopelien pienempiin kunnostuksiin.

Sama koski kalamiehiä.

Hevosmiehiä ei ole enää olemassa. Kalamiehelle jokin Leatherman on hirmuisen paljon parempi kalu kuin tuppipuukko.

Kun ennen sanottiin ahkerasta työntekijästä tai sellaista näyttelevästä, että siinä tuppi heiluu, niin saattoi se tarkoittaa oikeasti tuppeakin. Yleensä ei tarkoittanut, vaan jotain muuta.

Hei sun heiluvilles!

(Sanoivat ryyppymiehet)