Perkeleitä

Oliko Aleksis Kivi hyvä kirjailija?

Kieli on kummallisia, ihmiset ihmeellisiä ja meno vanhanaikaista.

Kivi sai apurahoja mutta joi ne ja kuoli mielisairaalassa, jossa lääkäri merkitsi mahdolliseksi kuolinsyyksi juoppohulluuden.

Toinen merkintä mainitsee loukatun kirjailijan kunnian. Se on viittaus professori August Ahlqvistiin, joka kokonaista neljä kertaa haukkui eri lehdissä Kiven ja etenkin hänen Veljeksensä maan tomuun. Arvostelut panevat tänäkin päivänä nielaisemaan. Mieleen nousee kysymys, kukahan tuossa porukassa oli oikeasti hullu. Meneillään oli 1870-luku.

Antti Pirinen on julkaissut pari vuotta sitten hyvin laajan kirjan “Perkeleitä ja enkeleitä. Ahlqvistien maailmat”. Luin sen.

Yllättäen tämä kirja asettuu samaan kehumaani luokkaan kuin Immosen Rahvaan historiat - arjen historia; pienten ihmisten historia.

Stä ei huomaa heti, koska Ahlqvist oli muidenkin mielestä suurmies, ja hänen saavutuksensa olivat hätkähdyttävät: kuopiolaisen pyykkärin aviottomasta pojasta Helsingin yliopiston suomen kielen professoriksi ja useita tutkimusretkiä kauas, Siperiaan asti ja M.A. Castrénin jälkeen selvästi merkittävintä kielitiedettä. Hän oli runoilija (nimimerkki A. Oksanen) eikä sellaisena alkuunkaan niin huono kuin muistin, ja väsymätön lukuisien lehtien avustaja. Hän otti rajusti yhteen Y.S. Yrjö-Koskisen kanssa, ihaili Runebergia - jonka tunsi - ihaili pohjattomasti Lönnrotia - jonka tunsi, ja kaikkein eniten Snellmania, oman kaupungin miestä. Venäläisiä hän piti yleisesti ottaen kehittymättöminä ja pintapuolisina ihmisinä, jotka ovat erittäin kovia sotkemaan paikkoja ja asioita.

Pirisen kirjasta tekee mielenkiintoisen riittävät tiedot Ahlqvistin oikeasta isästä eli siittäjästä, joka oli yksi maan mahtavimpia ja rikkaimpia miehiä, J.M. Nordenstam, eräässä vaiheessa mm. yliopiston kansleri (varakansleri). Lisäksi on mukana kolme hänen veljeään. Äidillä oli sellainen harrastus. “Pyykkäri” oli peitenimi eräälle elämäntavalle.

Toinen veli opetteli erinomaiseksi kirjapainomieheksi ja käänsi lähes ensimmäisenä maassa lasten- ja nuortenkirjallisuutta suomeksi, mutta ajautui lopulta rappiolle samoin kuin veljistä nuorin. Yksi veli, joka käytti sukunimeä Kivinen, oli kunniallnen ja vakaa tehtaan kasööri Värtsilässä.

Näiden kaikkien ja lisäksi naisten, myös vanhan ja kynältään tietysti kankean äidin kirjeitä on kirjassa runsaasti. Niistä raottuu 1800-luvun sielunmaisema lähes ennen näkemättömällä tavalla. Loputon puhe “kansanluonteesta” väistyy ihmisen äänen tieltä. Lukijan on osattava hiukan lukea rivien välistä, mutta kyllä sielllä on ei seitsemää veljestä vaan seitsemän tuhatta sisarusta, joille ei ole lauluja lauleltu ja joiden lankunptkästä sipaistut hautamerkit ovat lahonneet kauan sitten. Elämä oli raakaa, ja siihen vastattiin raakalaismaisesti. Ja seassa oli hyvyyttä, lämpöä ja ymmärrystä.

Yllättäen aika harvoin nähty Eero Järnefeltin muotokuva, joka on tässä kirjoituksessa otsikon alla, näyttää sen Ahlqvistin, jota emme tunne. Ei tuo ole enkeli eikä perkele, vaan sekoitus molempia ja jo pettymystäkin kokenut mies, joka katselee yhteiskunnallisesta korkeudesta vähän pettyneenä ja kamppailuihin väsyneenä.

Entä vastaukset retorisiin kysymyksiini? Kivi oli kirjailijana nero, käyttääkseni 1800-luvun sanaa. Ohje: lukekaa “Seitsemän veljestä” modernistisena romaanina, ikään kuin se olisi ilmestynyt 1970-luvulla. Ihmiset liikkuvat kielessään, kieli liikkuu ihmisissä.

Ahlqvist - tuhoisan lahjakas poikkeusyksilö, mies miltei Lönnrotin vertainen (joka kirjan mukaan osasi Kalevalansa ulkoa). Mutta mutta. Luonto on paha äiti. Suuri lahjakkuus maksaa liian paljon. Mies oli myös pyöveli ja nautti siitä.

Goethen legendasta muokkaama “Faust” ei ole uskonnollinen, kuten ei Goethekaan ollut. Faust ei tee kauppoja paholaisen kanssa, vaan tavoittelee ylivoimaista tietoa eli lahjakkuutta. Ja se hänet tuhoaa. Samaan tapaan Don Juan (Giovanni) oli Kierkegaarfin mielestä eroottinen nero, joka oli valmis maksamaan kaiken suurimmasta nautinnosta - ja maksoi. Ihmeellisellä tavalla Mozart kiinnitti tämä psykoanalyyttisen tarinan oopperaksi, joka vain ei vanhene. Senkin päähenkilö on yks enkeli, yks perkele.