Sivun näyttöjä yhteensä

12. joulukuuta 2006

Laillisesta esivallasta

Esivalta käyttää edustajiensa kautta herruutta ylitse kaikkien alamaisten.

Käsite - överhet, Obrigkeit - on osa uskonpuhdistusta. Sitä käsitteli Luther ja sen käsitti Luther.

Uskopuhdistus oli Saksan herroille keino päästä paavi ja sitten myös keisarin vallasta ja etenkin kirkkojen omaisuuteen.

Teho oli sanoinkuvaamaton. Sodankäynti nousi uudelle, ennennäkemättömälle tasolle ja muuttui nopeasti kaikkeen siviiliväestöön kohdistuvaksi terroriksi, joka nousi huippuunsa 1600-luvulla.

Meidän kuuluisa Isovihamme, kaksi 1700-luvun vuosikymmentä, joiden ajan Ryssä hävitti maatamme, oli taitava sovellutus Ruotsin kuninkaiden edellisellä vuosisadalla viimeistelemistä sodankäyntikeinoista.

Kuinka ollakan, "lempeä" kuningas Kustaa IV Aadolf oli edelläkävijä, kiitos kanslerinsa Axel Oxenstiernan, joka oli kovan tason poliitikko.

Ja näin syntyi myös kysymys tuomarin asemasta maallisen esivallan koneistossa.

Tuomarin itsenäisyys ja riippumattomuus on melkein samanlainen höpöjuttu kuin tarina itsenäisistä talonpojista.

Tietyssä teknisessä mielessä se on sen verran totta, että metelöinti pitkästä perinteestä ei suorastaan hävetä. Mutta tietysti talonpojan "itsenäisyys" oli hyvä keino varmistaa, että hän oli laillisen esivallan tavoitettavissa, kun käytiin hakemassa veroja ja väkeä suuriin sotiin.

Tuomarin asemasta saa käsityksen äsken mainitun "hyvän" Kustaa-kuninkaan kirjeestä Turun hovioikeuden tuomareille. Kirjeessä hän lupaa leikkauttaa herroilta hovioikeudenneuvoksilta korvat ja ripustaa ne sopivaan paikkaan naulattuina näytteille, jos herrat hovioikeudenneuvokset vielä soveltavat riita- ja rikosasioihin lakia eivätkä "meidän korkeaa tahtoamme".

Jo Kustaa Vaasan äkillinen innostus puhdistettuun uskontoon liittyi kirkkojen rosvoilun ohella oivallukseen, että tässä oli keino kehittää entistä lujempia virkamiehiä. Heitä koulutettiin Saksan maissa ja kotimaahan palanneina heitä nimitettiin piispoiksi ja joskus tuomiorovasteiksi.

Hallinnollisten tehtävien lisäksi heillä oli esivallan markkinointiin liittyvä missio, joka mitattiin kansan nöyryydestä.

Näin hahmotellen lakien sisältö ei ole kovin tärkeä asia. Se on tärkeää, että pappi ja tuomari voivat kutsua maakunnan miehiä koolle niin sanotuille käräjille sanomaan "kyllä" esivallan ratkaisuille.

Ruotsissa tämä hallintomalli on periaatteessa edelleen käytettävissä. Käydään loputtomasti neuvotteluja, joiden jälkeen julkaistaan kauan sitten pienessä joukossa tehdyt päätökset. Ellette usko, kysykää esimerkiksi Telian työntekijöiltä ja pikkuherroilta.

Heikki Ylikangas on osoittanut vakuuttavasti, että rikoslainkäyttö oli Ruotissa ja siis Suomessa poliittinen ase kuninkaan ja aatelin valtataistelussa ja kun kuningas pääsi niskan päälle, lainkäyttö kiristyi ja pyövelin kirves heilui.

Kuninkaan suuren vallan aikaa oli 1600-luku, mutta Isonvihan jälkeen siirryttiin aatelin valtaan, jonka Suomen historia on halunnut kuvailla valtiopäivien eli säätyjen valtana. Mutta ylhäisaatelihan siellä istui sekä hattujen että myssyjen ("mytyt ja hassut") johdossa.

Aleksangteri I:n ratkaisut on nähty suurena suopeutena Suomelle. Hieman erilainen näkökohta on tämä: Venäjällä ei ollut perinteisesti oikeastaan minkäänlaista hallintoa, paitsi paikallisten herrojen mielivalta ja laillistettu ryöstö. Venäjän lahjonnan perinnettä on joskus ihmetelty. Yleistäen: Venäjällä virkamiehille ei periaatteessa maksettu palkkoja, vaan heidän arvioitiin elävän lahjuksilla. Palkan maksaminen oli rautateiden toteuttamiseen asti jopa teknisesti mahdotonta. Millä ne rahat olisi toimittanut kaukaisille seuduille? Ja mitkä rahat?

Suomessa hallinto ulkoistettiin 1800-luvun alussa ostamalla Ruotsista takaisin virkamiehet, jotka olivat vastikään olleet vihollisia. Tämä oli järkeä, jollaiseen Neuvostoliitto ei onnettomuudekseen koskaan kyennyt.

Sopii katsella henkilöluetteloita ja elämäkertoja. Suomen sodan sankarit esiintyvät taajaan Venäjän palveluksessa maaherroina ja vastaavina. Sotilaana hyvin vanhanaikainen Adlercreutz puuhasi kuninkaan kumoamishankkeessa ja sitten Napoleonin sodissa samoin kuin etevä Sandels; suurena naissankarina erikoisen tunnettu ja muutenkin monipuolinen Döbeln kuoli Ruotsissa.

Siitä ei ole tietoa, että tuomarit olisivat joutuneet hakaukseen hallintoherrojen kanssa 1800-luvulla. Teollistuminen ei näkynyt juuri lainkaan lainsäädännössä eikä oikeudenkäytössä. Nykyisen korkeimman oikeuden edeltäjä oli senaatin oikeusosasto, ja senaatti ei millään muotoa edustanut kansaa vaan hallitsijaa. Oikeusosaston jäseninä oli paljon aikakauden suurmiehiä. Joistakin tuli näissä tehtävissä suurmiehiä. Jotkut siirtyi talousosastoon eli poliittiselle puolelle.

Tämä tilanne katoaa meiltä välillä näkyvistä, koska vuosien 1899-1917 tapahtumat, niin sanottu sortokausi ja maailmansota, värjäävät mielikuviamme. Olen tästä useassakin kirjassa kirjoittanut. Tyydyn sanomaan, että se kuuluisa sorto oli myöhemöpien aikojen mittojen mukaan eli anakronistisesti arvioiden vähäistä ja että tapahtuma-aikanakin sisäinen valtataistelu pani milloin paisuttelemaan, milloin tasoittelemaan sorron mielikuvia. Sosialistit, jotka yllättivät myös itsensä saamalla melkein puolet paikoista ensimmäisessä eduskunnassa, viis veisasivat mistään sortokaudesta ja laillisuustaistelusta.

Tapaturmaisesti itsenäistyneen Suomen tuomoistuinlaitos jatkoi toimintaansa jokseenkin sellaisenaan ja yleensä samojen henkilöiden turvin kuin maailmansodan aikana ja ennen sitä. Vain senaatissa, joka muuttui korkeimmaksi oikeudeksi, pantiin toimeen etninen puhdistus. Nyt epäilyttäviksi keksittyjä niin sanottuja myöntyvyysmiehiä siirrettiin pois sisätöistä, mutta tämä koski hyvin pientä joukkoa.

Suomalainen tuomari ei ollut itsenäinen eikä riippumaton, vaan virkamies virkamiesten joukossa ja sellaisena osa laillista esivaltaa.

Asiasta esitettiin väitöskirjoissa ja tutkielmissa erilaisia käsityksiä, joita värittivät Saksan kulloisetkin poliittiset olot.

Olennaisin osin järjestelmä säilyi tällaisena 1990-luvulle.

Sen jälkeen tuomarin riippumattomuutta valtion poliittisista elimistä alettiin äkisti korostaa.

Samalla tuomarit järjestettiin taloudellisesti täysin riippuvaisiksi niukoista budjettivaroista. Aikaisemmin kihlakunnantuomareilla oli ollut tilaisuus rikastua toimitusmaksuilla eli sportteleilla, joista oli luovuttu aste asteelta 1970-luvulla, ja raatimiehillä lunastusmaksuilla pöytäkirjoista ja jäljennöksistä. Virkasivutulot olivat merkittäviä.

Tällä hetkellä maan kaksikymmentä ykkösluokan asianajajaa ansaitsevat kukin keskimäärin kymmenen kertaa enemmän kuin maan kaksikymmentä korkeimman oikeuden jäsentä. Hovioikeuksien jäsenistä ei maksa vaivaa puhuakaan.

