Sivun näyttöjä yhteensä

3. elokuuta 2023

Esi- ja jälkiviisaus



Journalisti Matti Kurjensaari (1907 - 1988) jätti Kansalliskirjaston luetteloon 79 teosta. Häntä ei koskaan pidetty merkittävänä tekijänä, ehkä siksi, ettei hän ollut sellainen. Suhtautuminen vaihteli lievästä säälistä kevyeen väheksyntään.

Hänen ihanteensa - myös oman unohtuneen esikuvani - Olavi Paavolaisen paljon suppeampi tuotanto on menettänyt kiinnostavuutensa ja suuren osan uskottavuuttaan. Käsi pystyyn jokainen, jolle “Synkkä yksinpuhelu” on uskottava kuva suomalaisen sielun korpivaelluksesta 1939-1944.

Loistava Paavolainen on nyt niin kuin vaatekomeron kätköistä löytyvä upeasti leikattu tupakkatakki punoksineen ja upeine silkkipäärmeineen, ja mukana on pölyn ja naftaliinin, paperossien jaj läikkyneen ginin haju. Kurjensaari on kuin vanha ulsterini, jonka säästin ajaellen iloisena, että varmasti edessä on paljon hautajaisia ja hautajaisissa aina sataa tai pilveilee. 

Kurjensaaren sieluntutkiskeluissa eli päiväkirjamerkinnöissä ei ole mielenkiintoa. Se on hyvä tapa, ettei itsesäälin sävyttämää narinaa julkaista. Sellaista ei jaksa lukea. Viimeisin poikkeus on 1100-luvulta, Abelardin “Kertomus onnettomuuksistani” (Historia calamitatum). 

Tosin merkinnöistä huomaa, että Kurjensaari sitten tavoitti elämänsä suurimman päämäärän, joka oli professorin arvonimi. Sen hän oli jo kokenut, että “ystävyys” muun muassa arvonimiä myöntäneen presidentti Kekkosen kanssa oli hyvin kyseenalainen kunnia, UKK kun vanhana väkivaltamiehenä kiusasi ja rääkkäsi ihmisiä huvikseenkin. (Olen kuunnellut kertomuksia kuulusteltavien hakkaamisesta 20-luvun Etsivässä keskuspoliisissa ja hyvin vanhojen eläkeläisten itkettämiseen nuotiotulilla jonkin jahdin yhteydessä asianomaisen viimeisinä aktiivivuosina.)

Koska Kurjensaaren suuri ajattelun linja tuhoutui pian hänen kuoltuaan (lojaalius Neuvostoliittoa kohteen Paasikiven - Kekkosen hengessä), rinnastus tulee väkisin. Matti Klinge oli oman aikansa Kurjensaari ja päätyi osoittamaan, että kirjoittaja itse on lähes poikkeuksetta vähemmän kiinnostava kuin kuka tahansa muu. Oikea professori ei liioin ymmärtänyt sitä, mikä oli arvonimi-professorille niin selvää: ihmiset ovat kiinnnostavampia kuin aatteet tai asiat. Pikkuasiat herättävät syvempää mielenkiintoa kuin suuret linjat.

Kurjensaaren henkkilöjutuissa esimerkiksi hämeenlinnalainen Hamppari, Irwin Goodman (nuoruuden lempinimi oli sukunimestä Hammarberg) tai rahalle ahne entinen demari Urpo Lahtinen, joka nosti Hymy-lehden menekin Suomen oloissa absoluuttiseksi eli noin puoleen miljoonaan myytyyn kappaleeseen per numero, ovat helmiä.

Minusta on hauskinta lukea keskeneräisiä elämäkertoja. Kaikki kirjoitukset perustuvat huolellisesti tehtyihin haastatteluihin, ja nähdäkseni kohteista on nyt hengissä yhteensä yksi. Tulevia presidenttejä olivat Lauri Puntila ja Pekka Kuusi, ei Mauno Koivisto… Mutta kirjoittaja näki hyvin. Nyt kaduttaa, että olen itse kirjoittanut armottomasti E. Tuomiojasta unohtaen, että hänen elämäänsä määräsi tosiasiallinen isättömyys. Menettäessään isänsä hän oli saman ikäinen kuin oma poikani menettäessään äitinsä. Väittäisin tietäväni, että eräät kohtalon iskut lyövät ihmisen aivot mäsäksi, vaikka tämä jatkaa vaellustaan maailmassa. Niin… Jörn Donner oli 2-vuotias isänsä kuollessa, ja viis siitä, että isä Kai taisi olla huomattavan hankala henkilö.

