Vaivaisukko

Eräät nuoet ovat kyselleet entisyydestä. En ole erikseen viitannut Faulknerin määrittelyyn “The past is never dead. It’s not even past.” Menneisyys ei ole koskaan kuollut. Se ei ole edes ohi.

Lainhuutoja käsitellessäni muistin myös tarkistaa, oliko papereissa lain vaatima musteleima eli oliko perintöä koskevan asiakirjan esittäjä suorittanut säädetyn maksun seurakunnan vaivaisille. Muistelen että maksu oli ⅛ prosenttia pesän varoista. Jos kuolinpesä oli täysin varaton, oli silti maksettava yksi markka. 

Vuosi oli 1970 ja paikka oli Annankatu 12, Helsinki. Laamannin meille auskultanteille antamien ohjeiden mukaan oli  aamulla myös nuuhkittava, oliko puliukko Sutinen nukkunut taas talon ullakkotasanteella.

Minulla ei ole ullakkoa.

Mummoni ikäpolvi ja ehkä anoppi muka pelkäsivät joutuvansa vaivaistaloon, kun kahvin hinta nousi. Erään hyvän ystävän isä oli työssä kunnalliskodin vahtimestarina. Sitten Suomi edistyi: vanhoilla ja sairaille perustettiin terveyskeskuksia. Nyt huonosti voiville on hyvinvointikeskuksia.

Nyt ei tarvitse pelätä. Vaivaistaloja ei enää ole. Sitä vastoin hyvinkin vaivaisia on taloissa. “Kotihoito” soi sanana lempeästi. Todellisuudesta ei voi sanoa samaa.

Oman aikansa ykkösblogisti “Olli” kirjoitti myös ryssäjuttuja sodan aikana. Pidin niistä suuresti. Eräässä kerrotaan, miten vallankumouksellisen kulkulaitoskomisariaatin vaatimuksesta juna tuli Porojetsiin. Se oli Nononovkassa aikataulusta kaksi vuotta myöhässä, höyrypannu oli rikki, ratapölkkyjä puuttui ja raiteista oli viety kaikki mutterit.

Ratkaisu oli innovatiivinen. Nononovkan nimi muutettiin niin että voitiin ilmoittaa todenmukaisesti: “Juna n:o 112 on Porojetsissa.” Ja entisestä Porojetsista tehtiin tietenkin samalla Nononovka. “Uuskieli” ei todella ole Orwellin keksintö eikä oivalluksena uusi.

Se muuten toimi kahteen suuntaan. Annankadulla tai muualla notaarina toimivaa ja käräjiä istuvaa nuorta kandia (nykyisin oikeustieteen maisteri), puhuteltiin “tuomariksi”, mutta itse tuota titteliä ei saanut käyttää. Minäkin olin puhelinluettelossa “hovioik. ausk.” Tänäkin päivänä joudun poistamaan henkilötiedoistani arvon “varatuomari”, jonka siis sain 1971, koska kaikki ikäiseni virkatuomarit olivat olleet varatuomareita. Auskultointi titteleineen vaadittiin myös korkeimman oikeuden esittelijöiltä ja yleensä sen hoitivat myös asianajajat. 

Kun itse oli protokollareistaattori (minulla on tallessa teknisesti ehkä voimassa oleva 1800-luvun lopun rangijärjestys), valtiokalenterissa luki kohdallani “nuorempi oikeussihteeri”. Nuorille tapaan välillä mainita, että aina kun sai ylennyksen, palkka kaksinkertaistui, ja pelkkä esittelijä saattoi 1800-luvun Helsingissä omistaa valjakon vaunuineen ja kivitalon Kruunuhaassa. Omin silmin katselin, miten Korkeimman oikeuden rakennukseen Kauppatorin viertä askeltavaa vanhemman polven oikeusneivosta seurasi ahkerasti kipittävä vahtimestari kantaen puolityhjää salkkua. Asianomainen oli noudettu salkkuineen asunnostaan Bulevardilta. Eikä herra eikä upseeri kanna mitään. Jos nykyisin Tasavallan presidentille ojentaa lahjaksi minkä tahansa kipon, hän ojentaa sen heti adjutantille.