Tästä huolimatta tuomarikunnan henki on muuttunut. Tuomari ei pidä "lainsäätäjää" samana ilmiönä kuin valtioneuvostona näyttäytyvä poliittinen valta eikä välttämättä edes määräajoin valittava eduskunta. "Lainsäätäjä" on henkimaailman ilmiö, joka "ilmenee" lainsäädännössä, ja tuomarit ovat sille uskollisia.

EU-Suomi on hakenut omaa sovellustaan. Saksa on toisen maailmansodan jälkeen luonut riippumattoman mutta aivan liian suuren tuomarikunnan. Ranskan perinne on kovin toinen; heillä on perinteisesti ollut ammatillisesti ja ideologisesti sangen heikkotasoinen tuomarikunta. Nyt ei ole puhe hallintotuomioistuimista, joiden kansainvälinen esimerkki on Ranskan Conseil d'Etat.

Tällä hetkellä on pakko hiukan tasapainoilla nuorempiaan opettaessaan. Eräät juristit opiskelevat Englannissa tai Yhdysvalloissa ja luulevat sieltä palattuaan, että sikäläinen järjestelmä olisi ainakin sukua meikäläiselle. Kun ei ole. Yliopisto-opetuksessa vaikuttaa vielä stalinistisukupolvi osittain eriskummallisine oppeineen. Toisin sanoen iso osa professorikunnasta on kerran ollut sitä mieltä, että innoitus on haettava Itä-Saksasta. Jolloin toinen osa professorikunnasta on juuttunut vastustamaan noita vaikutteita ja tukeutumaan ajattelussaan usein aika hämärään "laillisuusperinteeseen".

Tuomarista on tulossa valtion vihollinen, mikä on oikein. Valtion vihollinen eli ihmisten ja jossain määrin yritysten turva ääritapauksissa myös valtio-työnantajaa tai valtio-päätöksentekijää vastaan. Ja sellainen virkamies on aidosti riippumaton sekä valtiosta että kansalaisista, ja siksi olen hyvin tyytyväinen, etteivät meidän tuomarimme kallista korvaansa julkisuudelle. Muutenhan iltapäivälehdet järjestäisivät tekstiviestiäänestyksiä virantäytöistä tai virasta potkimisesta.

Kaiken jälkeenkin monessa mielessä omituinen Eeva Vuoren juttu KKO:ssa 1990-luvun puolivälissä oli merkittävä.

Kai olette panneet merkille, arvoisat lukijat, ettei tuomioistuinlaitoksesta ole tavattu ainuttakaan "rötösherraa"?

Se on kiitettävä saavutus.

Muutamien tuomareiden toimiminen välimiesoikeuksissa, joista saa lihavan palkkion, ei vaikuta asiaan. Ratkaisemalla välimiehenä esimerkiksi Teoston ja YLE:n välisen riidan ei tule esteelliseksi. Eivätkä nämä välimiesoikeuksia käyttävät muutenkaan asioi tuomioistuimissa.

11. joulukuuta 2006

Käräjäkivistä

Presidentti Koskelo Korkeimmasta oikeudesta sanoi viikonloppuna, että käräjäoikeuksien määrää olisi vähennettävä todella dramaattisesti ja hovioikeuksien olisi herettävä hullutelemasta niin sanotussa seulontamenettelyssä.

Petteri Järvinen sanoi hetki sitten televisiossa, että blogin kirjoittajien kannattaisi miettiä kahteen kertaan, mitä hulluja menee julkaisemaan, koska omat mielipiteet voivat kävellä myöhemmin vastaan. Totta on.

Olen yrittänyt yllyttää muutamia kaltaisiani eli huru-ukkoihin luettavia henkilöitä kirjoittamaan verkkoon. Mikäpä meidän. Uraputki on laskeva. Jos joku hiiltyy, ja hiiltyyhän joku, ei se mitään. Huutoa en pelkää, tiineeksi ei saa ja tappaa eivät uskalla.

(Aforismi muistaakseni nimettömän autosotamiehen ajatuksia Wolf Halstin omaelämäkerrasta.)

Koskelon ajatus on nimittäin oikeansuuntainen. Silti olisi yllättävää, jos käräjäoikeuksista vastaavat laamannit olisivat samaa mieltä. Kaikissa "kuntauudistuksissa" järki jää orvoksi.

Suomessa on ihan hyvät virkatuomarit ja tuomioistuinten toiminta on korkeatasoista.

Sitten taas toisaalta tuomioistuimia on punnittava ikuisten arvojen lisäksi käytännön tarpeita vastaan. Siten tehden perinteinen "nyppiminen" on edelleen ongelma. Mittakaava ei hahmotu. Merkitykseltään kärpäsen kokoisia asioita pohditaan saman juhlallisen hartauden vallassa kuin isoja.

Tässä asiassa - tässäkin - hallintotuomioistuimet ovat tehneet näkymättömissä hyvää työtä. Korkeimman hallinto-oikeuden Pekka Hallberg on taitava mies myös suhteessaan julkisuuteen. KHO ratkaisee kylmän rauhallisesti hyvin tärkeitä asioita ja polemiikki virtaa kahden puolen sen ympäri.

Tuomioistuinasioissa korostetaan aina kansalaisten oikeusturvan tarvetta, ja tietysti on korostettava. Hiukan harvemmin korostetaan järjellisen toiminnan tarvetta, vaikka juuri se on tuon oikeusturvan saamisen ehto.

Olin itse hovioikeudessa sellaisessa vaiheessa, jolloin erilaisten makkaravarkaiden asiat oli käsiteltävä niin seikkaperäisesti että aidot ja vaikeat jutut - esimerkiksi lasten oikeudellista asemaa koskevat - tuntuivat jäävän jalkoihin.

Luulen ehdottaneeni, että otetaan käyttöön joutavissa rikosasioissa kuukausikortti, joka leimataan aina asiakkaan jäätyä kiinni, ja johtaa sitten Sörnäisten vankila-alan yritykseen, kun kortti täyttyy. Eläkeläisille alennus.

Ei mennyt läpi.

Mutta kun istuimme Markku Arposen puheenjohdolla tuomioistuinlaitoskomiteassa, joka sai mietintönsä valmiiksi pari vuotta sitten, esitimme juuri samansuuntaisia kiireellisiä toimia kuin presidentti Koskelo nyt.

Jospa tuo julkinen kannanotto kannustaisi ministeriön väkeä etsimään lausuntomme hyllyltä, jonne se on luultavasti siiretty pölyttymään.

Olisi ihan kiva.

Huonompiakin mietintöjä on tehty ja joutavammilla asioilla kuljettu.

Esimerkiksi Englannissa pidetään vanhastaan normaalina, että isomahaisetkin tuomarit matkustavat sinne, missä oikeutta on. Suomessa on tsaristinen komento. Käräjäoikeus on niin kuin käräjäkivet, paikka johon oikeutta isoavien ja janoavien on matkustettava ja jos niin käypi, että järjestyisi suunvuoro, esitettävä siellä asiansa.

Kyllä se on käännettävä toisin päin.

Kyllä oikeutta on jaettava teillä ja aitovierillä.

10. joulukuuta 2006

Kuin kantaatti


Kyllä nämä ovat yhtä sykähdyttäviä kuin Bachin kantaatit. Muuten en niitä vertaa.

Vanhojen elokuvien markkinoilla on armoilla. Kaksitoista vuotta olen pitänyt silmällä, josko Tex Averyn tuotannon saisi.

Näitä pätkiksiä tuli televisiosta 80-luvulla, ja sitä perua minulla on niistä neljän tunnin kooste. Oli kaksi videonauhuria ja Pajukallion Pena, joka olisi mainittava suurella suomalaisen elokuvan historiassa.

Pena oli oikeastaan elokuva-arkiston tekninen toimihenkilö, mutta hän keräsi videolle elokuvia. Ainakin Peter v. Bagh ja minä saimme joskus nauttia niistä palveluista, ja sitä perua minullakin oli kevyttä kansanomaista, kuten se Mizoguchin värielokuva 50-luvulta.

DVD muutti kaiken. Aikaisemmat aarteet olivat hankittavissa, ja mikä kauheinta, myös alhaisen rahvaan ostettavissa! Ei kysytty edes filosofiantohtorin väitöskirjan arvosanaa tilauksen yhteydessä. Voitteko kuvitella?

Mutta Tex Avery on ollut vaikea tapaus. Yksittäisiä pätkiä on löytynyt ja ne kaksi Tex Avery-dokumenttia ja se yksi Mel Blanc-dokumentti.