Tarkoitan seuraavan mielettömäksi ajatukseksi. Olisipa mainiota lisäillä Kurjensaaren kertomuksia erinäisten törkeyksien ohella tiedoilla, joita hänellä ei ollut. Plutarkhos-tyyppisessä jutussa Väinö Leskisestä ja Aarre Simosesta ei mainita, että Leskinen sai valtavan maineen helsinkiläisten komppanian päällikkönä Talvisodan Ässä-rykmentissä ja Jatkosodan Viipurin valtauksessa, ja että kun Aarre Simonen - Norssin priimus - siirtyi Äänisen rannikkotykistön esikuntatehtävistä muualle, hänen tehtäviinsä oli palkattava viisi luutnanttia. Hän oli niin nopea ja ymmärsi aina heti. Tai että Päiviö Hetemäki istui kannon päässä ja itki saarijärveläisiä miehiään, kun melkein kaikki kaatuivat viimeistään Konkkalan vuoressa.

Tai, kun tiedän, ettei maallikon pitäisi koskaan rakennella psykiatrisia kuvia eikä varsinkaan henkilöistä, joita ei ole koskaan tavannut - olivatko Väinö Tanner ja J.K. Paasikivi todisteita siitä, että viimeistään 75-vuotiaana kenen tahansa todellisuudentaju ja arvostelukyky on mennyttä. 

Kuten yleisesti tiedetään, blogin kirjoittajalta ei edellytetä noita kumpaakaan. Hänhän osoittaa höperyyttä jo näkemällä määrättömästi vaivaa saamatta maksua tai edes kunniaa, jota hän muutenkaan ei enää tarvitsisi mihinkään, jos sellaista olisi tarjolla.


54 kommenttia:

  1. “… ihmiset ovat kiinnnostavampia kuin aatteet tai asiat…”.

    Niin se taitaa olla. Minäkin – porsas – muistan paremmin pääministerineitomme biletyksen ja vieraiden miesten halailun kuin hänen ajatuksensa ja saavutuksensa. Toisaalta … olikohan niitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna Marinin kutsuminen "neidoksi" on paitsi halventavaa, huonoa suomen kieltä. Marin oli pääministeriaikoinaan naimisissa oleva nainen ja yli 30-vuotias. Hän ei ollut siis oletettavasti "neito" sanan vanhassa merkityksessä "sukupuolisesti koskematon nuori nainen" eikä myöskään laajemmassa merkityksessä "naimaton nuori nainen" eikä oikeastaan edes laajimmassa merkityksessä "nuori nainen".

      Poista
    2. Eräänlainen saavutus sekin, että hoitaa tekstiviestillä noin 11 miljardin euron kuprun ja häipyy pokkana bilettämään. Muut hoitakoon loput.

      Poista
    3. Siitä 11 miljardista olitte tekin persut suurinta osaa kannattamassa.

      Poista
    4. Kaikkihan me sen joudumme kannattamaan. Valtion velka sievästi ylittää puoluerajat.

      Poista
    5. ”… Sanna Marinin kutsuminen "neidoksi" on paitsi halventavaa, huonoa suomen kieltä…”.

      Näinkö on?

      Määrittelenpä sitten sinulle sarkasmin: Sarkasmi on purevaa ivaa tai purevan ivallinen ilmaus. Se on sanallista ironiaa, joka on tarkoituksellista, peittelemätöntä ja yleensä loukkaavaksi tarkoitettua. Sarkasmilla ilmaistaan kielteistä ja arvostelevaa asennetta tiettyjä henkilöitä tai tapahtumia kohtaan.

      Olit siis osaltasi myös oikeassa. Sitä et pohtinut, oliko sarkasmiin aihetta.

      Poista
    6. Joka sarkasminkäytön taitaa sarkasmi menee perille kerralla eikä hänen ei käyttönsä jälkeen tarvitse sitä selitellä tai "määrittää".

      Poista
    7. Vitsi, vitsi, seli, seli,...
      Persu taas osaamisalueellaan.

      Poista
    8. "...Joka sarkasminkäytön taitaa sarkasmi menee perille kerralla...".

      Riippuu kuulijakunnasta.

      Poista
  2. Arvoisa blogisti, kiitos hienosta postauksesta. Tosin meillä perheessä on aina puhuttu Salosen Matista, sillä vanhemmat tätini taisivat riiata hänen kanssaan. Mutta hyvä kuva miehestä piirsit ja se osuu hienosti kohdellaan, tai ainakin melkein.

    VastaaPoista
  3. "Tai, kun tiedän, ettei maallikon pitäisi koskaan rakennella psykiatrisia kuvia eikä varsinkaan henkilöistä, joita ei ole koskaan tavannut - ..."

    Tuossakin on oma pointtinsa.

    Kuitenkin juuri nyt Suomi on sakeanaan kyökkipsykologeja, jotka omasta omahyväisestä farisealaisuudestan halkemaisillaan pohtivat käsi poskella ja pää kallellaan sitä, mitä joku joskus on "oikeasti" ajatellut, vaikka muuta olisi sanonut ja tehnyt. Tyyliin ja argumenttaatiotasolla: "Hitlerkin oli kasvissyöjä, joten natsi se on tämäkin kasvissyöjä ilman muuta."

