Tannerin syöpä

Lasse Lehtisen kirja ”Väinö Tanner, itsenäisen Suomen mies” Otava 2017 9789511307303 ei nähdäkseni saanut erikoisempaa huomiota. Syy on minulle epäselvä.

Minulle suoraan sanoen käy harvoin kotimaisen, historiaa koskevan kirjan ääressä, että tulisin täysin yllätetyksi. 

Lehtinen kertoo kirjassaan ja painaa Tannerin kirjeet – keskeinen jäi lähettämättä ja on siis Tannerin perheen arkistosta, jota Lehtinen on päässyt käyttämään.

Kirjeessä Tanner kertoo 1936, että hänellä on juuri todettu peräsuolen syöpä, joka on tappava. Heti sen jälkeen kerrotaan, että Suomessa Tannerin ystävä myöhempi pääjohtaja Oskari Reinikainen otti tarvittavat yhteydet, ja Tannerin leikkasi Tukholmassa Karoliinisessa instituutissa ainoa kirurgi, jolta suolen poistaminen ja avanteen tekeminen vatsan puolelle onnistui. Etenkin Tannerin vaimo Linda toteutti mahdottoman. Tieto asiasta ei levinnyt lainkaan. Se oli leviämässä lääkärien kautta – kuten yleensä käy – mutta rouva onnistui katkaisemaan senkin.

Olen kysellyt muutamilta ammattilaisilta. Kukaan ei ole tiennyt Tannerin syövästä. Erikoista kyllä, kukaan ei tiedä siitä vieläkään, koska Lehtisen kirjaa ei ole luettu. Vielä erikoisempaa: media ei ole pitänyt asiaa edes mainitsemisen arvoisena.

On maailman mittakaavan sensaatio, että tällainen avannepotilas onnistuu jatkamaan vaikeissa työtehtävissä, siis Pohjoismaiden suurimman osuusliikkeen johtajana, kansanedustajana, viisi vuotta yhtenä sotakabinetin kolmesta päättävästä jäsenestä, siis yhdessä Mannerheimin ja Rytin kanssa,  rauhantekijänä, ”sotasyyllisenä” vankilassa kaksi ja puoli vuotta, jo siellä ja se jälkeen Neuvostoliiton ja Kekkosen järkkymättömänä vastustajana ja taas johtajana, kansanedustajana ja puolueensa johdossa melkein kuolemaansa asti, yli 80-vuotiaaksi.

Vankilassa hän kertoi lääkärille vaitioloon vannottaen asiasta ja saunassa lienee käyttänyt huolellisesti pyyheliinaa. Elannon vaatturi oli saanut erikoistehtävän kohta leikkauksen jälkeen.  

Lehtien sanoo, ettei Tanner ollut syövän jälkeen enää sama mies. Mielestäni tulkinta on oikea. Politiikassakin käytännön eli pragmaattiset näkökohdat joustavasti huomioon ottaneesta miehestä tuli nopeasti yhä suoraviivaisempi, kompromisseja vierastava ja etenkin Kekkoselle ja Paasikivelle ikuisesti katkera. Paasikivi tiesi yksityiskohtaisesti, miten monin tavoin Tanner rakensi rauhaa 1940 ja 1944. Kekkosesta Tannereilla oli hyvin kielteinen käsitys jo 30-luvulta.

Esittäisin omana arvionani, että Tanner muuttui, kuten suurmiehet hyvin usein muuttuvat, kannattajilleen taakaksi. Kommunistien torjuminen 1940-luvulla oli vielä yksi isänmaallinen suurtyö. Stalinin ja sitten Hrustshevin toimista Suomen uittamiseksi yhä selvemmin itäblokkiin ei ole tätä nykyä epäilyä, vaikka eräät tutkijat ovat keskittyneet itsepäisesti Kekkosen suhteellisen harvoihin suoraan Suomen etuja edistäneisiin toimiin. Tanner sitä vastoin oli ajamassa puoluettaan voimattomuuden tilaan ja hajalle ensin toimimalla Väinö Leskisen taustavoimana. Seurauksena oli lähinnä Kalevi Sorsa, josta ei voi kirjoittaa kirjaa ”itsenäisen Suomen mies”.

Mielestäni kirja on hiukan löysä ja toistoinen, mutta ei sitä ole minulle kirjoitettukaan. Lehtisen ajatus näyttää olevan oikea. Väinö Tanner alkaa olla unohtunut nimi – vaikka hänen suuri elämäntyönsä Elanto elää vielä firmana HOK-Elanto, joka sitten onkin Suomen suurin. Melkein koko muu punapääoma on mennyt. Neuvostoliitto ja kommunismi ovat menneet. Väinö Tanner eli 1881 – 1966. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1900 ja muuten tapasi ennen lokakuun vallankumousta sekä Leninin että Stalinin ja oli entinen ministeri (senaattori) hävittyään puolueensa vallankumouksellisille ja vetäydyttyään täysin syrjään puoluetoiminnasta, jota hän ryhtyi rakentamaan tyhjästä 1919 päätyäkseen pääministeriksi 1926. 

Lehtisen sankari, jonka kirjoittaja leimaa Koiviston omin sanoin tannerilaiseksi, oli Mauno Koivisto. Olen samaa mieltä ja tiedän, että parikin blogini kommentoijaa kertoo taas kerran Koiviston aiheuttaneen 1990-luvun pankkikriisin. Itse kerron taas kerran, että Koivisto luotsasi maata Neuvostoliiton ja reaalisosialismin kaatuessa. Koko kansantaloutemme oli sekasorrossa, ja Euroopan kartta muuttui ennennäkemättömästi ja Suomen liukui kohti EU:ta.

Toisin sanoen Koivisto onnistui siinä missä Tanner ei. Se taisi olla juuri Lehtinen, joka oli juonimassa Ahtisaaren presidentiksi.

Menneisyyden kirjoista kannattaa kaivaa verkosta esiin vuorineuvoston ja professoreiden laaja lista ”ei sosialistia presidentiksi” 

https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000002899670.html

Pääargumentti oli Paasikiven ja Kekkosen luoma ulkopoliittinen linja, ”arvokkain perintö jonka uusi presidentti saa”.

Vaikka Tanner-kirja ulottuu vain juuri ja juuri Koivistoon. Lisäisin kuitenkin omana puumerkkinäni, että tällä hetkellä meillä istuu presidenttinä sanan syvällisessä mielessä tannerilainen henkilö, ja SDP kipuilee vanhakantaisen ammattiyhdistysliikkeen kanssa, juuri kuten Tanner vuosikymmeniä.