Luulen että Jukka Liedes on sekaantunut asiaan tavalla tai toisella ja sopinut yhdessä Jack Warnerin kanssa, että eikä myydä Kemppiselle Droopya.

Mutta nyt kontrolli petti. Sain eilen Amerikasta tilaamani huokean setin, viisi DVD:tä eli Texin koko MGM-kauden tuotanto.

Olen tutkinut tiliotteitani kulmat kurtussa ja siltä kyllä näyttää, että maksu on OK. Se perittiin tavalliseen tapaan PayPalin kautta Visalta. Ei minulla muutenkaan ole ollut ongelmia, koska yleensä en osta muovilla verkossa mitään, ellei myyjä ole pysävinen, tiedetty ja tunnettu liike. Tämä oli selvästi epämääräinen.

Saletti että aineisto on tavalla tai toisella luvatonta. Siksi en pane tähän tietoja hankkimispaikasta, mutta voin harkita sähköpostilla vastaamista. Olen muutenkin harkinnut tunnarin takana olevaa osiota blogiin, mutta siinäkin on ongelmansa. Olisi mieluisaa jakaa tekijänoikeudellisesti ehkä ongelmallista aineistoa hullun lailla. Minulla on tuttuja tuomareita, ja nykyisin saa ottaa putkaan lukemistakin.

Kärsivällinen lukija halunnee tietää, kuka helvetin Tex Avery.

Piirrettyjä elokuvia eli pätkiksiä hallitsivat aikoinaan Tom ja Jerry ja Warner Brosin "Looney Tunes". Televisio muutti kaiken. Ennen Simpsoneiden tuloa television piirretyt olivat eräin poikkeuksin huolimatonta ja välinpitämätöntä työtä. Piirretyillä oli siis kultakausi.

Oma taustani on poikkeuksellinen tavalla, josta olen tehnyt usein selkoa. Koska isoisäni omisti Kauhavalla elokuvateatteri Kolmion, äitini tilasi sinne elokuvat, tätini myi lippuja enot näyttivät elokuvat, saa sanoa, että olen kasvanut elokuvateatterin ilmapiirissä. Laskin kerran nähneeni 20-vuotiaana noin 2 000 elokuvaa eli nollavuotiaasta kaksi elokuvaa viikossa. Sen jälkeen lisäsin tahtia. Henkilökohtainen ennätys on seitsemän pitkää elokuvaa päivässä. Olin silloin MTV3:n elokuvatoimittaja, ja koko päivän leffojen katsomisen jälkeen mentiin AFK:n tai elokuva-arkiston näytäntöön ja sitten normaalielokuviin ja lopuksi vielä yönäytökseen Tuulensuuhun.

Piirrettyjä esitettiin ennen alkufilmeinä. Helsingissä oli Kit-Cat ja se toinen, Brondan talossa Espalla. Pätkisteattereissa oli mahdollisuus nähdä piirrettyjä päivälläkin, sikäli kuin likkojen likistelemiseltä ehti.

Toisin sanoen piirretyt olivat aivan eri tavalla kulttuuripiirre. Sitä en muista, mahtoiko kukaan suhtautua niihin vakavasti. Luultavasti ei.

Tom ja Jerry ovat nyt nähtyinä toistoisia ja mäiskimisessään vähän vastenmielisiä. Väiski Vemmelsääri raunioitui nopeasti television aikakaudella. Jopa Daffy Duck kesyyntyi.

Vot: Tex Avery keksi ja kehitti Väiskin, Daffyn ja ennen kaikkea Droopyn. Varhainen yhteistyökumppani oli Walter Lanz, joka romahti sittemmin hyvin heikkoon Nakke Nakuttajaan.Uuudempi yhteistyökumppani oli MGM:n Fred Quimpy.

Tex Avery on reippaasti eli by far suurempi elokuvataiteen nimi kuin Disney.

Koko illan elokuva on eri taiteenlaji. En puhu niistä Disneyn teoksista. Ne olivat ainutlaatuisia ja uutta luovia. Puhe on lyhyistä, alle kymmenen minuutin pätkistä. Niissä Disneyn firma oli etevimmillään mustavalkoisella kaudella ja sodan aikana. Sen jälkeen onkin ollut hiljaisempaa.

Pätkis itsenäisenä elokuvan muotona perustuu syvään hulluuteen, joka on tarttuvaa lajia. Surrealismista on turha puhua, koska oikeastaan pätkis on sitä parempi mitä etäämpänä se on todellisuudesta.

Tex Averyn tuotanto on lähellä elokuvan aitoa surrealismi eli sellaista kuin René Clair (Entr'acte) ja Jean Vigo (Zero au conduit), ja lisäksi dadaa, jota virheellisesti nimitetään myös dadaismiksi. Tex ei ylitakuulla ollut kuullutkaan mistään tällaisesta.

Amerikkalaiset tuntevat yleensä pätkiksen melkein yhtä hyvin kuin me eurooppalaiset. Esimerkiksi tämän blogini iskulause "What's Up, Doc", as said by Bugs Bunny and his Brooklyun accent - on Tex Averyn keksimä. Se oli kuulemma tuttu hokema heillä kansakoulussa Texasissa. "Tex" oli syntynyt 1908 ja kuoli 1980.

Amerikkalaisten ja eurooppalaisten maku poikkeaa myös tässä kohdin, ja huvittavasti yksi avainhenkilö on Frank Tashlin, joka aloitti uransa Tex Averyn tiimissä ja ohjasi aikoinaan Jerry Lewisiä. Amerikkalaiset eivät kokemukseni mukaan käsitä, mitä merkillisiä ansioita etenkin ranskalaiset näkevät Jerry elokuvissa. Eivät ne minustakaan ole yleensä häävejä, mutta seassa on hienoja oivallulksia, ja tolkuton ylinäytteleminen on välillä aika jännää. Sairaalajuttu "Disorderly Orderly", yliopistojuttu "Nutty professor" ja etenkin "Jerry naistenmiehenä" (The Bellboy), joka oli hänen toinen oma ohjauksensa, ovat komeita juttuja.

Jerry on muuten vanhempi kuin muistaisi, syntynyt 1926. Siten hän on myös pätkiksen tuote. Se on yksi hänen komiikkansa oivalluksia - hän yrittää näytellä kuin piirretyn elokuvan hahmo.

Tex Avery on Pariisin vasemmalla rannalla kuuluisampi kuin Los Angelesissa. Siellä Dupuis'n suurenmoisessa sarjakuvakaupassa on ihan näyteikkunassa - Boulevard de Saint-Germainen ja rue Saint Jacquesin kulmassa - keskeiset Averyn hahmot myös posliininukkeina, esimerkiksi tämän blogin kuvassa oleva susi, The Wolf eli naistenvikittelijä. Ja kuvan pinup-tyttö julisteena. Ja paljon Droopy-tavaraa.

Katsokaa tarvittaessa www.texavery.com. Siellä on paljon kuviakin. Mutta "virallinen" saitti puuttuu, ja arvaukseni siis on, että oikeudet ovat jotenkin sekaisin, kun sekä Warner että Metro ovat jakautuneet ja fusioituneet kerran toisensa jälkeen.

Mutta kyllä ne amerikkalaisetkin - "Roger Rabbitissa" Droopy oli mukana, ja samoin tietysti Daffy eli Repe. Muistattehan sen katsojan kyyneliin liikutavan jakson, jossa Aku ja Repe tuhoavat kahteen ankkaan flyygelin. Tai Repe on kai kyllä sorsa.

"Roger Rabbit" on sekä kunnianosoitus että syvällinen tutkielma piirretyistä - ja koko ajan valokeilassa on piirretty elokuva juuri sellaisena, millaiseksi Tex Avery kehitti sen.

Näin Rogerin silloin kun se oli uusi Hampurissa. Kokemus oli hiukan hämmentävä. Saksaksi dubatussa filmissä eräät hahmot puhuivat Altonan tapaan ja toiset taas alasaksaa, joka on tunnetusti aika vaikeaa ymmärtää.

Tex Averyn ura oli hyvin samanlainen kuin mykkäfilmin ja varhaisen äänielokuvan mestareiden. Kun hän oli tehnyt tehtävänsä, hän sai mennä. Alkufilmitäyte jäi vähälle ja televisio, etenkin Walt Disney Presents -nimikkeellä, toi kuvaan sekundapiirretyt, jollaiseksi siis myös Väiski muutettiin.

Kun tätä kirjoitelmaa varten katselin Droopyja muita levyillä olevia piirrettyjä, toinen vaihtoehtoinen selitys hankalalle saannille tulee kyllä mieleen. Parhaat pätkät ovat poliittisesti erittäin epäkorrekteja ja eräin kohdin amerikkalaisen nykykäsityksen mukaan mahdottomia.

