Nenä

 

Gogolin novelli ”Nenä” on hullu. Lukija huomaa nopeasti, että siinä esiintyvät henkilöt ovat lievästi sanottuna omituisia hekin, ja kertoja on mieltä vailla. Vaikka tuo tarinatyyppi on Venäjällä tuttu – syrjähtelevä, oudosti polveileva kertomus, jonka esittäjä sekoittaa sitkeästi keskeiset asiat toisarvoisiin, suoritus on huima. Ja oikea Gogol suistui hänkin järjiltään, kuten tiedetään.

 

Oma ajatukseni ottaa tuo tarina taas esiin liittyy ehkä Gogolin ukrainalaisuuteen ja ajatukseen, että Venäjällä on taas nenä valtioneuvoksena. Onko hatussa sulkaa, sitä en tiedä.

 

Gogolin novelleista läheisin on ”Päällysviitta”, joka kertoo oman tarinani. Pikkuvirkamies järkyttyy uuden takkinsa menettämisestä siinä äärin, että on tekemäisillään kirjoitusvirheen kopioidessaan asiakirjaa. On minutkin höyhennetty vastaavasta. Lupasin parantaa tapani, mutta senkin lupaukseni rikoin. Olin lupaava juristi.

 

Sitä en ollut tiennyt ennen kuin luin oivallisesta esseekirjasta, että Gogolin kääntäminen ei onnistu keneltäkään. Esimerkiksi tuo virkamies, Akaki Akakijevtsh, on minusta saanut kreikkalaiselta luostarilta soinnahtavan nimen, mutta venäläiset kuulemme pyrskähtelevät, koska heidän korvissaan nimi on kuin ”Kakka Kakkinen”. Suomessa ”kakka” on tunnetusti kai pappiloista yleiskielen siirtynyt lainasana. Tuo hyödyllinen erite on latinaksi ”caca”, ja suomen kielen vanhan, samaa tarkoittavan sanan tuntevat kaikki.

 

Tarinahan alkaa siitä, että krapulainen parturi löytää aamulla limpustaan nenän ja vaimonsa räksyttäessä ryntää kätkemään sitä johonkin. Muualla Pietarissa muuan kollegiasessori puolestaan huomaa herätessään, ettei hänellä ole kasvoissaan nenää, mutta kun hän lähtee tekemään asiasta ilmoitusta poliisille, kai löytötavaratoimistoon, vastaan tulee tuo samainen nenä, hänen nenänsä, joka ajelee valjakolla siviiliunivormustaan päätellen valtioneuvoksen arvoon kohonneena.

 

Näitä tapahtumia ei novellissa lupauksista huolimatta selvitetä. Tutkijat ovat esittäneet hauraita ajatuksia kykenemättä esittämään mitään vakuuttavaa.

 

Minua miellyttää ajatus, että nerokas kirjailija käsitti, miten todellisuus on samaa kuin kirjallisuus ja kirjallisuus yhtä kuin todellisuus, toisin sanoen sopimukseen perustuva käsitys sitä, mitä todella tapahtuu ja mitä näkemämme ja kuulemamme todella merkitsevät.

 

Tuo sopimuksen varainen todellisuus hirttää kiinni silloin tällöin. Mielestäni suuret realistit eli Dostojevski, Tolstoi, Tshehov ja Franz Kafka, ymmärsivät tämän syvällisesti, ja meillä samoin Aleksis Kivi. Modernistit sekoittivat asiaa esittämällä ja kuvaamalla maailman mielettömyyttä meille, jotka tiedämme sen jo. Jos kirjallisuuden tehtävä iolsi kuvata ”todellisuutta”, kirjassa olisi vain yksi sivu, ja sekin olisi tyhjä. Itse asiassa sellaisia kirjoja on ilmestynyt ja minullakin on yksi. Käytän sitä paperipainona ja selaan joskus. Valkoiset sivut vailla sivunumeroita ja kaikkea muuta kaksimielisyyttä hivelevät silmää.

 

Heinrich Böllin Tohtori Murke kyllästyi siinä määrin työhönsä radiossa, että leikkasi ja liimasi ääninauhoista tyhjiä kohtia eli pätkiä, joissa ei ollut edes kohinaa, ja kuunteli sitten kotona iltansa rauhassa näitä koottuja taukoja. Novelli on samassa kirjassa kuin ihastuttava tarina saksalaisuudesta. Täti saa päähänsä, että joulu on joka viikko. Jossain vaiheessa perhe hikoilee heinäkuussa juhlapuvuissa ruskettuneen kuusen alla toisen maailmansodan pommien paukahdellessa ympärillä. – Tarinaa hiukan pilaa turhan ilmeinen poliittinen osoite eli käsitys kansan kyvystä ottaa vaari ajan merkeistä.