Nyt joku voisi sanoa, ettei kuva ole Päivi Hartzellin elokuvasta “Lumikuningatar”, vaan Rudolf Koivun kuvituksesta Andersenin satuun.
Niin on. Mutta Päivi täyttää tänään tasavuosia. “Lumikuningatar” oli kauan sitten harvinaislaatuinen elokuva. Tuohon aikaan, 1980-luvulla, mielikuvituksellista tarinaa, joka sopisi lapsillekin, pidettiin armottoman omituisena ajatuksena. Asiaa ei parantanut sekään, että ohjaaja oli nainen. Sellaisesta ei ollut paljon kuultukaan.
Tosin he olivat tehneet aikaisemmin Liisa Helmisen kanssa elokuvan “Kuningas jolla ei ollut sydäntä”.
Satu voi olla maagista realismia. Siinä mielessä jopa James Bondit ovat satuja. Samassa mielessä perinteisissä seikkailuelokuvissa on kaikenlaista pientä epäuskottavaa, kuten Tarzan hyppimässä joustavasti liaaneissa.
Muistan miettineeni jo lapsena, miten liaaneissa voi hyppiä. En ymmärtänyt enkä ymmärrä vieläkään.
Tämä oli hyvin henkilökohtainen huomautus. Naapureita kestittiin kahvilla. “Lumikuningattaresta” muuten on olemassa puhdistettu eli uudelleen masteroitu versio.
Hiljan tutkittiin pienehköjen ihmisten kanssa KAVIn Elokuvapolkua, jossa opetellaan tarkkailemaan elokuvan elementtejä. Siellä oli pätkiä Lumikuningattaresta. Piti pohtia mm. kuvauspaikkoja. Eräs linnakohtaus oli kuvattu Säätytalon portailla. Toisessa kohtauksessa taidettiin juoksennella Kasvitieteellisessä puutarhassa.
VastaaPoistaOnnea vaimolle!
Se sadun kuningas muuten, se, jolla ei ollut sydäntä - -. Eikö hän luopunutkin sydämestään sen tähden, että sitä sattui niin kovasti?
Rudolf Koivun kuvitukset ja postikortit ovat poikkeuksellisen kauniita ja täydellisen sadunomaisia.
VastaaPoistaNäin on ja jos ne lumoavat lapsia, niin minut myös vaikka kahdeksankymppiä on menossa rikki. Toki ikääntyessä sanotaan ihmisen muuttuvan uudelleen lapsenomaisemmaksi. Tätäköhän olen nyt toteamassa Koivun kuvien kautta? Elokuvaa en valitettavasti ole nähnyt.
PoistaOlin aikoja sitten kerran vaatimattomalla opiskelijalounaalla Kaj Chydeniuksen ja Kaisa Korhosen kanssa. Pöytäkeskustelussa Chydenius siteerasi ihaillenTarzan kirjan voimakasta ilmaisua:
VastaaPoista..."kenen on tuo valkoinen nainen, kysyi ylipapitar. Hän on minun vastasi Tarzan apinain kuningas"...
Onnittelut vain pyöreitä vuosia täyttäneelle! Minulle vaan ei oikein avautunut tuo epäily "mielikuvituksellista tarinaa, joka sopisi lapsillekin" kohtaan. Tarkoittiko se sitä, että epäiltiin mahdollisuutta tuottaa elokuva, joka sopisi sekä aikuisille että lapsille? Kyse olisi vähän samasta asiasta, kuin Tove Janssonin Muumien kohdalla. Vaadittiin, että Toven olisi pitänyt valita kohdeyleisöksi joko aikuiset tai lapset. Kuitenkin huipputason lastenkirjallisuus lienee aina myös loistavaa aikuisten kirjallisuutta. Kai sama pätee myös elokuvaan.
VastaaPoistaKyllä liaaneissa voi hyppiä, jos ne on valmistettu Hollywoodissa. Siellä osataan joustaa. Jos ei muussa, niin uskottavuudessa. Jotta satu olisi jollain tavalla uskottava, oma tolkkunsa siinä pitää olla.
VastaaPoistaJos mitään tolkkua ei ole, syntyy sellaisia elokuvia kuin Ski Patrol (O: Lew Landers, 1940); joukko oudonnäköisiä, oudonnimisiä ja oudosti pukeutuneita suomalaisia käy alppimaisemissa talvista sotaansa neuvostoliittolaisia vastaan.Talvisodan hengessä - kai. Pikakelauspainike toi helpotusta tallenteen katsomiseen.
Liaaneissa voi hyppiä - ja kyllä niissä hypitäänkin, mm. Madagaskarin puoliapinat. Mutta toisin kuin Tarzanin viidakoissa, nämä todellisen ja maailman liaanit ovat puuvartisia ja pysyvät tiukasti paikoillaan. Olennot sitten hyppelevät puusta puuhun kukin lajinsa ja yksilöllisen kapasiteettinsa mukaan.
PoistaLapsena tämä kasvitieteellinen vääristely meni minulle ihan täydestä, mutta sen sijaan eläinkirjoja ahkerasti lukeneena en voinut käsittää, mitä olivat nämä "isot apinat", jotka Tarzanin kasvattivat; gorillojahan ne eivät selvästikään olleet. Lisähämmennystä toi Tarzanin ottoäidin nimi: Kala. Olin jo varsin varttunut, kun ymmärsin, ettei sillä ollut mitään tekemistä näiden kiduksilla hengittävien, eväkkäitten vesieläinten kanssa.