Niissä on paljonkin "rasismia". Esimerkiksi se super-cool susi, joka esiintyy parissa myöhäisessä pätkässä, on selvästi oikeastaan värillinen henkilö. Puheessa syvä etelä lyö kättä mustan perinnön piirteille. Sen tuo mieleen myös tapa lopettaa jokainen lause sanalla "man" (mah'n).

Tiettävästi piirrettyjen hahmojen tuhoa nopeutti yhdistynyt opettajakunta. Hahmoista monilla oli jokin puhevika tai omituinen korostus. Putte Possu änkytti, Elmeri (Elmer Fudd) sammalsi, Repe Sorsa lespasi, je niin poispäin. "Lapset oppivat väärin."

Niinpä.

Droopy vilahteli viheliäisenä sarjakuvahahmona Suomesa nimellä Lurppa, mutta ei hän kovin tunnettu ole. Tunnusmerkkejä ovat pikku koiran punainen tukka, surumielinen yleisilme ja järkkymätön rauhallisuus.

Droopy rulettaa!

Are you happy, taxpayers?

9. joulukuuta 2006

Työmaaruokalassa

Oli kai tarkoitus kirjoittaa sana tai pari älyllisestä toiminnasta kotimaisessa kertomakirjallisuudessa. Ajattelin kuitenkin tarkistaa radioteleskooppieni lukemat vielä kerran.

Kiittämäni Jyrki Nummi palkitsi kehumani Kjell Westön romaanin. Sain sellaista sanaa, että kirjailija oli kovinkin pannut merkille postaukseni.

Hyvä. Jos blogi on päiväkirja, se on jokseenkin varmasi mielenkiintoa vailla, kuten ihmisen päivät ovat. Arvosteluja taas ei julkaista oikeastaan koskaan uudestaan, koska niitä ei jaksa lukea.

Kaamea poikkeus on Pekka Tarkka, jonka sanomalehtikirjoituksista on nide ("Sanat sanoista: arvosteluja ja kirjoituksia"). Ja sepä on mielenkiintoista, ja siinä on vika. Pekan arvostelutkin ovat kyllä hyviä, mutta merkittäviksi ne tekee Erkko. Sekä kirjallisuuden historiaa ajatellen että reseptioestetiikan näkökulmasta juuri Helsingin Sanomien liputus kiinnostaa aikojen kuluttuakin. Ja tässä tapauksessa kirjoitukset eivät ole sisällöltään mitenkään mielenkiintoa vailla.

En silti hevin jätä toistelmatta, että Pekka Tarkka ja Erno Paasilinna samoin kuin Jouko Tyyri ja Arvo Salo kuuluivat niihin kriitikkoihin, jotka vahvasti epäilivät Linnan Pohjantähti-sarjan ansioita.

Tarkan seuraajat istuvat lasitalossa, mutta en ole varma, ovatko he tulleet panneeksi asiaa merkille.

Istuimme sisarusten kesken eilen työmaaruokalassa, ei minun vaan edesmenneen opettajani Matti Ylöstalon. Olimme eräänkin kerran tehneet asianajajalle, joka kyllä oli aikamoinen juippi, suuren palveluksen. Muistakseni olimme osoittaneet hänelle rautalangasta taivuttamalla, että hän on tietyssä oikeudellisessa oivalluksessaan, jollaiseksi hän sen käsitti, väärässä kuin apina, ja voisi siten tämän kerran säästää viattoman päämiehensä varoja panemalla vähin äänin pillit pussiin.

Sitten kai tapahtui jotain, joka osoitti vastaansanomattomasti, että käsityksemme oli ollut oikea, jolloin asianomainen kutsui meidät syömään ruokia Savoyhin ja ehtoisana isäntänä esitteli ravintolaa, jonka oli kuulemamme mukaan suunnitellut arkkitehti Aalto. Suomalainen. Hyvin kuuluisa. Nyökytelimme aikamme nöyrästi.

Savoyn henkilökunta on isolla marginaalilla kaupungin parasta. Edeskäyvät todella osaavat ammattinsa. Silloinkin hovimestari siirteli perintöhopeita pöydällä ja ikään kuin keskeyttäen esitelmän sanoi, että herrat ovat kukaties aikaisemminkin vierailleet näissä tiloissa.

Professori Ylöstalo sanoi vaatimattomasti että kieltämättä, kieltämättä, tämä oli heillä työmaaruokalana, kun he jakoivat 1930-luvulla Ahlströmin kuolinpesää Lasse Hornborgin kanssa ja Lasse oli Ahlströmin lasten uskottuna miehenä.

Talvisodan aikana sitten oli vähän taukoa, kun oli muita tehtäviä.

Kun isäntämme oli juuri mieleen juolahtaneisiin kiireisiinsä vedoten poistunut paikalta laskun maksettuaan Matti ihmetteli ääneen, että jokohan bolsevikit ovat hoksanneet Rouhialan voimalaitoksen padon panostuksen. Johon minä kauhistuin että onko Rohiala panostettu ja mistäs tiedä. Johon Matti että on ja että hän itse panosti kesällä 44 ja tuli sen verran tuhti annos, että jos nyt joku toveri komissaari vetäisee väärästä narusta, niin Saimaan pinta laskee viisi metriä. Puhe oli siis Enson alueesta Vuoksessa väärällä puolen valtakunnanrajaa. Opettajani oli toiminut erillisen pioneeripataljoonan upseerina Kiestingin motissa ja muissa mielenkiintoisissa paikoissa, ja sen tiesinkin, että tätä perua hänellä oli muun muassa rautaristi, urhollisuudesta saatu.

Vuorineuvosten työmaaruokalassa oli eilenkin kohtelu mallikelpoista ja ruoka aivan oivallista. Kysyin oliko Oulujärven muikun mäti Manamansalon länsi- vai itäpuolelta, ja vastaus tuli kuin tykin suusta, että länsi. Jälkiruuan yhteydessä kerroimme tarjoilijalle, että täysivaltaisen erikoissuurjäätelöannoksen mausteena oleva mesimarja eli Pohjanmaan kielellä luhrikka oli tavallinen tuttavuus menneinä aikoina ja että kun etevä veljeni Pekka, tässä vastapäätä, harkitsi oikeaksi syntyä, vuonna 1946, oli aivan mahdoton mesimarjavuosi. Äitimme keräsi niitä säilöön 47 kiloa.

Avo-ojien väistyminen ja luhtaniittyjen katoaminen aiheuttivat sen, ettei kukan ole nähnyt mesimarjaa livenä vuosikymmeniin. Tai onhan niitä varmaan muuallakin kuin Lignell & Piispasella, mutta ei niin paljon, että silmille hyppisivät.

Ajattelin kylläisenä ja laiskana hyräillen aika epäpuhtaasti "Stompin' at the Savoy", että tätä eivät brändinrakentajat ymmärrä, eivät nekään, joilla on halu ja himo esiintyä televisiossa ja kertoa saavutuksistaan kaupallisella alalla. Savoy-maljakko on ravintola Savoyhin suunniteltu. Kämp ei ole Kämp - vaikka siellä on hyvä ruoka, ei käy kieltäminen, mutta Savoy sen kuin vain on Savoy.

Tämä sama koskee Pekka Tarkkaa ja Nalle Puhia.

Jotkut yhtiöt, esineet, musiikkikappaleet ja tekstit alkavat elää omaa elämäänsä. Niistä tulee osa kollektiivista merkkijärjestelmää.

Lehdessä sanottiin, että Kristiina Rikman, joka on erinomainen suomentaja, ajattelee kääntää uudestaan Peppi Pitkätossut.

Ehkä on aika miettiä uusiksi suomennos "Hieno pieni kiekura, sureksi en tahdo ma". Suomennoksessa on ylimäärä, koska "sureksi" ei ole pelkkä kirjoitusvirhe, vaan lisäksi einoleinomainen verbimuoto, samanlainen kuin halveksi tai haaveksi tai kuljeksi. En sureksi.

Kauhistuin itsekin, kun Kersti Juva suomensi Nalle Puhit vuosikymmeniä sitten uudestaan. Katselin sitten joskus, että olihan se vanha oliko se nyt Aune Talaskiven suomennos aika arvaamalla tehty. Eikä sitä enää kukaan muista, mutta Juvan teksti kuluu käsissä.

