Näköisyys

 

Jo ala-asteella opettaja huokaisi tarkoittaen opetettavakseen osuneita kaksosia, jotka olivat identtisiä:” Kyllä te Antti ja Mikko sitten olette saman näköisiä. Varsinkin sinä, Antti.”

 

En ole saanut tolkkua näköisyydestä. Asiaa ei voinut olla muistamatta, kun esimerkiksi hovioikeuden isoon saliin oli ripustettu hiljan eläkkeelle jääneen presidentin muotokuva, ja mies oli sangen tuttu. Näköisyyttä ei nimittäin ollut lainkaan. Teki mieli kysyä, olko taulusta maksettukin. Asianajotoimistossa oli kolme poikkeuksellisen epäonnistunutta muotokuvaa, mutta selitys saattoi olla säästeliäisyys. Isästäni oli myös kotona öljyväritaideteos, joka auttoi hiukan jyvälle asiasta. Siinä ihan hyvä maalari oli käyttänyt tukenaan vanhastaan tuntemaani valokuvaa ja onnistunut vangitsemaan isäni luonteenomaisen ilmeen – yhden ainakin sadasta.

 

Hänellä oli sama tapa kuin äidillään imaista poskiaan ja joskus jopa maiskauttaa. Äitini yritti vierottaa häntä siitä tavasta. Luultavasti syynä oivat poskihampaat, nenäontelon ahtaus ja vahva ylipurenta.  Isoäitini tapasi vilkuilla ympärilleen kaivaten jotain juotavaa ja sanoa:” Kun miun suutain niin kuivajaa.”

 

Kun Espanjassa käyminen yleistyi 1960-luvun alussa, jotkut toivat sieltä katutaiteilijan muotokuvapiirustuksen, jotka olivat yleensä poikkeuksellisen huonoja.  WSOY käytti eräässä vaiheessa ahkerasti taitelijaa, joka oli erinomaisen hyvä piirtäjä, mutta hän peitti viivan huonouden jäykkyydellä, joka häiritsi maisemakuvissa vähän ja muotokuvissa paljon. Kuin kostona hänen suosijansa hiukan kiusallinen muotokuva oli talossa kunniapaikalla, kum kävin siellä viimeksi.

 

Toisin kuin joskus muulloin, tiedän mistä puhun. WSOY:n pääjohtajan kerroksessa eteishallissa oli yksi Suomen parhaita muotokuvia, Väinö Kunnaksen Olavi Paavolainen. Otavassa kirjallisen johtajan huoneessa on pohjanoteeraus, kelvoton Eino Leino eli se, jossa tavoiteltu valohämy on saavutettu rajaamalla kuva epätavallisen ahtaaksi, jolloin luonteenomaisuus ja puhuttelevuus on menetetty.

 

Hyvän kirjailijan tuntee siitä, että hän tekee paljon virheitä. Paavo Haavikko ja Jyrki Pellinen olivat lyömättömiä tässä asiassa. Heidän koneella kirjoitetut käsikirjoituksensa piti aina kirjoittaa uudestaan.

 

Tätä asiaa koskee Tshehovin sääntö. Oma mukaelmani on: tärkeintä ei ole, mitä kirjoittaa, vaan mitä ei kirjoita. Tekstin hahmo hallitsee niin voimakkaasti, että kirjoittaja kuin poimii siihen sanoja, joista rakentuu prosodia. Heikompi kirjoittaja luulee mielikuvaansa shakkilaudaksi, joka täytyy värittää yksitoikkoisesti ruutu kerrallaan.

 

Tunnen ihmisiä, joilla on absoluuttinen kielikorva. Eräs voitti Amerikassa 11-vuotiaana sen ikäisen suomalaisen englannin taidolla tavauskilpailun päädyttyään syntyperäisille tarkoitetulle luokalle. Todistukseen tuli pian A englannista äidinkielenä. Valitettavasti tutkijoille ei voi neuvoa loistoesimerkkiä – oikeusneuvos M.M. kirjoitti ”rubriikit” eli lyhyet muutaman rivin yhteenvedot korkeimman oikeuden päätösten hakemistoon. Tuomioistuin ryhtyi aika myöhään itse laatimaan niitä. Hän oli uskomaton kyky, mutta käsiala oli kulmikas. Venäjääkin hän oppi vahingossa, mutta hyvin.

 

Keksin sattumalta saksalaisen Liedin salaisuuden. Eräät kiitetyt levytykset ovat aika huonoja, koska laulaja laulaa absoluuttisen nuotilleen, mikä pianolla on tunnetusti mahdotonta, koska pianon tasavireisyys merkitsee, että melkein kaikki sävellajit ovat hiukan falskeja. Vastakohta on nyt paras Lied-laulaja, Gerhaher. Hän pianisteineen tietää, että korva oppii pois vahingollisesta tarkkuudesta minuutissa tai puolessa. Siksi pidän omistamiani kahta puhdasta kokonaislevytystä Bachin viulusonaateista ja partitoista kummallisuuksina. Toinen niistä on Heifetz. Muita minulla oli jo ennen striimauksen aikakautta useita kymmeniä. Inhosin erikoisesti Szeryngiä ja Menuhinia.