Mannerheimin virheet

 

Aivan uusi kirja “Suomen sodat 1939-1945” (Visuri-Kesseli-Geuss, 2024) sisältää paljon ainesta mielipiteen muuttamiseen. Valitettavasti taipuminen tosiasioiden edessä ei ole suosittua sodassa eikä rauhassa. 

Historiatieteessä ennen käsitteenä suosittu “dokumentti”, asiakirja eli mustaa valkoisella, ei ole ‘tosiasia’. Sitä vastoin se saattaa todistaa jonkin seikan tulleen päättäjien tietoon. Stalin sai runsaat ja tarkat tiedot Saksan hyökkäyksestä kesäkuussa 1941, mutta ei uskonut. Erään tutkimuksen mukaan hän oli kirjoittanut omin käsin tätä koskevan maininnan viereen “paskaa”. Moskovan, Berliinin tai Washingtonin kirjallinen suunnitelma ei ole todiste. Suunnitelmia ja niihin liittyviä määräyksiä tehdään nippu, ja ne ovat usein ristiriidassa keskenään.

Toisin eli jyrkemmin kuin kirjoittajat sanoisin, että Hitlerin Saksa ei osoittanut missään vaiheessa myötätuntoista mielenkiintoa Suomen asioita kohtaan. Suomi oli Jatkosodan aikana Saksan määräysvallan alainen siirtomaa, samalla tavalla kuin vuonna 1918. Julkisuudessa asiaa välillä kuorrutettiin kirjoittamalla “sankarikansasta” tai vastaavaa. Sitä vastoin sekä Englanti että USA torjuivat täysin puheen “kanssasotijuudesta”. Ajan asiakirjoissa Suomea sanotaan Saksan satelliitiksi. Suomessa näkee vieläkin kirjoitettavan, ettei Suomi ollut Saksan kanssa sotilaallisesti liittoutunut…

Moni hyväksyy kumeankin mielipiteen helposti, jos se sattuu oleman sama kuin hänen omansa. Minua miellyttää siksi kolmen kirjoittajan vastaus kysymykseen, joka on vaivannut mieltäni vuosikymmeniä: mitä hemmettiä Suomi teki Itä-Karjalassa 1941-1944? Usein esitetty vastaus, että Karjalan puu kiinnosti rahamiespiirejämme, ei vakuuta. Ei meillä ollut työvoimaa, koneita eikä kuljetuskalustoa käyttää sitä hyväksemme. Emme liioin olisi kyenneet hallinnoimaan tuota valtavaa aluetta. Puhe “panttialueesta” Neuvostoliittoa vastaan oli propagandaa. Jotkut ehkä halusivat käyttää tilaisuutta hyväkseen. Ajatus oli viimeistään USA:n mukaantulosta 1941 alkaen epärealistinen.

Vastaus on: Hitler käski. Tämän lähteen mukaan Mannerheim ja hänen piirinsä halusi Kannakselle perimään takaisin äsken menetettyjä alueita. Se on helppo uskoa.

Hitleriä oli toteltava, koska hänen takanaan olivat aseet, ammukset ja elintarvikkeet. Lisäksi on edelleen epäselvää, millä rahalla lähes tuhoutunut maa rakensi Salpa-linjan hyvin lyhyessä ajassa.

Kirjoittajat kertovat, että Hitler sanoi Immolassa kesäkuussa 1942, että Leningrad hoidetaan tappamalla koko väestö. He kommentoivat, että viimeistään tästä Mannerheim ja Heinrichs tiesivät, että kysymyksessä ei ole “elintila”, vaan tuhoamistaistelu.

Mutta miksi hän ja Päämaja eivät ottaneet juuri lainkaan huomioon suurhyökkäystä 1944, vaikka siitä saatiin jatkuvasti tietoa?

Vastaukseni on: Hitler kielsi. Muun muassa Kivimäki oli vuosia Berliinissä tehtävänään lepytellä natsijohtoa ja selitellä asioita. Hänen natsimielisyydestään on kirjoitettu tämänkin blogin kommenteissa.  Ajatus on outo. Olisiko joku sekoittanut Kivimäen toiminnan kommunisteja vastaan oletettuun hitlerismiin? Juuri Kivimäen aikana 30-luvulla hallitus kiristi otetta sekä oikean että vasemman siiven populismista.

Myös se tuntuu todelta, että Mannerheimin päämajassa varsinainen esikuntatyö oli heikkoa. Komentajat raportoivat ylipäällikölle eivätkä siten aina tienneet toistensa keskeisiä ajatuksia. Se luonnehdinta, että Mikkelissä vallitsi jonkin asteinen sekasorto kesäkuun alusta kuun loppuun 1944, kuulostaa osuvalta. Minulla ei ole asantuntemusta sen arviointiin, mutta esimerkiksi ajatus Airon ja Talvelan pitämisestä esillä vielä keskeisempien Heinrichsin ja Oeschin kustannuksella koskee myös meitä, maallikkoja. Senhän olemme tienneet, että onneakin oli, koska noin kaksi viikkoa viidennes tai neljännes maan armeijasta oli junissa tai marssilla ja siis suhteellisen helposti torjuttavissa.