    Ja hämmästyttävintä näissä vuosisataisneroissa on se, että he ehdottomalla varmuudella pystyvät tarkkohin ja pitäviin diagnooseihin ja lopullisiin tuomioihin "potilasta" koskaan tapaamatta ja häntä lainkaan tuntematta vain muutaman kontekstiaan taitavasti irroitetun ja väärin siteeratun 15 vuotta vanhan nettikommentin perusteella!

    No, osa näistä "pykologeista" on aidosti tyhmiä. Heiltä ei voi kauhalla vaatia. Mutta se osa, joka tekee tuota tietoisesti ja tarkoituksella valtamedia äänitorvenaan, ei ansaitse ainakaan minulta aivan täyttä arvostusta ja kunnoitusta.

    Olen ollut huomaavinani, että tässä suhteessa joku muukin osoittanut kritiikin oireita ja lievää törkeämpää luottamuksen menetystä johtavaan valtamediaamme nähden. Näin siitä huolimatta, että nuo mediat ovat julistaneet itse itsensä "Vastuulliseksi Mediaksi".

    Luottamus on ansaittava. Sitä ei voi pakolla vaatia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En totta vieköön kadehdi lusikallastasi.

      Poista
    2. Ja tämä jellukka se eikun jaksaa... Mites on oman luottamuksesi laita maailman silmissä, tai edes läheistesi?

      Poista
    3. Naamiot riisuttiin kesän aikana. Turha ulista.

      Poista
    4. Nuorsuomalaiset republikaanit, reippaasti väärässä vaikka missä mutta reippaasti ja ennemuuta kuuluvasti.

      Poista
    5. Arvon Anomyymit,

      Sattuuko ad hominem -argumentointivirhe olemaan tuttu? Jos ei, kannattaa googlta.

      Poista
    6. Kyllä työ oottaki sitte rumia.

      Poista
    7. "Arvon anonyymit..." Onko ad hominem omassakaan hallussa jos katselet kommentointihistoriaasi taaksepäin?

      Venäläisen trollitehtaan paikan "maalittivat" laittomia ryhmiä julkisuuteen saattavat, taitavat hakkeriporukat ym. hyvällä asialla olevat toimijat korttelin tarkkuudella Moskovaan, mutta milloinkahan sellainen paljastus saataisiin Suomessa aikaiseksi? Olisi ihan kiva tietää, missä mm. nimimerkeillä "Matias K." ja "Toipilas"-kloonit kommentoijan ammattiaan käyvät harjoittamassa ja hikeä pukkaavissa hommissa uurastavat?

      Poista
    8. Arvon Anonyymi,

      Jos minusta nyt vielä Putinin trollia yrität vääntää, kovin olet metsässä ja juurikin taas siinä ad hominem -jorpakossasi.

      Tiukasti tässä olen Nato-rintamassa ja pidän Putinin tuho- ja tappotyötä Ukrainassa saatanallisena kansanmurhana, jota ei miltään osin voi puolustaa.

      Joten pientä rajaa.

      Väinö Tanner on yksi ihanteistani. Olisikin kiinnostavaa kuulla, mitä hän olisi mieltä tästä nykymenosta.

      Mutta koska nämä meidän keskinäiset jankkaamisemme eivät ketään kiinnosta, lopetan tähän. (Asia-argumenttiahan sinulla ei tainnut ollakaan.)

      Poista
    9. Matias K., kommentointihistoriasi on minun "asia-argumenttini", ja siihen tueksi pannaan vielä luettavaksi Hesarissa olevan tuoreen jutun jossa kerrotaan hommalaisten "kielenmuokkauskurssista" jota siitä lähtien on Suomessa harjoitettu kun pääideologi, lingvistiikkaa pitkälle (?) opiskellut J.H-a on ollut perussuomalaisten johtotähtenä ja "mestarien mestarina".
      (HS 6.8.23 "Radikaali­oikeisto pyrkii vaikuttamaan ihmisten ajatteluun kieltä muokkaamalla – Tutkija: Ilmiö kansain­välinen")

      Soluttautujia äärioikeiston päämääriin johtavalla polulla eri foorumeille tarvitaan ja Kemppisen blogi paljon lukijoita keränneenä on varmasti yksi tätä porukkaa kiinnostava kohde.

      Epäilyni voi ja täytyy todistaa vääräksi jos se väärä on ja henkilöön (voiko nimimerkki olla "henkilö" jos ei tiedetä, onko se edes yhden käytössä?) käyvältä tuntuu ja loukkaa oikeasti jonkun "kunniaa".

      Minä esiinnyn tarkoituksella tiettyjä asioita kommentoidessani välillä nimettömänä, mutta jos tarvetta esiintyy, paljastan kyllä itseni ihan tosta vaan. Mutta ehtona on, että yksityisolemiseni häirintä loppuu myös. Nimellä esiintyessäni niin on tapahtunut ja on loukattu jopa läheisiäni, siksi varovaisuus.

      Itselläni ei niin väliä.

      Poista
    10. Jahas, kaivelu jatkuu näköjään aina vain.

      Olisiko selitys niinkin yksinkertainen, että olemme erimieltä joistakin asioista? Se, että en aina suostu puhumaan sitä ainoaa sallitua liturgiaa?

