Alatölöviö

Ihastuneena katsoin televisiosta elokuvan ”Rovaniemen markkinoilla”. Näyttelijät olivat amatöörejä ja käsikirjoittaja (Helismaa) samoin. Tosin Kauko Käyhkö, jota ei nähdä elokuvassa, oli jo levyttänyt Helismaan ja Toivo Kärjen laulun. Tuottaja T.J. Särkkä ei erottanut polkkaa valssista, mutta yleisön reaktioita hän osasi lukea.

Satuin lukemaan USA:n revyyteattereista (music-hall) juuri ennen elokuvan läpimurtoa. Niitä oli tuhat. Lähes kaikki elokuvan tulevat suuruudet saivat oppinsa tuolla tiellä.

Voimme päätellä jotain, vaikka emme tiedä. Huumorintaju on tavattoman herkkä aikakauden muuttumisen mittari. Historian opetukseen soveltuva läpileikkaus eurooppalaisen näyttämön oudoista vaiheista on von Sternbergin ”Sininen enkeli”, Heinrich Mannin romaanista. Alun julkea seksuaalisuus huipentuu lopun revyynumeroihin, joissa kotikaupunkiinsa palannut entinen lehtori seisoo näyttämöllä klovnin apulaisena. Hänen päähänsä rikotaan kanamunia. Draaman kaari on vahva myös Dmytrykin myöhemmässä filmatisoinnissa.

Elokuva-arvostelu raivostu rillumareista melkein yhtä pahasti kuin pari vuotta myöhemmin saman yhtiön ”Tuntemattomasta sotilaasta”.  Syy oli sama. ”Kansanmies” eli siis jätkä porskuttaa vaikka frakissa Pohjanhovin lavalla. Tuntemattomassa rikottiin pohjimmiltaan valetta, että kouluttamaton ihminen on jotenkin tyhmä ja taitamaton ja etevämpiensä tuen tai onton kehun tarpeessa. 

Tilanne on taas sama. Se esitetään käänteisesti. Tarvitaan huippukoulutusta ja mitä korkeimpia tutkintoja, sillä muuten maa ei elä. Kuten usein, osa kansaa, etenkin nuoret miehet on jo luullut kuulemaansa todeksi ja hyytynyt peräkamareihinsa.

Ilmiö on kansainvälinen, mutta meillä taustana on sota, toinen maailmansota. Kohtalokkaan moni näki, että tiukan tullen kaikki on rivimiehestä kiinni. Jatkosodan vuosina syntyi peruuttamaton viihde, ja yksi keskeinen tekijä oli papin poika Toivo Kärki ja uusia sankareita olivat Tapio Rautavaara, Olavi Virta ja – kuka ei. 

”Rovaniemen markkinoilla” on brechtiläinen elokuva. Monin kohdin tulee mieleen ”Kolmen pennin ooppera”. Elokuvan sanoma on kuin suoraan Brechtiä: kenellä on kultaa, sillä on valtaa. 

Kun ette kuitenkaan usko tätä, verratkaa ”Kauniiseen Veeraan”, joka oli aika hienosti elokuvaksi tehty operetti viulua kanavan laidalla soittavine mustalaistyttöineen. 

Rovaniemellä groteskista oli tehty uusi normaali. Aivan oikein se henkilöityi Esa Pakariseen, joka tosin oli erinomainen muusikko ja tarkkakorvainen laulaja, vaikkei ollut tekohampaita. Ja irvokkuus on aina ollut herätyskeino. Antiikissa tragedian rinnalla kukoisti ”komedia”, useista säilyneistä teksteistä päätellen hyvinkin irvokas ilveily. Aivan samaa perinnettä oli commedia dell’ arte. Ja samaan linjaan menee Uuno Turhapuro.

Tämän taiteenlajin yksi tunnusmerkki on yleinen hutilointi ja teoksen keskentekoisuus.