Lorca
(Federico García Lorca, 1898 - 1936)
Empieza el llanto
de la guitarra.
Se rompen las copas
de la madrugada.
Empieza el llanto
de la guitarra.
Es inútil
callarla.
Es imposible
callarla.
Llora monótona
como llora el agua,
como llora el viento
sobre la nevada.
Es imposible
callarla.
Llora por cosas
lejanas.
Arena del Sur caliente
que pide camelias blancas.
Llora flecha sin blanco,
la tarde sin mañana,
y el primer pajaro muerto
sobre la rama.
¡Oh guitarra!
Corazón malherido
por cinco espadas.
Aloittaa laulun
kitara.
Rämähtävät sarastuksen
maljat.
Aloittaa laulun
kitara.
On turha
torjua.
On mahdotonta
torjua.
Sävytöntä parkua
kuten parkuvat tuuli ja vesi
nietoksilla.
On mahdotonta torjua.
Kirkua kaikkea joka
katosi jo.
Etelän kuumaa hiekkaa
joka himoitsee valkoista kukkaa.
Nuolelta puuttuu
maali.
Illalta puuttuu
aamu.
Ja ensimmäinen kuollut varpunen
oksan alla.
Kitara!
Murheen sydämen lävistää
viisi miekkaa.
(Kuvassa Timo Korhonen. Kuva ja suom. ./. J.K.)
Kitara,
VastaaPoistarämähtävää
sävytöntä parkua,
murhe sydämen lävistää,
toista on luutun laulu.
Rakastettavaa, hyvä Kemppinen!
VastaaPoistaUrpo Lahtisen (= eräs tamperelainen kustantaja) mieliruno oli Lorcalta tämä, jonka kerran hänen itse lausumanaan Ohranjyvässä kuulin:
Las herraduras son negras.
Sobre las capas relucen
manchas de tinta y de cera.
Hän aloitti lausumisen sillä lailla, että suomennukseen olisi pitänyt lisätä tukku kaupalla lisää ärriä:
" Rrrrratsut mustat ovat.
Mustat rrrratsuilla rrrrraudat.
Miesten viitoissa kiiluvat
mustetahrrrrat ja vaha.
No, enemmän tästä kiehtovsta rrrrrunosta:
Los relojes se pararon,
y el coñac de las botellas
se disfrazó de noviembre
para no infundir sospechas.
//
Cuando todos los tejados
eran surcos en la tierra,
el alba meció sus hombros
en largo perfil de piedra.
Kellot pysähtyvät.
Pulloissa konjakki
välttääkseen epäilyksiä
pukeutui marraskuuksi.
//
Katot sortuvat maan rakoon,
Etäällä ruskottaa.
On aamulla kiviset ääret,
kivihartiat notkuvat.
Ps. Olin mitä lie 13- tai 14 -vanha kun vaanin perhosia Linikkalan kansakoulun puutarhassa, minulla oli jatkoroikan päässä äidin jalkalappu. Elokuun yö oli musta ja pimeä. Syankalium -pullon ja haavin lisäksi minulla oli kirja mukana, Lorcan runonide, luin sitä välillä. Aamuyöstä keräsin kamppeet kasaan ja menin nukkumaan. Perhoset preparoin myöhemmin. Myöhemmin unohdin perhoset, Lorca jäi.
Runo Loppiaisen kunniaksi! Kiitos! Trettondagen, Epiphany, Épiphanie, Día de los Reyes Magos Lorcan kielellä. Lorca ja guitarra ja tärisevät ärrät. Ja käännöskin, ihan mainio, seepra vain ei pääse raidoistaan ja alkaa heti miettiä vastineita. Parku on hyvä, mutta kirkua, vähän liikaa? Ihan vain: itkeä menneitä? Liian pliisua. Tamperelainen sanoisi "porata" oikein ärrän kanssa, mutta eihän se runoon sopisi. Ja nyt pitää alkaakin katsoa tuota yhtä TV-ohjelmaa...
VastaaPoista"Kirkua kaikkea joka katosi jo" ... Väkevänpuoleisesti käännetty tosiaan.
PoistaEn haluaisi pitää kaukaista tai mennyttä kadonneena.
Lorca oli joskus 15-vuotiaana pienen kirjallisuuspiirimme suosikkeja. Siinä koulun pihalla luettiin niitä ulkomuistista toisillemme. Sitten taas mentiin eteenpäin pitkin harjua rosvoa ja poliisia.
VastaaPoistaPablo Neruda -suomennoksia odottaessa. Mutta olisi Lorcallakin ollut kunnon lyriikkaa.
VastaaPoista