Kihlakunnantuomari, joka sai sportteleita eli virkasivutuloja, oli määrättömän rikas, ja maan tavoitelluin virka oli Rannan (Äyräpään) tuomiokunnan tuomari. Siellä tehtiin niin paljon metsäkauppoja eli haettiin lainhuutoja ja tarvittiin aika hintavia rasitustodistuksia, josta kävivät ilmi kiinnitykset. Kihlakunnantuomareiksi hakeutui usein senaattoreita Helsingistä. Sellaisia kuin Svinhufvud, joka ennen vaiheitaan valtiopäivillä oli ollut Turun hovioikeuden asessori, aatelismies, kuten silloin kuului asiaan.

Prebebdajärjestelmä oli jo loppunut. Perinteinen jako maassamme oli siis ollut, että yksi teki työt ja toinen sai työstä tulot. Ja neljännen luokan kunniamerkki rintapielessä oikeutti edellyttämään puhuttelua “teidän ylhäisyytenne”.

Maassa oli Venäjän vallan aikana paljon köyhiä pappeja ja kuusi erittäin varakasta kirkkoherraa. On varmaan helppo arvata, kuka siunasi ruumiit ja saarnasi sunnuntaisin. Minua miellytti kovin vanhoissa kirjoissa 1900-luvun alkuun esiintynyt virkanimike “armovuoden saarnaaja”.

Vaivaisukko tuli tutuksi Kortesjärven kirkon tapulin seinästä. Oli kovin juhlallista, kun sai isovanhemmilta kolikon ja juoksi pudottamaan sen reijästä sisään. Kerran pientä rahaa ei löytynyt. Isoisäni antoi Pectus-pastillin, joita hänellä oli tapana kantaa takkinsa vasemmassa sivutaskussa, ja minä pinkaisin viemään sen vaivaisukon ojennettuun käteen, tietenkin juhlallisin mielin.

Olin kysynyt, olemmeko me köyhiä, ja kuullut, että emme ole, mutta Karin Nikolai on rikkaampi. Elli-mummu oli ohjeistanut ja ennen pitkää osasin lukea kirjastakin, että armelias on rikas. Kirjasta opin, ettei Topeliusta ollut helppo ymmärtää. Siis että olkilyhde katolle pikkulintujen iloksi…? Mutta meidän talon katto oli tiiltä, eikä siellä hypellyt pikkulintuja, vaan pikkupoikia.

Lakia menin lukemaan, koska isäni käski. Isäni olisi kuulemma halunnut esimerkiksi metsänhoitajaksi, mutta talossamme asuva maisteri Väyrynen oli sanonut, että huihai. Kemppinenhän on kuin luotu lakimieheksi. Niin kuin muuten olikin.

Sitä en ymmärrä, miksi itse hairahduin myös kirjallisuuteen ja historiaan,, vaikka melkein kaikki lähisukulaiseni olivat autonasentajia, sekä isän että äidin puolella. Olin jopa kesäisin töissä suvun autokorjaamolla. Ehkäpä käsitin varhain, että samalla tavalla kuin hävisin pituushypyssä ja juoksussa ja hiihdossa, matkaan katsomatta, käteeni istuu paremmin kynä kuin ruuvimeisseli. Sitä autokorjaamoa ei muuten enää ole. Kyniä on ja tietokone.

Autoja ei voi käytännössä enää korjata. Ikäiseni rouvat olivat yleensä hyvillään, koska aviomies löytyi tarvittaessa aina. Kumisaappaat (Nokia) näkyivät auton alta tallissa.  Kun mentiin järvelle lepäämään, jokseenkin kaikki miehet ryhtyivät korjaamaan prutkuja eli perä- ja keskimoottoreita. Ulkoilua, luontoa tai muuta sellaista ei harrastettu.

Ja itse kirjoitan verkkoon blogeja. Minulla oli taipumuksia jo keskenkasvuisena. Olin ihan näppärä oikomaan ja puhdistamaan verkot roskista, kaisloista, ahvenista, salakoista ja jopa kiiskistä. Suurpedot, kuten lahnat, savustettiin öljytynnyristä näperrellyssä laitteessa. Olivathan kaikki hitsaustaitoisia. Paitsi minä.

Menneisyys ei ole ohi.