      En väitä, että itse en koskaan olisi lipsahtanut ad hominemin puolelle. Mutta pyrin sitä kyllä välttämään.

      Mitä kielen muokkaukseen tulee, se on vanha bolshevikkien menetelmä, joka ei ole lainkaan vieras tämänkään päivän vihervasemmistolle valtamedia mukaan lukien. Valtapuhe on täynnä Orwellin jo aikaan loistavasti kuvaamaa kielen vääristelyä, kiellettyjä sanoja, jne. Joten mitä isot edellä, sitä persut perässä.

      Homma-forumin tiedän, mutta se ei ole kotipesäni. Siellä en vieraile. Pyrin ajattelemaan ihan itse (vrt. Jope Ruonansuu :) ).

      Blogin pitäjä tietää henkilöllisyyteni, koska taustani hänelle joskus aiemmin selvitin. (Tämä ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, että hän allekirjoittaisi kaikki mielipiteeni.)

      Tarvittaessa vastaan kirjoituksistani myös omalla nimelläni, mutta en näe siinä mitään erityistä lisäarvoa.

      Minusta pointti on siinä, mitä sanotaan, ei siinä, kuka sanoo.

      Pidän tällaista henkilöön kohdistuvaa jahnausta (vaientamisyritystä?) jokseensakin turhana palstatilan käyttönä ehkä pahastu lainkaan, jos blogisti torppaa sen vallan.

      Poista
    11. Jäiköhän minulta taas pois nimimerkki postauksesta? No, asiayhteys kertonee sen, kuka kirjoitti.

      Mieluummin siis jatkossa argumentti argumenttia vastaan kuin Anonyymi nimimerkin henkilöä vastaan, jos toivoa saa.

      Poista
    12. Teikäläisille on parempi vastata anonyymisti.

      Poista
  4. Olen omasta lukuhistoriastani muodostanut hieman samantyylisen taustoituksen kahdelle aikansa julkkikselle, joiden julkisuuskuvasta muodostui provokatiivinen ja kapinallinen, nimittäin Jörn Donner ja Henrik Tikkanen. Donner isätön ja Tikkanen käytännössä sekä isätön että äiditön, alkoholismin takia. Lisäksi Tikkanen sai pahan trauman sodasta. Molempia piiskattiin mielestäni aika armottomasti eri syistä, varsinkin feministien toimesta. Keittiöpsykologina - jota ei siis saisi harrastaa - näin molemmissa herkkyyttä, jota pyrkivät peittämään arrogantilla käytöksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt eivät piiskaniskut ainakaan Kurjensaarta satuta, eikä Donneria tai Tikkasta. Paavolainenkin loistostaan enään mitään menetä vaikka kuinka blogeissa, joista edellä mainitut eivät lähellekään ehtineet mitään edes aavistella, digitaalialgoritmiruoskalla ravauttelisi, ne, joita ei eläessään ole kunnolla piiskattu vaikka aihetta olisikin.

      Poista
  5. Aikalaistarkkailija Matti Kurjensaari (vuoteen 1939 Salonen) oli paradoksien mies. Sodistamme hän totesi: "Suomi taisteli niin innokkaasti länsimaiden kulttuurin puolesta, että se lopulta oli sodassa - länsivaltoja vastaan". Vain yksisilmäinen voi nähdä näin epäsymmetrisesti, oli sitten miten väkevästi Paasikiven-Kekkosen -linjalla takautuvasti, siis jo aikoina, joina JKP ja UKK vielä valmistautuivat astumaa tuhkaan uponneen Venäjän kamaralle, - tai sankarilliseen itsemurhaan.

    Kurjensaaren mukaan oppositio on "luovan kirjallisuuden valtasuoni", mutta oppositioon oli mennä vuosina harvalla ollut "sydäntä asettua". Käytännössä siihen sensuurin takia tuskin oli ainakaan sotavuosina mahdollisuuksiakaan. Poliittisessa oppositiossa olevat kirjailijat oli suljettu vankilaan, siis aikana, jolloin mestari-Kurjensaari itse oli kenttäharmaissa, Valtion Tiedotuslaitoksen tehtävissä, virallisen sodankäynnin palveluksessa:
    "Sota teki elämän yksinkertaiseksi ja selväksi, Kun oli täyttänyt saamansa käskyt, oli vapaa. Ei ollut valitsemisen ja moninaisuuden tuskaa. Armeija antoi vaatteet ja valtio antoi aatteet". Sanoisin, että vain sodassa helpoimman kautta päässyt tai jälkipolven veijomeret voivat tuollaista pelkistystä serveerata: toisin oli niillä, joilla pelissä oli kaikki, etenkin henki.
    Siihen nähden, miten kiihkeästi Kurjensaari pyrki ja imeytyi näkyväisten hahmojen läheisyyteen, hänen paradoksaalisuutensa ilmenee siinä kriittisyydessä, jolla hän harjoitti kriittistä elämän ja ihmisten tarkkailua, josta seurauksena oli jokseenkin pysyvä sivullisuus, mitä hän myös toistuvasti itse korosti. Suomessa on oltava joko puolesta tai vastaan, ja jos olet puolesta, on pysyttävä uskollisena puolesta, vaikka pientä kriitikkoa kuinka kutittelisi.
    Minulla oli Kurjensaaren "suuren come backin" eli kauan odotetun "Loistava Olavi Paavolainen" -teoksen ilmestyttyä 1975 huomattava ilo nauttia siitä yhdessä F.E.S:n vanhimman pojan puolison Sirkan (o.s. Tavela) kanssa. Olimme lumoutuneita. Avainsana "loistava".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjensaari oli 30-luvun ståhlbergiläisenä Paasikiven-Kekkosen linjalla paljon ennen Paasikiveä ja Kekkosta. Toinen asia on, miten tähän nykyään pitäisi suhtautua.

