Perustus

Suomessa sanottiin olevan perustuslaillisia ja myöntyvyysmiehiä sekä lisäksi sosialisteja viime vuosisadan alussa eli noin vuodesta 1900.

Tilanne oli sama 1945-1991. Varmuuden vuoksi sitä perustuslakiakaan, joka oli pyöräytetty pakkosaumassa 1919, ei muutettu. Sosialismi meiltä tosin katosi 1956, kuten jokseenkin kaikkialta muualtakin.

Ei tule mieleen, että tuotantovälineitä olisi vaadittu yhteiskunnan haltuun viime aikoina. Pankeista ol tällaista puhetta. Ja apteekeista samoin.

Asian tekee historian kirjoittajalle vaikeaksi se, että Suomella ei ollut tuohon aikaan perustuslakia. Suomi oli 1809-1917 Venäjän keisarikunnan osa, jolla saattoi olla eräitä omia oikeuksia, hallitsijan armosta. 

Asiasta on vaikea sanoa mitään tarkempaa, koska myöskään Venäjällä ei ollut perustuslakia, eikä hallitsija ollut vastuussa puheistaan eikä teoistaan. Tapana oli sana, että hän oli vastuussa vain Jumalalle, mutta tällaisen yhteyden toiminnasta tai vaikutuksista ei ole mitään tietoa.

Kun esimerkiksi Helmikuun manifesti annettiin, Venäjä toimi oman logiikkansa mukaan. Eivät pienen maakunnan niin sanotut lait voineet vaikuttaa hallitsijan päätöksiin. Venäjän etua ja turvallisuutta koskevat päätökset tuli tehtämän Venäjällä suomalaisilta kyselemättä.

Suomi sai 1906 Venäjän ajauduttua sekasortoon kansanedustuslaitoksen hiukan tapaturmaisesti. Tuo laitos ei kuitenkaan saanut valtaa eikä sitä saanut liioin oikeuslaitos, Suomen senaatti. Sekasorron aiheutti kevyt- ja ylimielinen sotaan lähtö, silloin Jaappania vastaan.

Tämä tuskin oli mielessä, kun myöhemmin Suomessa laulettiin kuplettia, että kun laivasta näkyi enää pikkuisen niitä kuplia pinnalla - niin kippari kysyi että kukahan tän’ ostaisi, puolella hinnalla.

Kun Venäjä ajautui taas sekasortoon 1917 eikä hallitsijaa enää ollut, Suomessa ei kukaan oikein tiennyt, mitä nyt tehdään. Eduskunta valitsi valtaan itsensä säätämällä niin sanotun valtalain, mutta mieli muuttui, kun oli kohta järjestettävä uudet vaalit, ja enemmistöön tulivatkin niin sanotut porvarit. 

Venäjällä olivat äänessä eräät, jotka sanoivat olevansa sosialisteja. Merkittävä rahoitus ja asianmukainen valvonta tuli kuitenkin Saksasta. Helsingissä tehtiin vallankumous, sitten kun asiasta oli äänestetty Työväentalolla. Sellaiseen ei kuitenkaan ollut taitoa, aseita eikä rahaa, ja kävi ilmi, ettei edes lupailtua tukea entisestä isntämaasta.

Kumoukselliset toivoivat venäläisten aatetoverien ja Suomessa olevien venäläisten sotilaiden apua, mutta jäivät käytännössä enimmäkseen sitä ilman.

Saksan ja Venäjän rauhanteossa maaliskuussa 1918 muun muassa muodostettiin Ukrainan valtio, ja Saksa määräsi venäläiset viemään sotaväen ja laivaston pois Suomesta. Suomenmaasta tuli Saksan siirtomaa samassa maaliskuussa 1918. Valtaa maassa käytti vahva sotilasosasto, Itämeren divisioona, ja Mannerheim lähti matkoille. Valkoinen armeija arveli vapauttaneensa Suomen.

