Pään yli ylipäätään

 

 

Lehteen oli kirjoitettu Pentti Saarikosken runokokoelmasta ”Mitä tapahtuu todella”. Kirjoittajat eivät olleet huomanneet, että kirjan nimi on härnäävä. Mitä tapahtuu todella, sitä ei voi tietää. Kuitenkin siitä voi kirjoittaa. Lukija saa kohtuuttoman hienon palkinnon: unia ja muistoja, joihin voi palata. 

 

Omat unet ovat haurasta ainesta. Niiden muistiin painamista on opeteltava, Sen moni laiminlyö. Minulla on joukko alle 10-uotiaana näkemiäni unen jaksoja, jotka lienevät vaikuttaneet voimakkaammin kuin juuri ikään valveilla nähty tai kohdattu.

 

Saarikoski menetti asemaansa, koska hän valitettavasti oli hutilus. Hän päästi nimellään julkisuuteen koko joukon tekstejä, jotka olisi kaikin mokomin saanut kirjoitta pariin kertaan uudelleen ennen kuin ne laskettiin kirjapainoon hyytymään. Tässä kohdin ajattelen muutamia vieraista kaupungeista kirjoitettuja proosajuttuja, joista ei tule humalaan vaan krapulaan. Teksti on niin sameaa. Mutta sitten hän vielä viimeisillä teoksillaan kiipesi.

 

Pentti oli hurja lahjakkuus. Ajatelkaapa kuinka monta asiaa on saatu keveästi mahtumaan säkeeseen ja kirjan nimeen ”Katselen Stalinin pään yli ulos”.

 

Rintakuvan kokoinen patsas, ikkunalaudalla. Hän katsoo sen yli, ylenkatsoo. Ja mihin: ulos!

 

Emme olleet ystävyksiä, mutta tapasimme monesti ja kovin erilaisissa asioissa. Kerran olimme Antti Hyryn kanssa ostamassa heille taloa Keravalta. Antti ei pitänyt talosta. Yhden toisen kerran puhuimme pitkään Odysseiasta. Kysyin, aikooko hän joskus opetella kreikkaa. Kirja oli jo ilmestynyt. Olin kirjoittanut siitä Parnassoon hyvin kiittävän arvostelun. Ei hän loukkaantunut. Hän ymmärsi oitis, että laveampi ja siis hurjaa kielitaitoa vaativa kreikkalaisen runouden tuntemus olisi aukonut vielä uusia väyliä Homerokseen. Tämän suomennoksen, joka on kirjallisuutemme parhaita, oli tutkinut ainakin kreikan kielen professori Zilliacus. Norssissa opetetulla kreikalla ei paljon mitään tee, eikä Saarikoski ollut jaksanut rakentaa taitoja, Miksi olisikaan, kun tuollaisen klassikon joka sanasta ja sanankäänteestä on kokonainen kirjallisuus, muun muassa englanniksi.

 

Itse luin suomennoksen ja alkutekstin ja vertasin 11:een eri kielille tehtyyn käännökseen. Sanoin sen arvostelussa ja hänelle itselleen, että tuo huikea tieto, miten teksti menee ja miten se tulee, on kaikki kaikessa. Suurin osa ”Odysseian” käännöksistä on kuivunutta puuroa, ja Mannisen suomennos ryskyttää kuin soutuvene Kangaslammen avoimissa aallokoissa. Sitä lukiessa tulee takapuoli kipeäksi.

 

Oma suosikkini Saarikosken kirjoista on ”Maailmasta”. Suomennoksissa on paljon hienoa. Ehkä saan lukijoiden vihat päälleni. mutta Joycen ”Odysseus” on minulle yhdentekevä. Se voi johtua siitä, että myös alkuteksti on silmissäni niin sekasortoinen verrattuna esimerkiksi saman kirjoittajan ”Taitelijan omakuvaan nuoruuden vuosilta” ja miksei myös ”Dublinilaisiin”.

 

Voi niitä poikia. Mikko Variskin on kuollut. Tuulaliina sanoi, että Heinävedellä sängylle vierekkäin sammuneet herrat olivat vähän kuin Lenin ja Stalin mausoleumissaan.

 

Osaan kuvitella, Hyvin sanottu.