Näköiayydestä

 

Äitini kuullen ei ollut viisasta sanoa ketään toista naista kauniiksi, ei edes Marilyn Monroeta. Vittauksiin omaan onnistuneeseen ulkonäköönsä hän suhtautui tekonyrpeästi.

Lapsien kehuttavat teot, etenkin sellaiset joita pyykkärikin ihmettelee, ovat omaa ansiota, epäonnistumiset lapsen syytä. Todella kauheaa oli oman isän tai sisarusten arvosteleminen. Kerran, kun olin aikuinen ja perheellinen, äiti möksähti, kun jupisin suomennokseni Orwellin lauseesta “minun sukulaiseni, selvä tai humalassa”. Ei se kyllä oikein soi suomeksi; kirjoittaja oli halunnut vihlaista ajatusta, jonka mukaan omaa isänmaataan ei saa arvostella, tehtiin siellä mitä tahansa. My country, right or wrong. Mutta Orwell edistikin ihmisyyttä, joka oli silloin yhtä kummallinen ajatus kuin nyt.

Kauhavalla oli “keskikoulu ja lukio” 192-1954. Kun itse aloitin oppikoulun, sen nimi oli yhteiskoulu, ja vuosi oli 1955. Tuo välimuoto osoittautui toimimattomaksi, Kouluun tultiin kansakoulusta eli noin 13-vuotiaina, jolloin oppilas joutui ensimmäisen kerran tekemisiin vieraan kielen kanssa.

Ihmettelin että äitini jaksoi haikailla “kesken” jäänyttä kouluaan, kun hänen isänsä otti hänet hoitamaan kirjakauppaa 16-vuotiaana. Kun kävin läpi hänen papereitaan, joita on määrättömästi ja enimmäkseen hyvin taitavasti toteutettuja, kesti aikaa huomata, että talvi- ja jatkosota eivät olleet kiinnostaneet kirjoittajaa enempää kuin maininnan “meidän luokalta kaatuivat melkein kaikki pojat”. Merkinnöissään äiti joskus tuskitteli, että sodan aikana pari kertaa Helsingistä käydessään isäni vanhemmat ja veljet “söivät liikaa”. Niinpä heitä ei sotien jälkeen sitten juuri kutsuttukaan.

Meillä ei Kauhavan suvussa tiedetty niukkuudesta juuri mitään. Vaikka isoisäni oli kauppiaaksi suhteellisen kunniallinen, tuskinpa kaupan kankaat ja juustot tai pikku paistit aina pysyivät eri puolilla tiskiä.

Ihmisen tulevan kohtalon arvaaminen hänen piirteistään ja olemuksestaan on samalla pohjalla kuin horoskoopit ja muukin povaaminen. Viime jutun kuvassa on yksi henkilö, jolle sota oli liian raskas. On toinenkin, joka hukkui lähdettyään juopotellessaan holtittomasti saaresta uimaan mantereelle löytääkseen lisää. On mielisairaalan tuttuja. 

Äitini enimmäkseen kieltäytyi tulevina vuosikymmeninä matkoista ja vieraitten kahvittamisesta, ehkä koska häpesi kouluttamattomuuttaan. Westendistä hän kävi ehkä kerran tai kaksi vuodessa Helsingissä. Hänestä tuli hyvin taitava käsitöissä ja hänen valmistamiaan vaatteita julkaistiin teko-ohjeineen lehdissä.

Hänestä tuli vanha. Kun isä oli harvinainen sekoitus karjalasta vilkkautta ja nopeutta yhdistyneenä tarkkuuteen, rahat pysyivät tallessa ja kaikki tarvittavat vakuutuksen ja eläkkeet oli otettu Siten äiti pääsi jouduttuaan viimein itsekin myöntämään, ettei tullut toimeen isossa asunnossa yksin, varsinkaan yöllä, huolellisesti valittuun laitokseen, jossa hänellä oli kaikki haluamansa, myös omat huonekalut ja tärkeät valokuvat, sukkapuikot ja virkkauskoukut. Pariss kanskiossa oli lehtileikkeitä, jollaisille hän oli ahne. Kuollessaan hän oli 99 ja viimeisiin viikkoihin asti luki ja kirjoitti ja keskusteli täysin ongelmattomasti.

Vanhan ihmisen piiri pienenee. Tutustuminen ei kiinnosta ja sukulaisistakin soitetaan käymään vain valitut. Mutta kirjat eivät jääneet.

Äidillä oli hieno kyky antautua kitrjojen vietäväksi. Hämeööe ei ollut outoa lukea pakuakaan kirjan, kuten Waltari historialliia, seiaaltaan hylyn ätrddä, muutama sigu kerrallaan, kunnes ovi kvi ja joku tuli ostamaan letitelnieestä Sirpaleen, Nyyrikin tai Perjantain. Pojan julkkeja kiinotigat Seikkailukerrtomuksia ja Jännitystarinoita. Outsider osoitti osaavana, miten suomlaisille kirjoitetan. Ja äiti ossai vastauksen kirjakauppiaalle usein esitettyyn kirjaan: mikähän sopisi 50 täyttävälle miehelle… Hän ei tosin lue kirjoja…