      Poista
    2. Muistinvaraisesti. Joku vasemmistolaiskriitikko kirjoitti Paavolais-kirjan ilmestyttyä: Paavolaisen ja Kurjensaaren suhteesta on kerrottu hyvää ja pahaa sekä merkityksellistä ja merkityksitöntä. Mitähän kriitikko tarkoitti?

      Poista
  6. Jos hän ottaisi maksun lintulautoina?

    VastaaPoista
  7. Sota-aikoihin liittyvä elämänkertatieto on Suomessa ollut perinteisesti muotoa "– – palveli X-divisioonassa Y:n suunnalla. Sotilasarvoltaan hän oli Z."

    Oli selvästi yleinen kulttuuri, että tätä tarkemman tiedon antamista pidettiin jossain määrin sopimattomana. Se tarkempi tieto kulki sitten suusta suuhun. Äärimmillään henkilökohtaiseen rohkeuteen saatettiin viitata enintään mainitsemalla tehtävä. Se, että Koivisto oli ollut "pikakiväärimies", kertoi ymmärtäväiselle kaiken tarpeellisen miehen kunnosta ja henkisestä tasapainosta.

    Objektiivisesti katsoen kelvollisia mittareita oli aika vähän. Kunniamerkit eivät tähän kelvanneet. Rintamaupseerit saivat keskimäärin ottaen kaikki VR4:n talvisodasta, jatkosodan hyökkäysvaiheesta ja kesän 1944 taisteluista ja jos oli erityisiä ansioita tai haavoittuminen, näihin tuli sitten tammenlehvä tai VR3 päälle. (Tietysri olettaen, että selvisivät asiallisesti, mikä on jo itsessään kova juttu.) Ansioiden määrä mitoitti lähinnä sen, kuinka nopeasti risti tuli. Kunniamerkkiripaa katsomalla ei voinut tietää, oliko kyse poikkeuksellisen rohkeasta ja taitavasta miehestä vai sellaisesta, joka sattui olemaan sopivasti komentajan näköpiirissä. Miehistön ja alipäällystön kohdalla palkitseminen oli vielä sattumanvaraisempaa ja erityisaselajeissa palkittiin järjestelykyvystä yhtä paljon kuin rohkeudesta. Eli miehen maine ei oikein voinut kulkea kuin suusta suuhun. Olisi ollut väärin esittää henkilökohtaisempia arvioita.

    VastaaPoista
  8. Muistaakseni se oli Jean-Paul Sartre, joka lausui suurin kaartein seuraavaa:

    "Isä tekee parhaan palveluksen perheelleen, kun kuolee nuorena."

    VastaaPoista
  9. Arvelisin, että oikeiston (jonka vastakohtana siis ei ole "vasemmisto") ajoittain jopa vihaksi kuontunut nurjamielisyys Kurjensaarta kohtaan tulee hyvin kaukaa: Siinä missä Väinö Linna oli "toisen tasavallan kirjailija", Kurjensaarta voitaisiin kutsua toisen tasavallan kirjuriksi - ja jopa ajalta, jolloin ns. toista tasavaltaa ei vielä ollut olemassa.

    Jokainen Kurjensaaren tuotannon lukenut tietää hänen elämänmittaiset keskeisarvonsa. En käy niitä luettelemaan; tässä riittäköön vain yksi: rauhanpolitiikka, joka nyt jo ajat sitten päättyneessä ns. toisessa tasavallassa kiteytyi "Paasikiven - Kekkosen linjaksi" (kuten myös toisella "väärinajattelijalla", professori Matti Klingellä). (Aivan turha alkaa kiljua Ukrainan sodasta, sillä sen syiden kompleksisuus ja tausta eivät ainakaan yksin selity sillä täysin mustavalkoisella tulkinnalla, jota suomalaiset tiedotusvälineet ovat syöttäneet jo puolitoista vuotta. Mutta kukin uskokoon haluamallaan tavalla.)