Tämän jutun kuva on tarkoitettu tuomaan mieleeni yhden ensimmäisistä helsinkiläisistä lehtikirjoituksistani, jonka julkaisi Ylioppilaslehti vuonna 1964. Innoittajana oli silloin sensaatiomainen päähänpisto - Nalle Puh latinaksi eli Winnie ille Pu. Ursus cum perpauli cerebri - eli karhu jolla oli pienenpienet aivot. Crustulum crustulum crustulum crum - cerebrum meum est fatigatum. (Rimpatirei-laulu - terveisiä, Teivas Oksala!)

Myöhempinä vuosikymmeninä latina ja murteet ovat muuttuneet itsestään selviksi oheistuotteiksi. Esimerkiksi Aku Ankan murreversiot ovat mahtavia. Syystä tai toisesta pidän erikoisesti Akusta Turun murteella, vaikka se murrealue ei ole mitenkään erikoisen tuttu.

Peppi Pitkätossu oli Bonnierin kustannusliikkeen historian suurimpia munauksia. Henkilö, joka ei totisesti halua itseään muistettavan tässä yhteydessä, piti amatööri A. Lindgrenin käsikirjoitusta sopimattomana ja yhteiskunnavastaisena, mikä oli tietenkin aivan oikea havainto, ja hylkäsi sen. Vuosi oli ehkä 1941. Niinpä Pepistä tuli sitten aikaisemmin kituliaan Raben & Sjögrenin taloudellinen, taiteellinen ja kulttuurinen kivijalka.

Sureksi en tahdo ma.

Miksei kukaan ole kiinnittänyt huomiota siihen päivänselvään asiaan, että meillä on ollut jo pitkään Peppi Pitkätossu tasavallan presidenttinä.

Eikö totta? Kuin kaksi marjaa.

Mahtaa ruotsalaisia harmittaa.

"Lehtokurpat saivat minkä ansaitsivatkin."

8. joulukuuta 2006

Kankhan Tauno

Olin siis Kauhavalla ja juhlaväki kuunteli kummissaan puheeni. Sitten alkoi tapahtua. Menimme keittämään kahvia vanhan ystävän luokse tarkoituksena panetella yhteisiä ystäviä, koska sellainen on aina innostavaa.

Ystäväni sanoi että mitä jos soitettaisiin Kankhan Tauno paikalle, kun se aina joskus kyselee isästäni ja minusta kuulumisia. Soitettiin ja Tauno sanoi syövänsä lautasensa tyhjäksi ja tuli vaimonsa Eilan kanssa.

Kinasimme hetken Auvo Maunulan ja Ehrnroothin lento-onnettomuuksista sodan aikana - molemmat olivat näyttämässä, miten ei saa tehdä, ja tulivat pintohin ja henki pois. Tauno sanoi, että tässäpä yksi syy, minkä vuoksi hän ei ole antanut eikä anna haastatteluja. Kun ei muista tarkasti eikä välttämättä tiedäkään, voi sekoittaa ihmisiä ja asioita.

Ja näytti kädellä ampujille tuttua huti-merkkiä. Heilutellaan kämmentä edestakaisin. Hän oli sotien jälkeenkin mestariampuja, pari kertaa Suomen mestari vapaapistoolissa ja kansainvälisissäkin kilpailuissa myös kuvioammunnassa ja isopistoolilla.

Tämä 1919 syntynyt tuttavani on fyysisesti sellaisessa kunnossa, että nousee portaat vaikka takaperin, ja tikkaat varmasti myös. Muisti ja järki toimivat oivallisesti ja asiat ovat hämmästyttävän selkeässä järjestyksessä mielessä.

Hän jäi eläkkeelle everstiluutnanttina ja toimi pitkään pankinjohtajana paikkakunnalla. Hän ja Aimo Huhtala olivat ne kaksi ilmavoimissa sodan aikana korkealle kohonnuuta kauhavalaissyntyistä kadettiupseeria. Huhtala erosi everstinä.

Kangas ei ole millään tavalla erikoisen tunnettu, koska hän ei tuonut eikä tuo itseään esille eikä ole tiettävästi koskaan korskunut kokemuksillaan.

Sitä vastoin hän on ylpeä harvinaisen isosta nenästään, josta hänet on helppo tuntea sota-ajan valokuvista. Joku sanoi, että Taunolle tarjottiin upseerikerholla konjakki liköörilasista...

Lentolaivue 42:n sotapäiväkirjan lakoniset merkinnät ovat kauheaa luettavaa: Laivue pommitti 26.6. kapt. Kankaan johdollla 15 koneella ryhmityksiä Talin luona...30.6. panssareita Portinhoikassa... 4.7. laivue pommitti kapt. Kankaan johdolla Tuppuran saarta, sitten Teikarsaarta, illalla Äyräpään tykistöryhmityksiä, seuravaa päivänä kapteeni pommitti Äyräpään sillanpäätä 11 koneella, osumat hyvin maalialueella, Messerschmittit suojasivat. 10.7. rykmentin 32 konetta pommitti Vuoksen yli päässeitä joukkoja Vuosalmella.

Ja niin edelleen. Lentokone oli 1938 käyttöön otettu Bristol Blenheim, joka oli luonnollisesti täysin vanhentunut ja aivan liian hidas sotatehtäviin. Mutta Blenheimeilla nämä miehet lensivät vielä Lapin sodankin.

Ilmavoimilla oli tietysti pommikoneina myös Junkerseja (Ju-88), joissa muuten isäni lensi, ja se oli jo ihan toista. Dornierit ammuttiin alas heti kättelyssä.

Voi olla, että muistoissa ja muistelmissa suuren sankarin maineen saaneet hävittäjät olivat suuria solisteja. Merkittävä osa pommituslaivueista teki sotatyötä hiukan toisella periaatteella: tehtävät oli suoritettava miehiä ja koneita säästäen.

Saksa ei ymmärtänyt tätä ajoissa: Luftwaffesta loppuivat aika varhain lentäjät, ja lentäjä on erittäin kallis kouluttaakin. Suomessa nämä miehet eivät paljon tienneet eivätkä välittäneet "ilmataistelun hurmasta", koska he olivat jatkuvasti katselemassa konekiväärejä ja tykkejä väärästä päästä, nimittäin siitä päästä, jossa on reikä.

Rajoituksista huolimatta he olivat mukana aika uskomattomissa tempuissa. Juuri tämä Kepsun laivue toteutti helmikuussa 1944 viekkaan sotajuonen - Blenheimit liittyivät Helsinkiä pommittaneisiin punaisen tähden koneisiin, letkan perään, ja kun neuvostolentäjät laskeutuivat hyökättyään enemmän tai vähemmän sankarillisesti siviilikohteen kimppuun Leningradin lentokentillä, meidän pojat sytyttivät laskuvalot ja tulivat perässä mutta pudottivat pommikuormansa laskeutuneiden tovereiden niskaan.

Jälki oli pahaa, teho suuri ja sekaannus tavaton.

Keskviikkoinen juttukaverini oli mukana ohjaajana - ja ennen tätä hän oli käynyt saksalaisten pyynnöstä ilmakuvaamassa Leningradin, koska ilmatorjunnan takia kaupungin päälle ei päässyt, siis saksalaisten käsityksen mukaan.

Tauno Kangas palasi kuvien kanssa.

Se oli merkillinen kosketus menneisyyteen. Jutustelulla ei tuntunut olevan esteitä, ja sain tietoja, kuvia ja katsauksia upseerien elämästä myös sodan jälkeen.

Meillä on aika hyvä dokumentaatio, etenkin Kalevi Keskisen kirjasarja Suomen ilmavoimien historia, jossa tiedot esitetään yksittäisten lentokoneiden tarkkuudella, ja Jaakko Hyvösen kirjat "Kohtalokkaat lennot", joihin on koottu tiedot kaikista sellaisista lento-onettomuuksisa, joissa joku menetti henkensä.

On siellä tosin mukana myös se käsittömätön tapaus, jossa Blenheimin moottorit sammuivat harjoituslennolla Pohjanmaalla ja miehistö hyppäsi laskuvarjolla ja pelastui - kun taas lentokone fysiikan lakien vastaisesti ja ainutlaatuisesti laskeutui tyhjänä ja ohjaamattomana pellolle pyörilleen.

Kirjallisuudessa Risto Pajarin historiateokset ovat omaa luokkaansa eli täysi asiallisia ja jopa hiukan kuivia. Luettava, kertomuksellinen ilmavoimien historia kuitenkin puuttuu. Kirjoittajaksi tarvittaisiin joku henkilö, jolla olisi riittävä koulutus ja tausta. Pitäisikö yllyttää Isosompin Sakaria, joka on hänkin ev.ltn. ilmavoimista? Ei taitaisi onnistua. Hirveä työ ja turhan viisas mies ryhtymään sellaiseen souviin. Toisaalta kirjoittajalle olisi sauma nyt kun Kangas taitaa olla viimeinen mohikaani, joka pystyisi suoralta kädeltä oikomaan erehdyksiä.