Asiallinen syy ihmetellä kauan käytettyä nimitystä “vapaussota” on virheellinen perustelu “vapautuminen ryssän vallasta”. Jotain muuta se oli. Kansallisarkisto on ansiokkaasti digitoinut ja tuonut verkkoon sodan jälkiselvittelyissä käsitellyt valtiorikosoikeuksien oikeusjutut. Syytteessä oli 72 000 suomalaista. Sodassa tai sodan vuoksi vankileireillä kuoli noin 30 000 punaista ja 8 000 valkoista.

Suomalaiset suorittivat yhden vuoden 1918 silmänkääntötempuistaan ja keksivät, että meillähän on perustuslaki - Ruotsin 1700-luvulla itselleen säätämä. Se oli tosin sielläkin korvattu uudella perustuslailla 1809 ja Suomenmaa oli liitetty aivan toiseen valtakuntaan. Ja sitten alettiin valita maallemme kuningasta, joka oli tietenkin saatava Saksasta. Tämä hanke aiheutti Suomessa myös hämmennystä.

Lukijan on lupa ymmärtää, että Saksa oli vielä suhteellisen vahvoilla maailmansodassa. Pariisin valtaaminen ei ollut tuulesta temmattu hanke. Asiat menivät kuitenkin vintturaan, kun Eurooppaan alkoi hyvin sekavien vaiheiden jälkeen tulla 1918 hätäisesti koulutettuja amerikkalaisia sotilaita. Kun amerikkalaisia tuli lopulta kymmenen tuhatta päivässä, Saksan sodanjohto heitti pyyhkeen kehään.

Saksan sodanjohto totesi, ettei se voi nyt voittaa sotaa ja arveli ensin, että rauha voitaisiin tehdä vallinneitten olosuhteitten ehdoin. Se oli tietysti erehdys. “Tikarinpisto”-teoriaa kannattivat muutkin kuin Hitler ja natsit. Saksan armeijaa ei ollut voitettu taistelussa. Saksan kotirintama aiheutti häviön. Hyvin nopeasti keksittiin, että tuo kotirintama tarkoitti juutalaisia ja sosialisteja. Kovin yleisesti ei mainittu, että kun Itävalta-Unkari  ja sen mukana monet muut maat olivat polvillaan, Saksan valtakunta oli etelästä auki.

Varovasti arvioiden koko Saksan miehittäminen olisi vienyt puolisen vuotta ja vaatinut vielä paljon uhreja. Englannilla ja USA:lla ei ollut sellaiseen halua, ja Ranska otti omansa neuvottelupöydässä 1919. Neuvosto-Venäjälltä ei kysytty mitään.

Ei ole ihme, että 20 vuoden kuluttua yleinen käsitys oli, että Suomi ja Ruotsi kuuluvat joko Venäjälle tai Saksalle. Jatkoaikatulos 1945 oli 6-0 Venäjälle. Rangaistuslaukauskilpailua ei tarvittu. Suomesta tuli tyylikkäästi taas Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta. Sen roolin me osasimme, eikä perustuslaillisuutta enää esiintynyt. Saksasta tuli Englannin ja Ruotsin tavoin USA:n osavaltio.

Putinin joutui vuorollaan näkemään, että Venäjässä oli edelleen sama vika kuin viimeksi kuluneet 1 000 vuotta. Se ei toimi. Ratkaisu oli historian kaikkein tutuin: pieni, suurenmoinen sota. Vallataanpa kokeeksi Krim, ja jos se onnistuu, koko Ukraina, ja sitten vähän muuta. Kuten esimerkiksi Baltia ja Suomi.

Mistä tämä yhteenveto? Tuli vain mieleen, että Venäjällä sitä osataan . Gogol kirjoitti nenästä, joka nimitettiin valtioneuvokseksi, ja Musorgski svelsi Goethen runon, jonka tarinassa kirppu nimitetään ministeriksi ja sille myönnetään mitali.