Salakähmä

 

Kuva ei ole Voiton päivän paraatista. Mutta etsiessäni taustaa tämän päivän ongelmille juuri sieltä, mistä niitä voi löytää, pysähdyin moneen kertaan Tshehovin hyvin tuttuun novelliin ”Rattailla”. 

 

Se ei ole näitä pitkiä, vaan kirjallinen ihme – täsmällisen suppea ja ”pieni” ja siis helppo lukea vaikka seisaallaan. Elämänsä ja itsensä kauan sitten tympeän syrjäseudun ikävään hukannut opettajatar palaa kamalia keväisiä teitä kotiin, jossa ei odota mikään muu kuin sama vanha, loputtomasti ja lopullisesti.

 

Siinä kaikki, melkein. Juodaan teetä surkeassa hollituvassa ja kuunnellaan humalaisen musikan mölinää, keväisen joen kahluupaikalla kastuvat myös matkan tarkoituksena olleet jauhot ja sokerit. Juna kuitenkin ajaa ohi.

 

Tähän Tshehov on onnistunut rakentamaan kaksi syvän venäläisyyden asiaa, jotka ovat molemmat meidän läntisen herrasväen mielessä irrationaalisia eli järkeen perustumattomia.

 

Ohi vilahtavassa junassa opettajatar luulee näkevänsä kauan sitten kuolleen äitinsä ja muistaa ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen, millaista elämä olisi voinut olla. Elämän määrättömyys oli jo kuluttanut hänen mielestään muistotkin. Silloin kerran tosiaan asuttiin ihmisten ilmoilla ja joku välitti hänestä ja hän itse välitti monista.

 

Vodkan syövyttämät musikat tietävät levähdyspaikassa, että nuo tuollaiset aivan turhat opettajat vasta ansaitsevatkin – tuhat ruplaa vuodessa ainakin. Ja pitävät rahansa piilossa ja petkuttavat ja kiusaavat kansaa. Kyllä se tiedetään.

 

Opettajatar ansaitsee 25 ruplaa vuodessa ja saa kostean huoneen ja likaisen keittiön sekä polttopuut, joista joutuu aina riitelemään kyläneuvoston vanhimman kanssa.

 

Kuviteltu äidin kuva on ilmestys tai ihme. Se on jotain yhtä merkittävää ja elähdyttävää kuin höyhen, jonka tuulenpuuska nostaa kyntämättä unohtuneelta pellolta tanssittaakseen sitä tuulissa.

 

Ja talonpoikien mielen syöveri on tieto salaliitoista, joita sikiää aina ja kaikkialla.

 

Salaliittohan se siinäkin on selityksenä, että nuo tuollaiset oikein ajelevat rattailla, vaikka joutaisivat kävelemäänkin, kengät kädessä, kun sellaisetkin omistaa.

 

Kertomus on niin hieno, että ei voi epäillä. Kyllä tämän on itse kokenut. Ja kolme nimeltä mainittua henkilöä ovat nyt tuttavia, myös se aivan vetämätön mutta ystävällinen tilanhoitaja, jolle tuntuu olevan se ja sama, viekö tie johonkin vai ei ja kaatuvatko kärryt vai eivätkö kaadu.

 

Minulle tulee mieleen jokin Internetiä paljon syvempi ja vahvempi – huhu ja sitä kannatteleva pinttynyt epäluulo. 

 

Tuttu juoppo harmitteli kasvinvuosinani jokirannassa ryypätessään tietoa, ettei se naapuripitäjän pappi tai tämän kylän lukkari, kumpi nyt lienee ollut, kuulemma kuollutkaan, vaan parani taudistaan. ”Kyllä se tiedettiin! Ei niihin voi luottaa, niihin tuollaisiin, jotka luulevat jotain olevansa."