Etanointi

 

Kun kaipaan jotain todella vaativaa luettavaa, rauta- ja rakennustarvikkeiden luettelot ovat suurenmoisia. Silmiä avaavia verkkopaikkojakin on, kuten esimerkiksi Varusteleka.

 

Otsikko ja kuva (c) Wikipedia ovat nosta lähteistä. Opin lisää suomea. 

 

Sain lukea neljä kertaa tuotteen nimen ”etanadynamiitti” ennen kuin käsitin, että siinä tosiaan lukee, että etana. Selvittely tuotti tuloksen, että kysymyksessä on niin sanottu murtolaasti, jota käytetään räjäyttämisen sijasta. Sitä sekoitetaan veteen, huolellisesti valmistajan ohjeen mukaisesti, ja seos kaadetaan kallioon, kiveen tai vastaavaan, mutta ei naapurin kivijalkaan, porattuun reikään. Muutaman tunnin tai viimeistään vuorokauden kuluttua kivi on rikki. Ja tehoaa myös teräsbetoniin. Kalkkiin ja vastaaviin aineisiin perustuva laati kehittää aivan hirmuisen paineen paisuessaan, luokkaa 7 miljoonaa kilogrammaa neliömetriä kohden.

 

En siis ollut ennen kuullut sanaa enkä tuntenut ainettakaan. Isoisäni puuhasi kunnian miehenä dynamiitilla. En tiedä tarkoin, oliko hänellä laturin paperit, mutta tärkeämpää oli se, että nimismies oli hänen hyvä ystävänsä. Kerran meni kivipuolen päästä ainakin kymmenen ikkunan lasiruudut, mutta hätäkös siinä, kun oli omistaja asialla.

 

Rakennustyömaalla kerrottiin kaverista, joka haukkasi dynamiittipötkystä palan ja nieli. Auttoi kuulemma päänsärkyyn. Ajatus saattoi olla sotavuosien perua. Silloin taisi olla tarvittaessa käytössä myös ”pioneerionki” eli järveen pudotettu käsikranaatti. Pyydys tosin taisi olla kielletty, mutta sain minä kerran varttuneessa iässä olleen herran tunnustamaan, että oli hänkin kaatanut hirviä, konekiväärillä, lentokoneesta. Terveisiksi lentueen muonamikolle.

 

Monissa meistä taitaa elää paholaisen henki. Kun paloauto ajaa pillit huutaen kohteelleen, ainakin pikkupojat ryntäävät silmät kiiluen katsomaan.

 

Omina varhaisina päivinäni muistiin syöpyi pysyvästi se ääni ja se näky, kun paikkakunnan tiilitehtaan huomattavan korkea tiilistä muurattu savupiippu kaadettiin räjäyttämällä. Siinä oli toki ammattilainen asialla, mutta siitä huolimatta näky oli huikea.

 

Voin hyvin ymmärtää paikalla olijan hymistelyä. Kun nimittäin Syväriltä lähdettiin kotimaata kohti, jossain siellä voimalaitoksen lähellä oli tullut mieleen, että kun ei räjähdysaineita ja kranaatteja saada kulkemaan määräänsä enempää, niin pannaan palamaan. Ja aineita kärrättiin monisatametriseen jokeen oikein urakalla.

 

Kertoa, silloinen pioneeriluutnantti, myöhempi yliopiston professori oli ollut mukana raapaisemassa. Hänen kuvauksensa mukaan koko joki kuivui hetkeksi.

 

Jostain olen kuullut, että kun sotilaallisista syistä räjäytyksiin varaudutaan rakenteissa, Enson Rouhialassa olisivat tänäkin päivänä paikallaan myös räjähteet.

 

Mene ja tiedä. Sitä puhutaan niin kaikenlaista.