    Kirjailijana Kurjensaari mielestäni siis oli kokemiensa aikojen impressionistinen kirjuri, sellaisenaan oivaltavan tarkka ja merkittävä. (Muistelen lukeneeni, että Jouko Tyyri myöhäisemmällä oikeistokaudellaan luonnehti Kurjensaaren päiväkirjamuotoista teosta "hajoavaksi kirjailuksi". Voi olla. Kuka meistä ns. tavallisista muuten muistaa Tyyriltä itseltään jotain "kestävää" - tai ylisummaan yhtään mitään?)

    Kurjensaari kuoli 80 vuoden iässä maaliskuussa 1988. HS kirjoitti tuolloin muistokirjoituksessaan mm. seuraavaa:

    ""Loisteliaana tyylitaiturina hän oli omaa luokkaansa, mutta nimenomaan herkkänä ja alttiina havainnoitsijana, ajan henkeä hellittämättä kuulostelevana ja tilittävänä kirjailijana hän tuli antaneeksi merkittävän panoksen aikamme kulttuuri- ja henkilöhistoriaan."

    Siiskö: "lievästä säälistä kevyeen väheksyntään"? Voidaan toki kuitata, että "de mortuis nil...", mutta olisiko "Erkon lehti" tällaisessa asiassa sentään sellaiseen sortunut?

    Ja kun Olavi Paavolaisestakin tuli puhetta, niin rohkenen arvella, että ymmärtääkseni hyvin arvostettu professori H. K. Riikonen, toisin kuin eräät Paavolaisesta kirjoittaneet poliittisesti motivoituneet skribentit, saattaisi jopa nostaa kätensä pystyyn (vrt. "Nukuin vasta aamuyöstä", 2014; "Sota ja maisema", 1995).

    Kurjensaari siis kirjoitti usein aikakausien vaihtelusta. Hänen keskeisiin teoksiin kuuluu sodan jälkeen julkaistu "Taistelu huomispäivästä. Isänmaan opissa 1918 - 1948". Tuon kirjan usein siteerattu luku on ns. ensimmäisen tasavallan henkistä ilmapiiriä kuvaava "Musta lippu".

    Nykyään on alkanut tuntua yhä useammin, että tuo lippu liehuu jälleen.
    --
    Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.




    VastaaPoista
  10. Minä nostan käteni pystyyn: Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä ja Kolmannen valtakunnan vieraana innostavat yhä, toki omilla tavoillaan.

    Nykyaikaa etsimässä on valtavan optimistinen impressio; kunpa joku uskaltaisi kirjoittaa samanlaisen nykyhetkestä, joka tihkuu mustaa pessimissiä kaikilla laidoillaan. Nykyään nykyaika tuntuu olevan kirous kirjoittavalle eliitille.

    Paavolaisen kirja vierailusta kolmannessa valtakunnassa ei ole tärkeä siksi, että Paavolainen olisi suhtautunut kriittisesti Natsi-Saksaan eikä siksi, että hän olisi puolustanut sitä, vaan siksi että hän oli niin ymmällään ja tunnusti epätietoisuutensa. Kääntelen usein tuota kirjaa vertaillessani meidän aikamme "älymystön" viehättymistä vihreän liikkeen totalitaristiseen ohjelmaan.

    Kurjensaaren Paavolaiskirjasta kirjoitin ehkä ensimmäisenä arvostelun Suomen Sosialidmeokraattiin - ja kehuin sitä. Ehkei sekään (juttuni siis) ole aikaa kestänyt. Mutta Kurjensaari oli esim. telkkarissa sivistyneen tuntuinen heppu, toisin kuin nykyajan telkkarikommentaattorit. Toki Paavolaiskirja jäi torsoksi, ei Kurjensaaresta johtuen.

    Mutta, Jukka Kemppinen, kun joku kirjoittaa aikalaisproosaa, niin miksi sen pitäisi kestää sata vuotta? Eikö omasta hetkestä värikkäästi kirjoitettu väistämättä tule vanhaksi? Eihän ole mitään syytä aikalaiskommentaaria yrittää klassikoksi; jos siis on tarkoitus ottaa kantaa omaan aikaansa eikä ikuiseen.

    Jokin aika sitten osallistuin blogikeskusteluun, jossa sanottiin että Jörn Donnerin romaanit ovat vanhentuneet. So what, ne olivat omassa ajassaan loistavia. Se riittää kenelle tahansa, tai sen pitäisi riittää. Jälkiviisastelu on sitten toinen asia ja toinen taiteenlaji.

    Kuinka montaa kirjailijaa luetaan 100 vuotta tämän kuoleman jälkeen? Yhtä vai kahta sadasta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä. 100 vuoden kuluttua nykykirjoista juuri mitään ei lueta. Luettavien joukko saattaa yllättää. Oma veikkaukseni olisi että Mika Waltaria ja Jörn Donneria pidellään käsissä tai lukulaitteessa, mikä lieneekään. Kiven Veljekset ovat varmasti mukana.