Niin, tuo liaaneissa hyppiminen tai eteneminen puusta puuhun tarkoittanee oikeassa elämässä varmaankin samaa ongelmaa kuin liito-oravakin arkielämää haittaa. -sen jatkuvassa ylöskiipeämisessä menettää minka maassatalustellussa voittaa. Liaanin kiinnityskohdan tulisi olla mahdollisimman kaukana lähtöpisteestä tai jo valmiiksi heiluriliikkeessä jotta sillä tavoin jalkamiehen voittaisi. kiipeilypuistoissa on naruja ja roikkuvia puolapuota joissa olen asiaa jopa testannutkin. Aulangon Hugo puistossa oli joissakin kauempana olevissa köysissä kiinnitettynä kiinteästi toinen naru jolla saattoi vetäistä sen seuraavan köyden ensin lähemmäksi ja vasta sitten edetä. Ehkä se näin olisi hyvällä tuurilla ja optimitapauksessa liaanipuumetsässäkin?
VastaaPoistaPoikkesin menneinä vuosikymmeninä jokaisella Tukholman-matkalla Nordiska museetissa, tuossa Artur Hazeliuksen ja Isaac Gustaf Clasonin pompöösissä renessanssilinnassa. Eipä siellä yleensä juuri nähtävää ollut - paljon tyhjyyttään kumisevia saleja. (Tätä nykyä on toisin: "Nordbor"-näyttely, mutta nyt ei tee mieli lähteä.) Eniten taisi siis kiinnostaa museokauppa, sen kirjat ja mitä siellä nyt oli.
VastaaPoistaKerran tulin, kai lapsellisuuttani, ostaneeksi "Årets saga" - korttisarjan, joka oli kuulun kuvittajan Elsa Beskowin työtä. Tuossa se on vieläkin, kirjoituspöydällä pienessä pystytelineessä pienen kuvakalenterin vieressä.
Noista Beskowin vuoden kuukausia kuvaavista korteista tuntuu henkivän menneen maailman ruotsalaisen yhteiskunnan turvallisuus ja rauha - jotka sellaisina ovat tietenkin täysin idealisoituja mielikuvia. Jotain vaikka etäisestikin samaa tuo mieleen kirjan kuva, jossa ihmiset 1930-luvun sunnuntai-iltapäivänä astuvat sisään Malmön Folkets Parkin portista. Tai sitten Ruotsille tyypillinen "fönsterbelysning", jota monet kerrat ihailimme Värtavägenin funkistalojen ikkunoissa iltalenkillä hotelliin saapumisen jälkeen.
Jo ollessani parissakymmenissä, puolisen vuosisataa sitten, Egon Friedell pudotti minut pysyvästi realismin kovalle kamaralla kuvatessaan kuulussa Johdannossaan, miten esimerkiksi "miellekompleksi Kreikan muinaisuus" on ollut olemassa "lähinnä nykyisyytenä - - erinomaisen rasituksellista, epäilyttävää, tästä päivästä huomiseen tuskin laskematonta - -", ei sen sijaan sellaisena valkoisena hohtavana ulkomuseona, jollaisena se "saksalainen valistusajan mielikuvituksessa" (Johann Joachim Winckelmann!)) näyttäytyi.
Palaan vielä Elsa Beskowin satukortteihin. Paitsi edellä mainitsemaani tyyntä, kotoista rauhaa ja lapsen tajunnalle avautuvaa luonnon ihmeellisyyttä niissä - varsinkin parissa kevätkuukausia esittävässä - on havaitsevinaan jonkinlaista väreilevää levottomuutta uhkaa ja outoutta. Tunnettu amerikkalainen historioitsija ja professori R. R. Palmer luonnehti vanhassa tenttikirjassani (Uuden ajan maailmanhistoria 1-3) 1600-luvun Saksan mentaalisen tilan taantumista (siis ennen suurta sotaa) seuraavasti: "Missään ei taikausko ollut yhtä yleistä kuin Saksassa. Siellä poltettiin noitia enemmän kuin muualla, kansansadut olivat siellä kauheimpia ja sivistyneet kiinnostuneimpia astrologiasta." Perussyyn Palmer näkee luterilaisuuden voitolle pääsyssä osassa Habsburgien valtakuntaa; katolilaiset ja kalvinistit eivät hänen mukaansa poteneet vastaavaa "sivistyksellistä eristäytyneisyyttä".
Kaikella voidaan spekuloida: Voisiko siis edellisessä nähdä jonkinlaisen kehityslinjan ruotsalaiseen - ja suomalaiseen - kansallisromantiikkaan Ängsälvor-aiheineen ja vastaavineen? Eivät meilläkään kaikki Zachris Topeliuksen sadut ja kertomukset olleet mitään unilukemista lapsille.
Elämä, satu.
VastaaPoistakeinosatuelämä
PoistaElämä, ei satu.
PoistaElämä ei satu.
Sattuu vain ja tapahtuu.
Sattumia.
Elämä on.
PoistaKauneus, totuus, rehellisyys ja toiminta johtaa väistämättä rakkauden luokse.
VastaaPoistaHomman nimi on johdatus.
Kuinka ollakaan, kaikissa skuuteissa on soitokello. Toivon ja uskon että lisää kaunista kilinää.
Teemme tämän vasemmalta, emmekö sen ole osaavat?
Kyllähän satua keisarin uusista vaatteista lainataan edelleen ja onhan se osuva. Todempaa kuin uutiset.
VastaaPoista