Ilmiöt pyörähtelivät keskustelussa. Asioiden suuri, suunnaton sattumanvaraisuus, suunnitelun voimattomuus ja sitten miehet, jotka jaksoivat vuodesta toiseen tehdä tätä henkensä kaupalla.

Se kai ei ole kovin tunnettua, että koulutus- ja siirtolennoilla kuoli paljon ihmisiä. Sodan hirvittävyys on sitäkin, että edes hitusen tarkoituksenmukaiselta tuntuvat kuolema ei ole todennäköinen. Niin monet kuolivat mielettömästi - hyvä lentäjä eksyi huonossa säässä ja teki järkevän pakkolaskun, mutta silti meni henki. Sattui vastaan yksinäinen vihollishävittäjä, joka ampui alas. Kone meni pahasti ympäri laskussa. Moottori sammui nousussa. - Vaikka mitkä määrät karmean ymmärrettäviä asioita.

Ja - itsenäisyyspäivän hengessä - sotien jälkeen vaikeneminen.

Luulen että ne nuoret tutkijat erehtyvät hiukan, jotka näkevät armeijan ja sotaveteraanien unohtamisen nuoren sukupolven ilkeytenä. Oli siinä sitäkin, että monet mukana olleet eivät halunneet muistaa, koska muistaminen oli liian raskasta.

Metodisena vihjeenä nuorille historiantutkijoille: parhaat ja suulaimmat lähteet ovat epäluotettavimpia. Ne henkilöt, jotka riensivät kuvailemaan muistojaan, eivät olleet välttämättä tyypillisiä eivätkä edes kovin uskottavia. Ilmavoimien historiassa nämä "räkänä taivaalle" -hengen täyttämät tyypit saattoivat olla, kuten eräs mukana ollut tuli sanoneeksi, "taivaalla korvaamattomia ja maassa sietämättömiä".

7. joulukuuta 2006

Itsenäisyyspuhe Kauhavalla



Aloitan kovin kummallisesti.

Freud oli väärässä, Darwin oikeammassa.

Tämä väite liittyy Suomen itsenäisyyteen ja itsenäisyyden juhlimiseen.

Freudin vuosisata eli 1900-luku oli pahuuden vuosisata. Saimme kokea järjestelmällistä pahuutta enemmän kuin kukaan olisi välittänyt ja enemmän kuin 1600-luvulla, jolloin keskeinen Eurooppa oli tuhoutua turhiin sotiin, enemmän kuin 1500-luvulla, jolloin vieraan mantereen valloitus toi mukanaan taudit ja tappoi yhdeksän asukasta kymmenestä, ja enemmän kuin 1300-luvulla, jolloin Jumalan lähettämäksi käsitetty tauti eli rutto oli kuitenkin läheisesti ihmisten tekojen eli kaupunkien ja kaupankäynnin matkaansaattama.

Viime vuosisadalla, jolloin Suomi itsenäistyi, Hitlerin, Stalininin ja Maon nimessä harjoitettu julmuus ja tappaminen tavoitti tieteellisen tarkkuuden ja teolliset mittasuhteet.

Silti keskityimme yksilöön. Löysimme Freudin ja muutamien muiden opastuksella ihmisyksilön lapsuuden ja sen ratkaisevat vaikutukset ihmisen myöhempään kehitykseen.

Niin me keskityimme yksilöihin ja annoimme tuhoisille joukkoliikkeille mahdollisuuden. Onneksi ei tarvitse sanoa, kumpi oli pahempi, Tsheka (NKVD) vai Gestapo. Mutta kansakuntien myöhemmistä vaiheista päätellen Neuvostoliitto oli paljon pahempi. Saksa nimittäin toipui, vaikka aikaa siihen meni.

Oma itsenäisyytemme alkoi huonoimmissa mahdollisissa merkeissä eli väkivallan ja valheen keskellä. Väkivalta oli vapaussota sivuilmiöineen ja valhetta oli itsepintainen halu olla tunnustamatta, mitä puolin ja toisin oli tullut tehdyksi.

Tästä raskaasta perinnöstä meidät tuli vapauttaneeksi Talvisota, jonka monia merkityksiä esimerkiksi ulkomaalaiset tutkijat eivät onnistu tajuamaan.

Darwinin teoria ymmärrettiin väärin. Se näyttää olevan kaikkien uusien, hienojen ajatusten kohtalo. Tässäkin tapauksessa asialla olivat opetuslapset. Darwinin sanoista "survival of the fittest" tuli "vahvimman henkiinjääminen" pienellä silmänkääntötempulla. Darwin oli kyllä ajatellut englannin sanaas "fit" sellaisessa yhteydessä kuin peipposen nokka, joka sopii ja soveltuu tietynlaisten siemenien nokkimiseen tietynlaisista kävyistä. Siis parhaiten sopivan henkiinjääminen.

Vahvuuden eli voimakkuuden nostaminen bioligseksi tosiasiaksi ja sen siirtäminen poliittiseksi aatteeksi oli yksi viime vuosisadan synkkien suuntausten kauheuksista.

Takaisin biologiaan palauttaen on ihan helppo nähdä, että sotaurhojen yhteisö kuolee sukupuuttoon nopeasti, kun nuoret miehet keskittyvät kolhimaan toisiaan hengiltä.

Sellaisen menon estää kulttuuri, tuo usein mainittu ja merkitykseltään hyvin hämärä sana.

Työnjako on sellainen, että nuoret ihmiset jatkavat eli pitävät yllä sukua ja vanhat ihmiset jatakavat eli pitävät yllä kulttuuria, siis sellaisia elinolosuhteita, joissa lapsilla on tilaa varttua ja soveltuvimmilla taas vuorollaan jatkaa sukuaan.

Saavutettuani itsekin melkoisen iän olen, kuinka ollakaan, tullut tuumineeksi, että nykyisessä elämänmenossamme sekä lapset että ikäihmiset joutuvat kokemaan vääryyttä.

Olemme nyt elelleet nuorten aikuisten maailmaa parisenkymmentä vuotta, ja nämä nuoret aikuseit ovat onnistuneet meillä kaatamaan suurimman osan pankeista, tuhoamaan kokonaisia elinkeinoja ja toimittamaan eri tavoin puille paljaille suuren määrän muita.

Tämä nyt ei ole mikään oivallus, mutta useimmiten se esitetään moralisoiden eli paheksuen sormi pystyssä.

En moralisoisi. Teen pahempaa eli sanon että nuorten aikuisten ylivalta on tuhoisa resepti.

Kaikki on kiinni lapsista eli siis sellaisista kestävistä rakenteista, joiden turvin lapset aikuistuvat ja kouliintuvat.

Me emme esimerkiksi tarvitse huippututkimusyksikköjä, vaan peruskoulua ja ammatillista koulutusta.

Ellette satu tietämään sitä, edustan itse huippututkimusta ja olen päätynyt tehtäviin, joissa koulutan aivan ihmeellisiä osaajia tohtoreiksi. Tämä on helppo todeta juhlapuheessakin, koska ei se minun ansioni ole eikä valintani. Kunhan nyt olen sattuman kauppaa päätynyt sellaisiin tehtäviin, että Nokian pojat haluavat Berkeleyhin mukaan ja kysyvät välillä aivan vakavissaan, että mitäs seuraavaksi tehtäisiin.

Mutta olen siis sitä mieltä, että nämä huiput ovat kuin ongen korkkeja. He pulpahatavat pintaan omalla painollaan niin ettei heissä ole niin kovin paljon opettamista, pikemmin perään katsomista, etteivät tärvele itseään - ja toisia.

Jatkuvuutemme riippuu siitä, että kaikki lapset saavat sopivaa opetusta ja tietenkin ennen sitä elämise kannalta välttämättömän ravinnon ja suojan. Tämä ei toteudu. Maassamme on alaikäisiä eli lapsia heitteillä enemmän kuin ennen. Henkinen ja yhteisöllinen heitteilläolo on ehkä pahempi asia kuin uniin tunkeutuva sodanvaara tai elämää repivä nälkä - näihin kahteen on lääkkeet.

Jatkuvuutemme riippuu myös siitä, että me vanhat, jotka olemme jo suorittaneet biologiset tehtävämme, voimme suorittaa yhteisölliset tehtävämme, jotka painottuvat elämän viimeisiin vuosiin.