      Poista
  11. Vaikka ei saisikaan, niin helposti tulee ajatelleeksi, että jonkun ihmisen erikoisella käytöksellä tai luonteenpiirteellä ja vaikealla lapsuudella voi olla jotain tekemistä keskenään. Minä olen tuntenut sellaisen ihmisen, ja ajattelin, että täytyy ymmärtää, asui lapsena kolmessa eri perheessä. Varhaislapsuus erityisesti on herkkää aikaa.

    Leena Laurila viittasi Donneriin ja Tikkaseen. Donnerhan muistaakseni menetti äitinsäkin jotain 12-vuotiaana, ja sitä ennenkin äiti oli ollut paljon poissa hänen elämästään, sairaanakin usein. Hyvin pienestä pitäen Jörn oli kesät yksin suvun maatilalla taloudenhoitajan hoivissa. Liikuttava on se hänen 6-vuotiaana tikkukirjaimin kirjoittamansa kortti: MAMMA KOM HIT. Joku vanha ukko siellä maalla opetti poikaa kalastamaan, ja päiväkaudet tämä viettikin yksin vesillä. Kalastuksen hän oppi loppuelämäkseen mutta on itse sanonut, ettei häntä kukaan kasvattanut. Aina ajattelin, kun näin hänet TV:ssä, että ei ole ollut äitiä muistuttamassa, että Jörn, älä rönötä tuolla tavalla tuolissa veltosti! Ja tuo pilkallinen, itserakas hymy ei sovi ollenkaan.

    Mutta blogin takkivertaus oli mainio!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Varhaislapsuus erityisesti on herkkää aikaa."

      Totta. Ja on aina hyvä yrittää ymmärtää muita, itselle ehkä vieraampiakin ihmisiä.

      Mutta toki "ymmärtämisessäkin" on riskinsä. Jos lähdemme mitätöimään vaikkapa nuoren naispääministerin tai pääkirjoitustoimittajan ajatuksia ja argumentteja arrogantisti sillä, että heillä on ollut vaikea ja alkoholin varjostama isätön lapsuus, olemme minusta aivan hakoteillä.

      Ylläoleva on minusta asiatonta. Se tuli vain mieleeni siitä keskustelusta, jossa esim. eduskunnan puhemiestä ja nykyistä valtiovarainministeriä on "ymmärretty" omatekoisen psykopatologian pohjalta heidän ajamiensa asioiden substanssi täysin sivuuttaen. Ja tuo tarkoistushakuisesti toki.

      Poista
    2. Jörkan selkä oli skolioottinen, ei voinut istua kunnolla, siivolla tavalla kun asentoa piti vaihdella, ja kädenliikket olivat hämäystä. Raimo Häyrisen selkä oli vielä kurjemmassa kunnossa. Istui kuin Mannerheim ratsastajapatsaana. Marskin selän kunnon kaikki tiesivät, se kenttävuodekin oli sitä lähtöä.

      Poista
    3. Oho, Jörkan selästä en tiennytkään, pahalta se silti näytti TV:ssä. Matias K, en viitannut päivän keskusteluihin vaan yhteen henkilöön suvun piirissä. Ne poliitikot haluaisi unohtaa vähäksi aikaa ja ainakin näistä keskusteluista, mutta teillä ei näköjään ole muuta mielessä.

      Poista
    4. Eija G. Kiitos täsmennykstä.

      Pahoittelen, jos nostin väärän kissan pöydälle. Mutta kissa se on sekin. 😊

      (Kieltämättä olen melko järkyttynyt tästä nykymenosta. Ja hyvin surullinen myös.)

      Poista
  12. Täältä katoaa todisteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, onpa tosiaan kertynyt kasapäin.

      Poista
    2. Täältä puuttuu kunnon todisteita.

      Poista
    3. Täällä ovat hyllyssä ja pysyvät

      Poista
    4. Jos muualta löytyy lisää niin kelpaavatko?

      Poista
  13. Tanner oli 75-vuotias vuonna 1956. Hänellä oli takanaan kärsitty vankeustuomio tekaistusta syyllisyydestä sotaan. Samana vuonna presidentiksi valittiin Kekkonen. Seuraavana vuonna demarit hajosivat, kun Tanner valittiin puheenjohtajiksi ja neuvostomyönteinen osa erosi ja perusti TPSLn. Alkoi suomettumisen aika.

    On aika vaikea nähdä tätä Tannerin todellisuudentajun pettämisenä - ellei sitten tarkoita, että oli järkevää ja isänmaallista suomettua. Ja kyllä sitä sitten suometuttiinkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyään uus-suometutaan vauhdilla.

      Poista
    2. 75-vuotiaan Tannerin olisi ollut parempi olla asettumatta puolueen enemmistön(kään) keulakuvaksi, varsinkin kun vastaehdokas ei ollut Simonen vaan Fagerholm. KAF:n valinta olisi pitänyt puolueen yhtenäisenä.

      Itse tietysti pidän nuorta Tanneria vanhaa fiksumpana, kun taas keski-ikäisen Paasikiven uskonnollinen keisarillinen saksalaisuus on vastenmielisempää kuin vanhan Paasikiven resignaatio.

