Älyköin

Kai Ekholmin uusi teos “Mies jolla oli Matti Klingen kasvot” vastaa ovelasti nimellään kysymykseen, johon itse kirjasta ei oikein löydy vastausta: miksi Klingen elämäkerta. Kysymys lienee aiheellinen, kun kohdehenkilö julkaisi itse epätavallisen laajat muistelmansa ja lisäksi hurjan määrän päiväkirjoja.

Nimi vihjaa, että todellinen henkilö oli jotain muuta kuin monien tuntema naamio eli julkisivu. Tämä ajatus ei kuitenkaan oikein täyty. Vaikka Klinge sijoitti hyvin laajan arkistonsa Kansalliskirjastoon, jonka johtajana juuri Ekholm toimi pitkään, aineiston käytölle on ehkä laajojakin rajoituksia ja asiasta päättävät sukulaiset. 

Etenkin Klingen tuotannon tuntien en saanut silmiini paljon sellaista, mitä en olisi jo tiennyt. Paitsi murheellinen loppu Putinin puoltajana ja Venäjän propagandan hyväksikäyttämänä. Professori kuoli siinä uskossa, että luottamukselliset välit Venäjään on säilytettävä. Ja näin kävi osittain siksi, että Klinge vähätteli sitkeästi sähköisiä tiedotusvälineitä, paitsi somea, aika lailla koko Internetiä.

Tavallisempaa on, että kun aineisto luovutetaan julkiseen kokoelmaan, aineisto karsitaan etukäteen. Näin menetellen kohteesta saadaan joskus syntymään aiheettoman myönteinen kuva. Itse menettely on helppo ymmärtää. Tiedän ainakin yhden merkkihenkilön, jonka jäljiltä pesulalaskut ja ruokakaupan kuititkin on arkistoitu. Sellaisesta syntyy kysymys, kuka nämä kaikki järjestää, millä rahalla ja miksi.

Lukijat muistavat, että Kekkosen Orimattilaan sijoitettuun aineistoon myönnettiin harkinnan perusteella käyttöoikeuksia tai niitä evättiin. Olen käynyt katsomassa kokoelmaa. Kovin vaikutti reippaasti muokatulta. Ei ihme, koska teräväkynäinen presidenttimme kirjoitti ja myös julkaisi aika paljon sellaista, mitä hän ei itsekään oikein halunnut pitää esillä myöhemmin.

Tuskin kukaan osaa edes kuvitella, millainen Mannerheimin aineisto olisi - paitsi että hän viisaana miehenä jätti tärkeimmät asiat panematta paperille ja puhui yhdelle kenraaleistaan yhtä ja toiselle ihan toista.

Lukija voi miettiä, kuka tämä tällainen Matti Klinge oli ja miksi hänestä pitäisi lukea, kun lukeminen ei muutenkaan enää oikein hotsita. Ekholm haluaa kirjoittaa intellektuelleista - viimeksi Jörn Donnerista. Näin hän hajoittaa muurahaispesää. “Intellektuelli” sekoittuu väkisin kirjailijoihin, lehtimiehiin ja tutkijoihin. Jos muistatte vielä nimet, lähimenneisyyden merkittäviä intellektuelleja olivat Erno Paasilinna ja Paavo Haavikko, jotka olivat päätoimisesti jotain mieltä erinäisistä asioista. Koska heidän kannanottonsa eivät heti palaa mieleen - maa joutuu merkonomien valtaan; on ostettava metsää ja hyviä arvopapereita, jne., sotien jälkeisen ajan virkein mieli löytyy kuitenkin prosaisteilta - Veijo Meri, Paavo Rintala ja tietysti Väinö Linna.

Klingen yhteydessä haluaisin mainita Kalle Päätalon. Herrat olivat tuskin kuulleet toisistaan. Edellinen kirjoitti eliitistä, jälkimmäinen niin sanotuista tavallisista ihmisistä, molemmat suunnattoman paljon. En salaa, että pidän jälkimmäisestä, vaikka toki myönnän Klingen ansiot; hän lienee ollut vuosisadan johtava kissan hännän nostaja, ja se on merkittävä ammatti sekin.

Itse nimitys “intellektuelli” lienee lähtöisin “yleisneroista”, jotka olivat halukkaita julkaisemaan myös asioista, joita eivät ymmärtäneet (Goethe - G.B. Shaw - tavallaan myös Churchill). Ellei ihmiselle ollut sopivaa professuuria kuten Ranskan omituisessa koulu- ja yliopistojärjestelmässä saattoi käydä, yksi ja toinen saattoi Voltairen ja Rousseaun lippua kantaen esittäytyä intellektuelliksi. Alalla on ollut tungosta vielä Barthesin ja Foucaultin jälkeenkin.

Ekholmin kiitoksen ansaitsevassa teoksessa on Suoessa tavanomainen kierre. Maassa on ollut erittäin merkittäviä matemaattis-luonnontieteellisten alojen kykyjä, kuten viimeksi poliittisesti naiivi Rolf Nevanlinna, jota arvostettiin ympäri maailman funktioteoreetikkona. Tällaisissa henkilöissä - Heiskanen, Väisälän veljekset, Väisälä ja hänen luotaimensa - on se vaikeus, ettei heidän saavutuksiaan oikein osaa kuvailla yleistajuisesti. Tälläkin hetkellä on muuten pari kolme tekijää tuolla informaatioteorian ja fysiikan maaastossa.

Esitän puolestani “klingemäisen” yleistyksen. Suomen merkittävimpiä intellektuelleja olivat “kivipäät”, etenkin Lönnroth ja Topelius, jossain määrin mys Snellman ja Yrjö-Koskine, sekä kaikista suurimpana - Aleksis Kivi.

Kivi kirjoitti omituisen romaanin muotoon suomalaisuuden historian (Etelä-Suomesta) ja kuvaili metsäsissien siirtymistä kyläelämään asiallisen ja ylösrakentavan elämän piiriin. Ja miten hän sen teki!