Kylässä kävi vanha ystäväni Esko Putus. Siitä on jo monta
vuotta, kun hän lopetti kameraliikkeensä Helsingin Uudenmaankadulla. Totesimme,
että emme olleet kumpikaan nuorentuneet. Vetreydessäkin saattoi havaita
toivomisen varaa.
Sain vastaukset kolmeen kysymykseeni kolmessa minuutissa,
kun ensin oli nautittu torttuja ja mantelileipiä.
Muutoin mainio mutta sangen kallis diaskannerini Braun
Multimag oli osoittautunut ongelmalliseksi, koska pahvikehyksiin istutetut
vanhat diat oli istutettava koneeseen kappale kerrallaan niin että kyllä siinä
aikaa meni, tupakasta nyt puhumattakaan.
Esko ei ollut nähnyt vastaavaa värkkiä ennen, mutta löysi
sen syöttöaisasta punaisen muovisen kone-elimen, jonka saattoi kääntää ympäri.
Lopputulos: pari viikkoa tuskailemani ongelma ratkesi perin heti. Oikein eli
alkuperäisen valmistajan (Braun tai Reflecta) tarkoittamalla tavalla käytettynä
värkki skannaa täyden kelkallisen eli 60 diaa käsi koskematta.
Diojen puhdistaminen sujuu muun muassa mikrokuituliinalla
kahdella liikkeellä. Ensi kevyempi pyyhkäisy kuvan kahdelta puolen ja sitten
vähän napakampi. Etenkin lasikalvolle oikeaoppisesta säilyttämisestä huolimatta
kertyvä rasvainen tomukalvo väistyy. Skannatun kuvan korjailuun Photoshopilla
menee vähemmän aikaa.
Kuvien litterointi on ollut
vallan pelottava ajatus. Esitin ujosti suunnitelman. Valopöytä täyteen,
kun kuvat on ensin jaoteltu vuodenajan tai helposti tunnistettavan kuvauspaikan
(Saariselkä – Utsjoki – Käsivarsi) mukaan. Ihmettelin että olisi kai sitten
hankittava jostain rahat ja ostettava Canon tai Nikonin FX-runko ja niin maan
perkeleen mahtava makro.
Putus sanoi että tuossahan sinulla on jääkaapin vieressä
Lumix G 3, kuten onkin. Sen mainiot linssit ja 10 megapikseli riittävät
mainiosti. Tuloksena on kuvia, joista viisikinkymmentä diaa voi suurentamalla
erottaa aivan mainiosti.
Ja itser skannaamiseen kuulemma tuhat dpi riittää.
Teolliseen kilpavarusteluun on turha lähteä. Ei se ole sanottu, onko niissä
vanhoissa kuvissa niin hirveän paljon informaatiota ja jos on, tekeekö sillä
mitään.
Nämä ovat luonnon muotokuvia, joissa vahvuudet ovat mennyt
aika ja tunnelma. Joskus sanottiin ”luontotunne”. Se ei ole pikseleistä kiinni.
Ystävän poistuttua kohti kotiaan jäin miettimään Kalle
Kultalalta aikoinaan saamaani valokuvauksen oppituntia. Siinä kamerassa on
sellainen reikä, josta kannattaa katsella ensin ja vähän miettiä, mistä ja
miten sen kuvan aikoo ottaa. Sitten voikin painaa nappia ja vot, kuva on.
Sitä Kultala ei sanonut eivätkä hänen ikätoverinsa liioin,
että sanassa ”valokuvaus” pääpaino on sanalla ”valo”. Tämä uusi uljas digikausi
on muuttanut paljon. Ei tätä asiaa kuitenkaan. Kuva otetaan valosta, ei
kohteista. Kohteet ovat heijastunutta valoa.
Katselin otsa rypyssä Putuksen tuomia kopioita mainioista
kameroista. Siinä oli Sakari Pälsi Plaubel Makina. Eipä Pälsi ollut juuri muuta
tarvinnut. Filmi, reikä ja jokin linssin tapainen.
Muistin valokuvaajaihanteeni Brassaîn, joka ennen sulkimen
avaamista otti röökiin (Gasuloises) tulen. Kun tumppi poltti sormia, olikin
aika panna objektiivin suojus paikalleen. Eikä siinä sen ihmeempiä
valotusmittareita ollut. (Tosin hän oli kuuluisa yökuvistaan.)
Kiitoksia opista. Työskentely jatkuu. Kuvista, jotka ovat
parempi kuin ne, joihin itse kykenisi, oppii todella paljon, ja saa samalla
mielihyvää, joka ei ole keltään pois.