      Poista
  14. Mutta onpa hieno nimi Matin vaimolla ollut. Helkkyös kannel...

    Jos olisi vielä mahdollista, että lapsia maailmaan lisää entisten lisäksi siitteleisin, ja tyär tulla paukahtaisi, niin Helkkyä nimeksi ehdottaisin.

    VEK

    VastaaPoista
  15. Kymmenien vuosien perästä moni teksti tuntuu kulahtaneelta. Varmaan Kurjensaarikin. Jokin aika sitten luin Jörn Donnerin Berliini-raportin, pikkuisen freesatun version vuoden 1958 teoksesta. Se alkuperäinen tuntui pätevältä vielä 2000-luvulta.
    Kansallisbiogratian toimittajat ovat hyväksyneet Matti Kurjensaaren sivuillensa jonne Kalevi Kalemaa on kirjoittanut suopean kuvauksen. Mielikuvissani Kurjensaareen jäi jonkin sorti vasemmistolaisen leima. Se tarttui kai siitä, että Kurjensaari oli TPSL:n Päivän Sanomien ensimmäinen päätoimittaja. Kurjensaari oli päätoimittanut aikaisemmin, vissiinkin 30-luvulla, Kansallisen Edistyspuolueen Nykypäivä-viikkolehteä. Kurjensaari viihtyi myös rahamiesten liepeillä, saattoihan heiltä saada hyvää trahteerausta. Erään jutun mukaan hän olisi ryyppäjäisissä teeskennellyt sammunutta, mutta pannutkin siinä kuulemansa jutut myöhemmin johonkin julkaisuunsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luin jokin aika sitten Donnerin Berliini-raportin. Huomiota kiinnitti erityisesti haastateltavien tarkka valinta. Ainoa rivipoliitikko, jota Donner haastatteli, oli Kurt Neubauer, josta 15 vuotta myöhemmin tuli Berliinin hallitseva pormestari. Päivityksetkin olivat asiallisia: Donner ei ollut muuttanut itse kirjaa vaan lisäsi aina uuteen painokseen yhden luvun, jossa katseli taaksepäin ja pohdiskeli nykyhetkeä. Se täytyy kyllä sanoa, että vuoden 2008 tilannetta koskenut luku kertoi enemmän kirjoittajan väsähdyksestä kuin Berliinistä. Se jälleenrakennettu ja elävä Berliini, jonka itse tunnen, ei muistuta lainkaan Donnerin vuoden 2008 kuvausta.

      Poista
  16. Tlintarkastuksetkin ovat jälkiviisautta. Niinkuin moni muukin asia. Jälkiviisaus on täysin aliarvostettua viisautta. Moni ei kykene edes jälkikäteen viisastumaan, vaikka toteutuneet faktat ovat tiedossa.

    Ylen äskettäiset uutisten mukaan se Fortumin entinen Uniper teki lähes seitsemän miljardia voittoa alkuvuonna.

    Pääministerin ollessaan Sanna Marin hoiti Unperin 11 miljardin kuprun tekstiviestillä Saksaan ja lähti itse bilettämään. Saksaan lähti ministeti Tytti Tuppurainen jonkun naisvirkamiehen kanssa neuvottelemaan, kun vastassa oli 20 ammattineuvottelijaa.

    Julkisuuteen Tuppurainen ilmoitti, että hyvinhän niissä neuvotteluissa kävi. Ilmeisesti kantavan ajatuksena Suomen neuvottelijoilla oli, että oma maa ensin ajattelu on vahingollista. Saksalaiset eivät ilmeisesti lainkaan tienneet tällaisesta ajattelusta yhtään mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuules, kun sä selvästi oot aika fiksu kundihenkilö niin eiks sun mieleen oo tullu että Kemppinen täällä pitää selvästi kirjoittamisen aihetta framilla?
      Aavistelen että hän kummeksuu monen niittämiä rikkaruohoja ja kerää itse ajoittain käpyjä ja nakertelee vanjan vanhaa rättivyötä, laittaa päälle suolakurkkua ja smetana, ottaa 1 kupin tee ja miettii pitäiskö se niille yksille julleille vinkata populismin melko köyköösestä asemasta maailmankirjallisuuden lammikossa.
      Professori tarkoittaa opettaja, ja eiks vaan täällä hän sai arvonimen blogiprofessori.
      Ootkin ehkä aatellu että olis sopiva aika alkaa opiskelemaan kuinka saavuttaa menestystä, saada ystäviä ja vaikutusvaltaa?

      Poista
  17. Lukisin mielelläni blogi-isännän Muotokuvia muistista tai Rinnakkaisia elämäkertoja (suomalaisittain Kuuluisien miesten elämäkertoja; muuten olen sitä mieltä, että täydellisempi Plutarkhos-suomennos olisi aika saada; vain 11 säilyneistä 48 elämäkerrasta on suomennettu). Samoin päiväkirja-annaaleja. Sekä henkeviä ajanhengen katsauksia, joista keskustellaan sadan vuoden kuluttua ohittamattomina.

    VastaaPoista