Lasikuvat

Millaista ennen oli?

Minuun teki hyvin voimakkaan vaikutuksen noin tunnin dokumentti “Nätti ja Matti”. Tuskin sitä moni katsoi eilen aamulla, ja Areenassa tässä olevassa osoitteessa katsojia on vain 80 000.

https://areena.yle.fi/1-50780202

Yksi syy voi olla mielestäni hiukan kömpelösti toteuttu vanhojen valokuvien kytkeminen juttujen Nätti Jussiin, vaikka viimeksi mainitusta tuli monien kirjojenkin käsittelemästä, todella eläneestä ihmemiehestä uuttakin tietoa.

Todellinen ihmemies oli Rovaniemen Louejärveltä kotoisin ollut Matti Körkkö, josta löytyy hiukan tietoa myös hakukoneella, Rovaniemen kotiseutumuseon sivuilta.

Hilja Paloniemi -niminen nuori valokuvaaja oli saanut museossa tehtäväkseen selvittää, mitä olivat kyliltä löytyneet aika isot, pelottavan hajuiset lasilevyt. Ne olivat negatiiveja 1920-luvun loppupuolelta 1960-luvulle. Negatiivit on nyt käsitelty ja tallennettu ja niistä on tehty tämä televisio-ohjelma.

Aineistoon liittyy ainakin kaksi sensaatiota. Kuvat ovat erittäin hyviä ja ne esittävät asioita, joista ei oikeastaan ole olemassa aineistoa, tavallisia ihmisiä arkisissa ympäristöissään.

Fantastinen laatu johtuu kuvaajasta, joka taisi olla poikkeuksellisen lahjakas, pienviljelijäperheen kouluja käymätön poika alkujaan, sotien jälkeen ainakin kuuden lapsen isä ja pikkuvirkamies, joka sivutoimenaan kävi ottamassa valokuvia myös pikku tilaisuuksista, aineiston perusteella kuitenkin vain sellaisissa, joihin edes lehtien harvat valokuvaajat eivät tulleet.

Körkkö oli saanut haltuunsa tyypillisen puisen palkkikameran, jollaisia käytettiin ateljeessa. Suoraan sanoen muistan itsekin, että “virallinen” rippikuvani otettiin 50-luvulla tuollaisella laitteella. Negatiivin koko oli luullakseni 10 x 15 senttimetriä, ja niinpä onnistuneiden kuvien jälki oli terävyyden ja sävykkyyden kannalta samaa luokkaa tai parempi kuin nyt myytävien, tuhansien eurojen hintaisten järjestelmäkameroiden. Minulla on Nikon D750 ja siihen kolme linssiä eli rahaa on palanut runsaan viiden vuoden aikana ehkä viisi tuhatta. En sano mitään Nikonin ja Canonin ammattilaisten ykkösmalleista, joita en ole edes kokeillut, enkä esimerkiksi Leican ja Hasselbladin digiversioista, koska niiden hinnan näkeminenkin pyörryttää. Mutta vanhoista mustavalkokuvista tiedän jotain, koska niitä harrastettiin nuoruudessani paljon ja taidolla, ja satun pitämään sotaa edeltäneen ajan klassikoista, joista mieluisin on Brassai.

Tämä siis taustoittamaan arviotani, että Körkön kuvissa on ainakin kymmeniä saman tasoisia kuin Paulaharjun, Pälsin ja Setälän kuvat ihmisistä. Signe Brander on luku sinänsä.

Körkön ihmeellinen oivallus oli viedä ateljeekamera ulos ja retuuttaa sitä polkupyörällä pitkin kyliä. Mutta koska hän ei ollut ehkä kuullutkaan kansatieteestä, hän kuvasi vain ihmisiä, koteja, rakennuksia ja työntekoa ja toimiessaan pitkään ennen sotia ja niiden jälkeen savotoilla kasöörina eli palkanlaskijana ja maksajana kuvissa on runsaasti myös kuvia savotoista sisältä. Koska Körkkö oli opetellut myös magnesiumin käytön, ainakin minä näen nyt ensi kertaa jokseenkin varmasti aitoja kuvia raskaan työn tekijöistä illalla ja esimerkiksi kämppäemännistä.

Mukana on koulunkäyntiä, koululaisia välitunnilla ja pienempiä merkkipäiviä, joissa myös lapsilla oli päällään paremmat vaatteet, jos sellaisia oli.

Kuvaajan harvinainen lahjakkuus näkyy siinäkn, että kuvissa on vältetty jokseenkin kaikki hyvienkin harrastelijoiden virheet. Ei vääriä kiiltoja, ei huonoja ilmeitä, ei kömpelöitä liikkeitä, ei käsketyn näköisiä asentoja, ei edes harhailevia katseita.

Se on tunnettua, ettei meilläkään ole juuri minkään vertaa uskottavia valokuvia sodasta, mutta kun ei ole rauhastakaan ennen eikä jälkeen sotien. Ja joka jumalan koululuokasta löytyy luokkakuva, myös pulpetissa istuvista lapsista, mutta en muista kai koskaan nähneeni kuvaa opetustilanteesta. Niin se menee. Minulla on hienoja kuvia useista tädeistä ja mummoista, mutta olisipa edes yksi kuva asianomaisesta paistamassa pikkuleipiä tai parsimassa sukkia. Kun ei ole.

Kehun tätä Körkköä tässä näin kauheasti ja manaan lukijoita ainakin vilkaisemaan ohjelmaa Areenasta, koska tiedän ja muistan, että ihmisten ja tilanteiden valokuvaaminen oli hyvin vaikeaa. Jokainen järkevä ihminen reagoi kameraan joko ottamalla ilmeitä tai sitten poseeraamalla jostain opitulla tavalla.

Ja sama tapahtuu uudelleen. Mietitäänpä, kertovatko ne miljoonat selfiet ja loputtomat puhelimella kuvatut videot itse asiassa mitään aitoa.

Näin käy aikana, jolloin totuus on muutenkin taas ankarien säännöstelytoimien kohteena, ja “uutisina” saa joka päivä lukea mitä oudoimpia asioita maan ja maailman johtohenkilöiden lausumina.