Eliitti juhlii

Skannasin valokuvia ja seurasin syrjäsilmällä linnan juhlia. Viihtyisää ja kodikasta.

Joku sanoi tänään että liitti juhlii. Juuri niin. Sanojalla oli jotain muutakin, sillä hän tähdensi, että eliitti juhlii kansan kustannuksella. Totta sekin.

Tuollaiset totuudet on helppo tunnustaa, koska ne ovat epämääräisiä eivätkä merkitse käytännössä juuri mitään. Puhuja jatkoi ehkä omasta aloitteestaan – en todellakaan ollut tarkkaavainen – urhonhypyllä, josta päätellen tämä on jollain lailla EU:n vika. Tuota yhteyttä on tietysti vaikea nähdä. Tai ainakaan minä en näe. Puhuja jatkoi, että unionista olisi kiireesti päästävä, koska historia todistaa, että valtioliitot eivät koskaan toimi, kuten ei toiminut Neuvostoliitto eikä Jugoslavia.

Sitä en tiedä, mihin hän unohti Saksan liittotasavallan tai sen toisen suuren, Amerikan Yhdysvallat, jonka osavaltiot näyttävät merkityksettömiltä vain riittävän kaukaa tarkasteluna – niin kaukaa, että norsu näyttäisi siltä etäisyydeltä kirpulta.

Samassa yhteydessä lausuttiin pontevasti, ettei Suomea yhdistä muu kuin talvisota, joka oli oikeastaan voitto. Kieli ei yhdistä maata, koska täällä on kaksi kieltä, ja useampaakin kuulee puhuttavan. Sitä ei mainittu, että tuossa talvisodassa taisteltiin kahdella kotimaisella kielellä yhtä (tosiasiassa useaa) ulkomaalaista vastaan.

Vihjailut suomenruotsalaisten epäisänmaallisuudesta ennen ja nyt saivat minut ennen kehottamaan vihjailijaa pistäytymään Kirkkonummen, Siuntion tai näiden muiden lähikuntien sankarihautausmailla. Enää en viitsi, koska minulle isänmaallisuus ei ole sama asia kuin talvisota.

Isänmaalisuutta en käsitä liioin niin, että se olisi jotenkin sama asia kuin nationalismin eräs muoto, käsitys oman kansan (miten se määritelläänkään) salaperäisestä paremmuudesta naapurikansaan tai kehen tahansa verrattuna.

Tätä on tässä verkkopäiväkirjassa aina välillä sivuttu ja todettu, että ”toinen” näyttää olevan yleinen pelon ja vihan kohde. Kun käsitys muista kansoista oli utuinen, tapeltiin naapurikyläläisten kanssa, tai välillä naapureiden.

Osmo Jussila toteaa uuden Neuvostoliitto-kirjansa alussa selvän tosiasian. Lenin oli varsin keskinkertainen ajattelija, mutta pahaksi onneksi häneltä puuttui tykkänään käsitys utopian eli unelman ja todellisuuden erosta, jota pidetään yleensä suurena. Kun tuo kuilu tuli vastaan, keinoksi tarjoutui väkivalta.  Ja nämä suuret valtioliitot, Neuvostoliitto, Saksan kolmas valtakunta ja sitten myös kiina alkoivat käyttää kansainvälisyyttä (kosmopolitanismi) rikosoikeudellisena terminä. Toisten ymmärtämisestä tai jäljittelystä ammuttiin. Ellei ollut paukkuja, hirtettiin. Ellei ollut köyttä, keksittiin muita keinoja.

Eikö ole mielenkiintoinen yhteys. Voimakkaimmin kansallista utopiaa ajaneet poliittiset yksiköt, tässä esimerkissä valtiot, kehittivät kattavimmat terrorijärjestelmät.

Olisi mielenkiintoista elää vielä sen veran, että jos tuo EU sattuisi kaatumaan syystä tai toisesta, näkisi suuntaavatko kieltäjät kiukkunsa seuraavaksi YK:hon. Eikö se olisi sopivat kohde? Sehän pyrkii myös rajoittamaan kansojen oikeuksia esimerkiksi ihmisoikeuksia ajamalla.

Ymmärtäminen on vaikeaa, varsinkin näin kun on juuri järjestetyn eliittijuhlat omalla kustannuksella ja nähnyt taas kerran, miten paljon ihmisiä yhdistäviä asioita on. Siis sellaisia kuin esimerkiksi kauniit valokuvat.

Lainaamani puhuja sanoi, ettei Suomi ole todellisuudessa itsenäinen valtio, koska monilla menee niin huonosti.

Tämä oli mielestäni verkkoon jäljentämisen arvoinen lause. Tuli sellainen tunne, että ikään kuin ymmärtäisi jotain. Tähän mennessä, kaikkien näiden vuosikymmenien aikana, mieleeni ei ole juolahtanut, että itsenäisyydellä ja yhteiskunnallisella hyvinvoinnilla olisi jokin keskinäinen yhteys. Kiinnostavaa. Joitakin vuosikymmeniä sitten väitettiin, että Suomi saavuttaa aidon itsenäisyyden vain liittymällä Neuvostoliittoon. Senkin opin uskojia oli.