Kuvassa on White Sands, New Mexico, USA
VastaaPoistaMuistetaan myös Josef Sudekia. Yksikätinen 1.maailmansodan invalidi joka raahasi laastarilla paikattua vanhaa kameraansa ympäri Prahaa yli neljäkymmentä vuotta...
VastaaPoistaAW
Vai ei ole mielihyvä keltään pois?
VastaaPoistaKyllähän se vituttaa kuin pientä eläintä, kun tapaa tyytyväisen ihmisen.
Siinäpä tuli Toipila kertoneeksi kaiken itsestään.
PoistaAivan, taas meidän Ryssiväiskylän rakennuslautakunta ja eritoten sen puheenjohtaja, se joka on gryndereiden mieleen, siis se sama joka jo sikidinä särki jengeineen pihojen lumilinnoja, minunkin - hävittää nyt arvokkaan Työnkulman.
PoistaSiinä soi jotenkin toi moodi-Toipila.
Soikoot, jos tyydyttää, mit´ epäilen.
Ehdin jo ihmetellä, että mihinkä se änkyrä Anonyymi on hukkunut, kun ei syöttiä siemaise.
PoistaEskolta ostin aikanani ensimmäisen kunnon kamerani, mustan Leica M3. Tuo musta väri oli silloin uusi ja niin harvinainen, että se oli tilattava erikseen saksasta asti. Muistaakseni kamera ja edelleen erinomainen Summicron 2/35 maksoi silloin valokuuvamo-apulaiselle eli meikäläiselle pimiörotalle yli puolen vuoden palkan, kokonaan.
VastaaPoistaTuo tuhat ppi (eli pikseliä per tuuma, EI dpi joka tarkoittaa ditherointia, eli pisteitä josta rasteri muodostuu) on todella vaatimaton luku. Paperikuvana se tarkoittaa printtiresiluutiona 20ppi vain 7x11 cm:n kuvaa, ja kirjapainoresolla 300 ppi noin 5x8 cm kuvaa. Kyllähän noissa vanhoissakin Kodachromeissa sentään erotuskykyä on vaikkapa luvulle 2400 ppi.
Terve vaan...
VastaaPoistaLueskelin tekstiäsi mielenkiinnolla.
Ei ole hullummin tekstailtu.
Tuo kuvakin on mahtava. Sävyjä löytyy.
Tuo diojen scannaus on se mikä on tosi hommaa jos mikä.
Aikaa vievää - pölyn kanssa taistelua.
On muuten kokemusta.
N. 45.000 ruutua on sähköisessä muodossa. Kinosta - 9x12 - kaikki koot siltä väliltä.
Scannerina kinoissa Canon FS4000 US.
Isoimmissa taso-scanneri.
Hyvää jatkoa ja Joulun-Aikaa...
Eko - Susirajalta pakkasesta...
Sisäisistä mysteerioista suurin on, kuinka yksilö tuntee nuorenevansa, vaikka ruumis rappeutuu.
VastaaPoistaNämä ihmiset usein elävät poikkeuksellisen pitkään, ja heiltä myös tivataan "niksejä".
Nortti on aina ollut käyttökelpoinen ajanmittausväline. Monta vuotta kehittelin Tri-X filkat purkissa vihreän nortin verran, eli tasan seitsemän minuuttia.
VastaaPoistaEdelliseen viestiini tuli numerovirhe, pitää olla printtireso 200 ppi eikä 20 ppi. Taisi muuten olla vuosi 1966 jolloin Esko oli Porissa ja se kamerakauppa tehtiin. Muutaman vuoden myöhemmin jouduin kanittamaan Leicani Tukholmassa, ja kun viimeinen lunastuspäivä koitti, niin ei ollut äyriäkään. Sananmukaisesti. Silloinhan puoli suomea oli ruotsissa tiskaamassa ja svenssonit jaksoivat meiitä kestää mikä olisi hyvä muistaa joskus.
lyöntivirhe vaan siinä ranskalaisessa tupakassa.
VastaaPoistaJos meinaa isonkin arkiston skannata, kuten ilmeisimmin meinaat, niin kyllähän se kannattaa kerralla tehdä niin hyvin kuin voi, ettei tarvi useampaan kertaan tehdä. Eli skannausresoluutiossa säästäminen on minusta virhe, varsinkin jos mylly ne kuvat automaattisesti latoo lävitseen ja sen voi yön yli jättää rouskuttamaan. Ei muuta kuin resoluutiot tappiin skannatessa ja sitten vaikka pienentää lopputulemat eräajona, jos eivät muuten meinaa minnekään mahtua. Esim. tuollakin jo vähäisemmälläkin skannerilla eron lopputuloksessa huomaa: http://photo.net/equipment/canon/fs4000us/
VastaaPoista