Meidän tehtävämme on välittää sitä yhdeksääkymmentäviittä prosenttia kokemuksesta, tiedosta ja viisaudesta, jota on mahdoton vangita kirjoihin tai muihin tietoverkkoihin. Tehtävämme ei ole vaalia omaa ruumistamme nuorten tavoin eikä myöskään kierrellä päämäärättömästi keksimässä itsellemme vähemmän keinotekoista viihdytystä.

Näyttäisi että juuri meillä pikapuoliin eläkkeelle siirtyvillä olisi tähän mahdollisuuksiakin, koska emme ole oikein oppineet nuorimpien johtavaa ajanviettä, joka näyttää olevan kaupoista osteleminen eli kulutus. Me olemme vielä tekemisen aikakauden edustajia, joista monille on arvokasta tehdä jotain omin käsin ja omasta päästä, vaikka sitten tulos olisi vähän huonompikin.

Tämä ajatus olkoon nimeltään villasukkateoria. Kaupoista ja toreilta saa vaikka kuinka halvalla villasukkkia, kenelle ne nyt Goretexin rinnalla kelpaavat. Itse kudotuissa sukissa on kuitenkin jotain. Ja jotain on siinäkin, että meillä on tapa ja taito miettiä, että neulotaanko sukkia vai kudotaan, kun niitä ei kumminkaan ommella eikä käytännössä edes parsita. Toisin sanoen kielemme säilyttää täsmällistä tietoa tavoista ja teoista, ja olisi hyvä, että tuokin tieto siirtyisi seuraaville sukupolville.

Puhun villasukista korostaakseni, ettei vanhuus ole arvo sinänsä ainakaan esineissä tai työtavoissa. Risuaita on yhtä tarpeeton kuin risukarhi. Ja sivumennen sanoen aitaaminenkin kohdistuu nykyisin ihmisiin eikä elukoihin.

Nuorilla on tapa ja tahto väheksyä vanhojen varoituksia, ja hyvä että on. Kyllä jokaisella sukupolvella on lupa tehdä itse omat erehdyksensä. Olisiko vanhojen hiljainen tieto sitten todella omaksumisen arvoista tällaisessa maailmassa, jossa muutokset ovat olleet niin mahdottoman suuria?

Olen itse tämän paikkakunnan poikia. Sitten nousin junaan ja matkustin muualle, eikä ole tehnyt mieli takaisin. Joku näyttää hävittäneen isoisäni talonkin. Hyvä niin. Aika mahdoton kapine se olikin.

Kun lähdin täältä nuorena, Kauhavan yhteiskoulun ja armeijan käyneenä, en käsittänyt toimivani muodin mukaisesti. Muoti oli silloin niin sanottu maaltapako, joka yltyi raivokkaisiin mittoihin 1960-luvun lopun suuressa murroksessa.

Edelleenkin osa porukoista käy korkeammat koulut kaupungeissa, myös Helsingissä, ja jää niille teilleen, ansaitsemaan leipäänsä valtakunnallisen mittakaavan asioissa, kuten itsekin tein, tuomarina eri ylioikeuksissa. Toiset tovereistani palasivat, esimerkiksi opettamaan matematiikkaa yhteiskoulussa ja hoitamaan alueellisia asioita. Kolmannet tekivät työnsä, monissa tapauksissa hyvin menestyen, ja ilmaantuivat viettämään eläkepäiviään seudulle, joka viehättä tuttuudellaan.

Tätä nykyä juurien etsiminen tai kumminkin niiden tunnustaminen näyttää olevan muotia. Voi olla, että se on väistyvä piirre, mutta voi olla niinkin, että se on vastaus kovin ohueen kansainvälistymiseen, jota näemme joka puolella ympärillämme. Itse olen ainakin niitä, joiden mielestä on hyvä onni ja hieno asia, että on jostakin kotoisin, ja ihan mahdoton onnenpotku on se, että miehellä on sekä kotipaikkakunta että asuinkunta. Olen ollut neljättäkymmentä vuotta kirkkonummelainen, ja sitä on oudoksuttukin, vaikka sattumahan siinäkin seppänä oli. Lapsillani on kotiseutu, tuo sama Kirkkonummen kunta, ja näyttäisi siltä, että myös lapsenlapset liittyvät samaan etuoikeutettujen piiriin.

Mutta en olisi tässä juhlapuheessa enkä todellisuudessakaan taipuvainen nostalgiaan eli en halua herkistellä menneiden muistojen vuoksi enkä ole katselemassa itselleni tontinmaata täältä. Kirkkonummellakin on oikein kaunis hautausmaa.

Aloitin Freudista ja Darwinista koska halusin päätyä kielen viisauteen: meillä on isän maa ja äidin kieli. Isänmaa ei tarkoita peltoja eikä parselleja, vaan tätä Suomen valtiota, joka on nähdäkseni nyt itsenäisempi kuin koskaan. Itsenäisyys kun ei tarkoita erakoitumista eikä liittoutumatta. Kyllä ihminenkin voi olla hyvin itsenäinen ja silti asioida osuuskaupassa. Me asioimme Euroopan Yhteisöissä, koska siinä on jotain samaa kuin osuustoiminnassa sata vuotta sitten. Oikeastaan osuusmeijeri olisi parempi esimerkki, mutta niitä ei oikeastaan enää ole. Ajatus on kumminkin yksinkertainen: panemalla lantit samaan pinoon kavereitten kanssa pärjää kukaties paremmin.

Osuustoiminnan mainitseminen edellyttää mainintaa yrittäjyydestä. Ehkä viittaan tässäkin omiin kokemuksiini. Yksi varhaisista valokuvista, joissa esiinyn, on otettu tuossa kirkonristillä kulkueesta. Järjestäjänä oli Kauhavan yksityisyrittäjät r.y., olen kuvassa isoisäni sylissä. Isä saattoi olla Helsingissä opiskelemassa tai missä lienee ollut riennoissa.

Yrittäjyys melkein katosi kielestä sanana, ja joittenkin korvissa sillä oli huono kaiku. Tämä on kuitenkin siitä erikoien maakunta, että täällä on osattu arvostee sekä yritystoimintaa että yritteliäisyyttä.

Juuri ainuttakaan Kauhavalta vuosikymmenien takaa muistamistani liikeyrityksistä ei ole enää olemassa. Se on täysin luonnollista.

Vanhat ajattelumallit ovat osoittautuneet puutteellisiksi. Jotkut olivat sitä mieltä, että maa on ainoa pysyvä - että maa on ikuinen. Ei se ole, ainakaan toimeentuloa ajatellen. Toiset olivat erikoisen kiivaasti sillä kannalla, että työ on kaiken perusta ja työn ääntä on siksi kuunneltava. Sekin oli liian yksipuolinen ajatus. Toistaiseksi ei ole osattu panna selvästi päivältä sitä ajatussuuntaa, jonka mukaan pääoma olisi kaiken muun perustus eli että raha vähän niin kuin ratkaisi. Useat ovat jo oivaltaneet, että ei se rahakaan ratkaise, vaan käytännössä taito päätellä ja arvata, mihin ne rahat pannaan.

On tullut tavaksi sanoa, että elämme tietoyhteiskunnassa, ja se on ihan hyvä sana sellaisille, jotka lukevat lehdistä vain otsikoita. Tietoyhteiskunta ei kuitenkaan tarkoita internetiä ja matkapuhelimia, vaan tiedon ja osaamisen merkityksen oivaltamista ja kuka ties niiden merkityksen kasvamista.

Oivallinen tieto ei ole yhden ihmisen eikä pienen joukon saavutettavissa. Viimeksi kuluneet kymmenen tuhatta vuotta on silti perusteltu porukoita, jotka ovat tavoitelleet erikoislaatuista, usein salaista tietoa, noituuden, uskonnon tai esimerkiksi kansallisuuden merkeissä.

Ei siitä ole paljon mitään tullut.

Hyödyllinen tieto kertyy ja kasvaa sopivissa ryhmissä, ja yksi sellainen sopiva ryhmä on Suomi.

Tällä haavaa jopa amerikkalaiset, ainakin liikkeenjohdosta kirjoittavat, ovat havahtuneet ihmettelemään, että mikä siinä oikein on, kun suurvallat natisevat vaikeuksissa, mutta sitten on pieniä maita, joilla näyttäisi pyyhkivän hyvin. Usein mainitaan Taiwan, Hongkong ja Suomi.

Kun pidän luentoja, käytän joskus sellaista sanaa kuin "mittakaavaetu". On erinomainen asia, jos valtio on sopivan kokoinen, ei liian suuri eikä liian pieni, vaan parahultainen.

Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että Suomi on. Mutta on tämä kyllä pelottavan harvaan asuttu maa, ja sotilaslentäjät ja ilmamatkustajat ovat yksimielisiä siitä, että heti Helsingin lentokentältä noustua Suomi näyttää olevan jokseenkin pelkkää metsää ja suota.

