Itä

 

 

Suomalaisten mieleen on junttautunut ”Aasia – Itä”.

 

Joka suhteessa suurenmoisessa elokuvassa ”Andrei Rublev” Tarkovski esitti julmurit tataareina. Rublevin kaltaisilla munkeilla oli 1400-luvulla ihmeteltävänään myös pelottavassa määrin suomalaisten näköisiä pakanoita, jotka juoksentelivat lepikossa harjoittamassa kummallisia tapojaan. Ja Rublev oli koko eurooppalaisen taiteen suurimpia nimiä. Eikä Tarkovski olisi saanut elokuvaansa helposti sensuurista läpi nytkään, koska silmin nähden kysymys oli uskollisuudesta omille näyille verrattuna sortoon ja väkivaltaan.

 

Mutta tuo loukkaavaksi tarkoitettu ”Aasia”, joka esiintyi usein jo tsaarin ajan kirjoituksissa, ei ole alkuunkaan ongelmaton.

 

Paavo Hohti, joka on kreikkalaisen kirjallisuuden dosentti ja teki pitkän päivätyön Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehenä, on julkaissut järkälemäisen kirjan Bysantin historiasta, joka alkoi noin vuonna 300 ja käytännössä loppui 1463 Konstantinopolin valloitukseen.

 

Bysanttia on pidetty jopa ylisivistyneenä kreikkalais-roomalaisen antiikin jatkajana, koska kristinuskokin, johon virallisesti käännyttin varhain, oli eri puolilla suurtavaltakuntaa, Persian rajoilta Gibraltarille, oli vähän sitä ja tätä.

 

Myös Itä-Roomaksi sanotun tuhatvuotisen valtakunnan asioista tiedetään Suomessa vähän. Aineistoa olisi, mutta mielenkiintoa ei ole. Poikkeus on Waltarin ”Johannes Angelos”, josta käy ilmi kirjoittajansa tyrmistyttävä taito löytää lähteille. Tietääkseni Mika ei osannut kreikkaa eikä ainakaan sitä usein aika koukeroista kieltä, joka poikkeaa jyrkästi Uuden testamentin ”kalastajien kielestä”, joka on enimmäkseen konkreettista ja meikäläiselle amatöörille suorastaan helppoa lukea. Haavikon Bysantti-kuvat puolestaan perustuvat jokseenkin johdonmukaiseen tietämättömyyteen. Muistan miten yritin kitistä vastaan hänen muotoilulleen ”valtiosta jossa ei ollut inflaatiota eikä runoutta”, että hauskasti sanottu, mutta kumpikaan luonnehdinta ei ole alkuunkaan tosi.

 

Bysantin varhainen jälkeläinen oli Kiova. Venäjää ajatellen Moskova on sangen myöhäisten aikojen keksintö ja Novgorod puolestaan oli suuntautunut Itämerelle. Pietarin rakentaminen aloitettiin vasta 1700-luvun alussa ”suomalaisten maille” eli soisille saarille joilla asua kituutti esi-isiämme, tietääkseni muun muassa minun sukuani, joka on ”vanhasta Suomesta” eli toidsen termin mukaan Karjalasta.

 

Bysantti-kirja tarjoaa hätkähdyttäviä rinnakkaisuuksia. Esimerkiksi heikkokin keisari tarvitsi ainakin yhden voiton tai valloituksen. 

 

Laajennusta kaipaisi läntisessä Euroopassa johdonmukaisesti unohdettu tosiasia. Edelleen kaiken juridiikan pohjana oleva roomalainen oikeus oli nimenomaan itä-roomalaista eli bysanttilaista oikeutta. Rooma ympäristöineen barbarisoitui barbaarien hyökkäyksissä samaan aikaan kun Bysantin lakikoulut Konstantinopolissa, Aleksandriassa ja Beirutissa pitivät yllä ja kehittivät korkeaa perinnettä, joka oli vanhojen roomalaisten juristien kirjoittaman ”tulkintaa” eli väärentämistä. Sama ilmiö kuin rakennuksissa. Kirkko eli basilika oli alun perin keisarikunnassa tavallisen ”kunnantalon” eli hallintorakennuksen nimitys. Ja niissä työskenteli eteviä asiantuntijoita ja usein vielä etevämpiä eunukkeja.