Vapaus

 

Koska vastapuoli on tunnettava, olen hakenut tietoa venäläisyydestä. En näe, että sittenkään kovin paljon olisi muuttunut viimeksi kuluneiden 150 vuoden aikana.

 

Tshehov vietti kesiään ja muutenkin aikaa Ukrainassa. ”Arolla” -novellissa nuorta poikaa viedään kouluun Kiovaan.

 

Syntyisi hän oli Asovan meren rannasta Taganrogista, joka oli hänen mielestään viheliäinen paikka. Hänen sadoissa kertomuksissaan näyttäytyy jatkuvasti paikkoja ja maisemia, jotka ovat juuri nyt maailman uutisissa. Hän esittää useita hätkähdyttävän näköisiä luonnoksia Putinista, jonka henkilön ydin ei ole vakoilijakoulutus, vaan syyt, jotka johtivat hänet tuohon koulutukseen.

 

Sanoin että niitä juttuja on satoja. Olen kunnioittavasti eri mieltä kuin kaikki muut siinä, että Tshehovin muutaman liuskan kirjoitukset, joita hän pyöräytteli montakin päivässä pilalehtiin, ovat monin kohdin samaa huikeaa tasoa kuin ne noin 20 myöhäisvuosien novellia, joista hänet tunnetaan. Hän elätti perhettään ja itseään senttarina, kunnes itse Tolstoi ja maan rikkain kustantaja Suvorin hätkähtivät novellista ”Metsästäjä” ja ilmoittivat, että keskuudessamme on nero.

 

Kuvan kirja on jälleen uusi elämäkerta/kirjallinen tutkimus, jonka otsikkoon on otettu iskulause: väkivaltaa ja valhetta vastaan.

 

Tshehov vierasti aatteita ja käsitteellistä kieltä. Siksi panen suuren painon hänen kuvauksilleen Wienistä ja Venetsiasta, joihin kustantaja kuljetti häntä. Hän oli haltioitunut. Noissa kaupungeissa ei valhe ollut vallassa, mutta kauneutta harrastettiin ja kunnioitettiin. Roomasta hän ei niinkään välittänyt, mutta Pariisi oli hänestä hieno, etenkin laitakaupunkien surkoilematon surkeus.

 

Huvittavaa muuten, että hakuteoksissa Tshehovia sanotaan käytännössä kielitaidottomaksi. Ja mies oli lääkäri, jonka oppikirjoista puolet oli saksankielisiä. Vähäinenkin vertailu kertoo, että hänen käytännössä epäilemättä huono ranskansa oli tarpeeksi hyvää osoittamaan, miten hänen suuresti ihailemiensa Balzacin, Flaubertin ja etenkin Maupassantin lause menee. Jännittävästi hän ei mainitse Stendhalia. Ei ihme. Häntä kiehtoi akvarellin mieleen tuova tekniikka ja musiikki. Hän sanoi kirjeessään, että kummallisesti hänen kavereistaan sellaiset kuin Tshaikovski ja A. Rubinstein ymmärsivät hänen tekstiään nopeammin kuin kirjailijat.

 

Väkivalta ja valhe… Kirja Sahalinin vankileiristä kuvaa kuvernöörin, joka ilmoitti, että täällä ei rangaistuvankeja piinata, ja 300 metrin päässä hänen työhuoneestaan ruoskittiin samalla hetkellä kuoliaaksi erästä.

 

Tshehovin väitetty välinpitämättömyys tai persoonattomuus oli hyvin vahva ase sensuurin ja taantumuksen oloissa. Kirjeissään hän on välillä järkyttävän jyrkkä, oikeamielisyydestään tinkimättä.

 

Poliittinen analyysi on selkeä: ruoskittu kansa ruoskii. Se oli muuten hänen omakin kokemuksensa. Isä Pavel oli uskonnollinen kiihkoilija ja hirveä hakkaamaan lapsia. Sahalin oli Siperia nähtynä etukäteen.

 

Maaorjan pojanpoikana Tshehov kirjoitti suurimman omakehunsa näin: pisara pisaralta olen puristanut itsestäni orjan veren.

 

A propos – oman aikamme tshehovilaisin taiteilija oli elokuvaohjaaja Ingmar Bergman. Jo ”Mansikkapaikka” oli versio ”Ikävästä tarinasta”.