Sisäpiiri

Otsikkoni epäonnistui. Viimeksi käyttämäni “sisäkauppa” on useilla kielillä käytössä oleva sana, jonka vastakohta on “kaukokauppa” ja etenkin “vienti”.  “Lähikauppa” on puhekielessä lähellä oleva myymälä.

Huomasin muistelevani kassakoneita. Kun olin myymässä lippuja suvun elokuvateatteriin tai tuuraamassa kirjakaupassa, tavaran hinta oli kirjoitettu siihen lyijykynällä, tai ehkä hyllyllä oli lappu. Hinta maksettiin rahana, ja myyjän piti antaa tarvittaessa rahasta takaisin. Rahat pyyhkäistiin kassalaatikkoon ja kassa laskettiin illalla. Kassakoneita meillä ei ollut, mutta osuuskaupassa oli.

Ennen niin maineikas tietokoneyhtiö IBM aloitti muinoin toimintansa kaupittelemalla kassakoneita. Mainokset osoitettiin kauppiaille: estä puotipuksujen ja muiden myyjien vilppi. Eli myymäläapulaiset pistelevät kuitenkin rahoja omiin taskuihinsa…

Sisäpiirikaupasta on annettu Suomessa rangaistuksia ja olen itse ollut antamassa potkuja joillekin toimitusjohtajille sellaisesta. Laissa termi koskee oikeastaan vain pörssiyhtiöitä, mutta rikoslaki selvittää “velallisen rikokset”.

Ostin kaupasta salaatin ja leipää ja puntin tulitikkuja. Jäin katselemaan kassalla istuvan mukavan ihmisen pusakkaa ja sen merkintöjä, sillä mieleeni tuli, että olisi käytännöllistä, jos tarjolla olisi myös fleece merkinnöin “K-market - Myymälävaras”.

Karhukoplan kelpo miehillä oli sekä naamio silmien ympärillä että vankilaan viittaava numerolappu rinnalla. Naamioita käyttivät Zorro ja Mustanaamio, joka oli olevinaan sankari, vaikka käytti lyhyitä alushousuja pitkien päällä.

Nämäkin ajatukset nousivat mieleen, kun tarkistin, että yksilö tosiaan keksittiin Euroopassa vasta 1100-luvulla. Aika pian alettiin tehdä näköisiä kuvia ja veistoksia.

Kiinassa, sen todistaa runous, aivan villi yksilöllisyys oli alkanut kukkia kijallisuudessa 700-luvulta, mutta myös islam oli tässä paljon edellä. Bagdadin seudun sadunkertojat keksivät kaiken, tiede tunnisti kreikkalaisen antiikin suuret tekijät ja säilytti muiden ohessa Aristoteleen kääntämällä paljon hänen teoksiaan arabiaksi. Omar Khaijam on vaikeampi kysymys. Meidän tuntemamme runoilijan takana on ehkä Englannin romantiikan villitys 1850-luvulta ja vastaavasti persialainen 1100-luvun perinne. En osaa sanoa, oliko Omarin hyvin viehättävien ja humaanien säkeiden takana britti Fitzgerald. Hänen teoksestaan (Omar Khayyam, Rubaiyat) on kuitenkin ilmestynyt monta sataa painosta, ja käännöksiä riittää.

Nyt esillä pitämäni uusi ja uskottava tulkinta tuntuu todistavan, että se mitä tähän asti on pidetty juutalaisten etenkin Egyptissä säilyttäminä dokumentteina, oli myös islamin ja idän kristittyjen työtä. Yksilöllisyyttä vailla olleeksi väitetty keskiaika kaikuu tuhansia erittäin persoonallisia ääniä nimenomaan teksteissä, joita ei ollut ajateltu laajempaan jakeluun.

Onneksi meillä Toivo Lyy suomensi Omaria (englannista). Ehkä “Teltantekijä” (1949) ja “Viisaan viini” (1955) ovat unohduksissa. Loppusoinnullinen runous meni muodista. Pari makupalaa näytteeksi:

“Ma kainalossa koraani ja kannu toisen alla

vaellan tiellä kaidalla ja tiellä lavealla. 

En ole pahin pakana, en parhain musulmaani

ikiholvin sinikivisen ja aurinkoisen alla.”

“Jos pari kolme narria nyt johtaa maailmaa

ja niiden tylsyys ääretön älystä käydä saa

ja se on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu -

niin entäs sitten? - Enintään se ehkä naurattaa.”