Kuusisto

Pari viikkoa sitten näkyy ilmestyneen Jaakko Kuusiston levy, jossa kahdella CD:llä on kaikki kuusi Bachin sooloviulusonaattia ja partitaa (BIS 2019). 

Näihin Himalajan mittakaavan teoksiin on nykyisin tapana suhtautua arasti. Varhaiset mestarit käsittivät, mistä on kysymys, mutta useimmat arvelivat, että nuo enimmäkseen lyhyet teokset ovat harjoituksia tai esimerkkejä siitä, millaisia mahdottomia vaikeuksia äkkiseltään helpolta näyttävä teos voi sisältää.

Oli aiheellista ihmetellä, miten orkesterin ja urut ja kuorot niin hyvin hallitseva kanttori oli keksinytkin säveltää tällaista viululle, jossa kuitenkin on vain neljä kieltä. Busoni yritti ottaa vahinkoa takaisin, ja pianoversio ja sitten muut versiot Chaconnesta tarttuivat kuulijoiden korvaan. Ensin ennen sotia Menuhin ja sitten sodan aikana Heifetz levyttivät nämä. Heifetz osoitti ehkä tietoisesti, miltä teokset kuulostavat, jos viulisti sattuu soittamaan nuotilleen. 

Viimeiset vuosikymmenet on käsitetty, että siitä menee tie jumaliin.

Lisäisin vielä kielikuvan, joka on tietenkin luonnontieteistä. Alamme käsittää ja osaamme osoittaa matemaattisesti, että maailmankaikkeus on diskreetti. 

Diskreetti ja jatkuva – ajatelkaa oman keittiömme mittakaavaa. Sokeripalat ovat diskreettejä, mutta kuminauha on jatkuva. Näinhän ei tietenkään todella ole, mutta ehkä tämä on helpompi tapa sanoa asia kuin kokonaisluvut (diskreettejä eli 1,2,3…) ja reaaliluvut (jatkuvia 1,0000 - - - 1,00001 - - - ).

Musiikki on diskreettiä eli valmiiksi kvanttiutunutta. Tuttu oskilloskooppi näyttää aallonharjoja eli värähtelyjä, joiden välillä ei ole paljon mitään. Hiukkasfysiikassa elektronia ei ole olemassa, kun se vaihtaa kvanttitasoa.

Sooloviulu tuntuu näyttävän, miten kaksi tai kolme melodiaa voi kietoa toisiinsa, koska polyfoniassa on normaalia että ”melodia” tulee ensin ja ”säestys” tahdin tai kaksi perässä. Kuulijan muisti yhdistää ne. 

Ei tarvitse paljon harjoitella. Ehkä jo parinkymmenen vuoden kuuntelemisen jälkeen tällaisensarjan oppii kuulemaan niin, että sen viisi tai kahdeksan osaa soivat kokonaisuudessaan samanaikaisesti esimerkiksi h-mollissa ja sen lähisävellajeissa. Aika-avaruus on siis kadonnut ja kaikki tapahtuu nyt.

Voi olla, että yleisö on määrältään rajoitettu. Mutta: kalpenin kun aloin kuunnella. Vikuroiva sydämeni asettui heti sykkimään tasaisesti. Ehkä hypnoosissa sittenkin on taikaa? Tämä on kevyt hypnoosi. Kun on kuunnellut jonkin Allemanden tai Couranten, joka kestää levyllä 3 minuuttia, jo puolen tunnin kuluttua se lakkaa soimasta mielessä – koteloituu keskushermostoon, luulen.

Ilmiöön vaikuttaa Kuusiston esityksen valtava eli ehkä paras kuulemani taso yhdistyneenä ”suomalaisuuteen”. Musiikki hengittää ja sykkii tavalla, johon olemme kasvaneet. Esimerkiksi Heifetzin ja muutaman muun soitossa on jotain paholaismaista. Tämä Kuusiston tulkinta on kuin kasvikoivikko kesäkuussa. Ihmeellistä, että jotain näin hienoa myydään kaupassa (ja Spotifyn kautta käytännössä ilmaiseksi).

Kiitos.