Olemme tavattoman riippuvaisia toisistamme.

Itsenäisyyspäivän isänmaallisuutta voisi olla se, että samalla kun mahdollisimman avoimesti osoitamme arvostavamme edellisten sukupolvien työtä, rauhassa ja sodassa, pyrimme tekemään itsellemme selväksi, että yltiöpäinen yksilöllisyys ja epätavallisten suoritusten ihailu on harhaa.

Tarvitsemme toisiamme arkisissa asioissa ja olemme rakentamassa kukin kohdaltamme - me vanhat lähinnä puhumalla mukavia, niin kuin minä tässä - arjen yhteiskuntaa, tavallisen ihmisen Suomea.

Juhlapuheilla on aikansa ja seppeleillä on paikkansa, mutta arki se jyllää ja maailma tasii.

Tämän itsenäisyyspäivän sankari ei ole menneisyyden suurmies eikä sellaiseksi tähtäävä aikalaisemme, mies tai nainen, vaan tavallinen ihminen. En ole nostamassa jalustalle peräkamarin poikaa tai tyttöä, vaikka on sieltä peräkamareista tullut hienoa joukkoa, ja tulee.

Itsenäisyyspäivä on suomalaisen ihmisen päivä, jolloin juhlinnan kohteena ovat myös isän maa ja äidin kieli. Siitä en hiiskahda sanaakaan, onko sen kielen oltava juuri suomi ja mikä on toisten kielten merkitys. Sanonpa vain, että yksi pärjäämisemme syy on ollut se, että meillä on ollut myöhään kehittynyt ja siksi yleisesti ymmärrettty kieli ja kaikille virallisiin tehtäviin tähtääville on lisäksi opetettu toista kotimaista kieltä ja tätä nykyä kolmatta kansainvälistä.

Onneksi olkoon.

6. joulukuuta 2006

FM-lähetin

Itsenäisyyspäivän jälkeen panen tähän itsenäisyyspuheeni, kun olen ensin pitänyt sen, Kauhavalla. Olen kaiketi Etelä-Pohjanmaan virallinen juhlapuhuja.

Nyt tyydyn kauhistelemaan hintoja. Kun vaihdoin autoa syyskesällä eli hankin sen hienon coupe-auton, jonka kestotestin aion julkaista sopivassa vaiheessa, kysyin josko siihen saisi iPodia kiinni millään ilveellä.

Olisi saanut eikä olisi maksanut kuin 1.200 euroa.

Siitä huolimatta että puhe ei ole ensinkään samasta äänen laadusta, hämmästyin ja suutuin, kun näin kaupan ikkunassa ilmoituksen FM-lähettimistä eli ula-lähettimistä. Liikenneministeriö salli ne elokuun lopussa.

En ollut uhrannut asialle ajatuksia, koska en aio ryhtyä kilpailemaan YLEn kanssa. Nyt kuitenkin piti ottaa selvää asiasta ja kokeilla.

Kuvassa olevan Belkinin hinta oli 39 euroa. Kieltämättä se toimi pois tiehensä. Kieltämättä ääni on kehno ja kaupungissa kuuluvuudessa ei ole kehumista.

Ideahan on se, että tämä muutaman watin lähetin tarvitsee vapaan aallonpituuden, joita toki löytyy, mutta se ei ole saletti, että koneen muistiin talletettava tyhjä kaista olisi aina tyhjä. Käyttäjä saa siis varautua etsimään sellaista, jopa kesken ajon, mikä ei ole suositeltavaa.

Helsingin keskustassa häiriökohina on pahan puoleinen. Moottoritielle päästyä ääni paranee.

Kun sattumalta olen kovin mieltynyt möykkämusiikin kuuntelemiseen autossa ja vastaikään eli noin vuosi sitten oivaltanut äänikirjojen puolet etenkin pidemmillä ajomatkoilla, niin nyt on sitten kaksi vaihtoehtoa.

Voi kuunnella tuolla pikku vehkeellä auton systeemien kautta tai sitten suoraan läppäristä sen kaiuttimella. Itse asiassa autoon voisi ostaa huokeat aktiivikaiuttimet, mutta en jaksa enää ajaa pitkiä matkoja ja autoilu etenkin Lappeenrantaan on sulaa hulluutta nyt kun sinne pääsee junalla ajasa kaksi tuntia yksitoista minuuttia.

Mutta työ- ja kaupunkimatkoilla on mieluisaa, kun voi reipastuttaa itseään sopivalla renkutuksella, esimerkiksi Mahlerin 2. sinfonialla. Tai kutosella. Tai kasilla.

Autoon sopii erikoisen hyvin Slatkinin johtama Gershwinin Rhapsody in Blue, josta muua historian kirjoittaja sanoi kauniista, että se oli ensimmäinen demokraattisen maailman sävellys (1920-luvulla), josta innostuivat niin herrat kuin narritkin. Se on se biisi, jonka Benny Goodmankin on levyttänyt sinfoniaorkesterin kanssa - ja soittaa pahasti pieleen heti alussa, itse asiassa se ei ole edes "kukko" vaan väärä ääni.

Sattuu paremmissakin perheissä.

Räyhmäämisen syy on siis se, että ei-vaateliaan asiakkaa kustannus kuunnella musiikkia iPodilta putosi parissa kuukaudessa lähes yhteen prosenttiin.

Katselin että auton valmistajan fasilitoimat mp3-kitit maksavat kuitenkin pari sataa euroa.

Tämä vekotin on hankakäyttöinen, mutta sen pitäisi toimia minkä tahansa radiovastaanottimen kanssa.

Ans' katsoa. Ehkä ostan kuitenkin Applen Airport Expressin, joka on kallis, tai sitten WiWe -eli Wlan systeemin, joka tekee iPodista osan kotona jo kauan toiminutta langatonta verkkoa. Ääni on kuulemma oikein hyvä.

En halua virittää keskustelua CD-tason ja mp-tason eroista, koska olen kokeillut moneen kertaan hyvillä kuulokkeilla, ja asia on se, että en kuule eroa - tai kukaties nyt jotain hyvin tutuista kappaleista. Mutta viis siitä. Minulle musiikin kuuntelu on eri asia kuin HiFi-harrastus.

Muuten - Bang & Olusfsenin koko kodin äänijärjestelmä maksaa ainakin kymmenen tuhatta euroa.

Olisiko aika luopua snobismista tässäkin asiassa ja ostaa jotain raakaa Sonya tai vastaavaa? Ehkä olisi. Mutta sourrundia ja kotiteatteria en hanki, koska luultavasti samoista hermostollisista syistä, joiden takia humala on minusta hyvin epämiellyttävä olotila, saan vatsani ja pääni sekaisin jopa suuressa elokuvateatterissa, jossa ääntä ja kuvaa lykkää joka suunnasta.

Näitä ajatuksia ei pidä kertoa erinäisille ystävilleni eikä varsinkaan pojalleni, joiden vakaumuksen mukaan kunnon musiikki vaatii kunnon koneet.

Tuttavapiiriin kuuluu ainakin kaksi tohtoria, jotka pitävät vinyylivatkainta vakuuttuneina siitä, että vai LP:ltä ääni tulee todella nautittavana.

Vähänkin äänentoistoharrasteeni lopahti sinä päivänä useita vuosia sitten, kun kuuntelin Hynnisen kotiateljeessa hänen esittämiään liedejä ja käsitin, ettei mikään laitteisto korvaa läsnäoloa eli elävää musiikkia.

Jos jollakulle lukijalla on sellaisia kokemuksia, että jokin hiukan hintavampi FR-transmitter olisi parempi, olisin kiitollinen vihjeestä. Lisänä rikka rokassa, hiirenpaska taikinassa.

5. joulukuuta 2006

Muistoja Kustaa Puuskamäestä

Hän oli tietämäni mukaan kasakan tekoja. Kautta lapsuuteni ja nuoruusvuosien Kustaa ilmaantui yllättäen jostain, mukanaa joskus luutia tai saunavihtoja, ja katosi johonkin kulkumiehen pitkällä ja vetävällä askeleella.

Mietimme poikien kanssa, kuinka on mahdollista, että ihmisellä on vuosikymmenestä toiseen ruokoton parransänki, ei koskaan partaa eikä koskaan ajeltuna.

Kilpelän Köystinä hänet tunsi koko pitäjä ja luultavasti viisi tai kahdeksan naapuripitäjää.

Itseään suurinakin sankareina pidetyt ihmiset unohtuvat - omalaatuiset kulkumiehet eivät.

Evijärvellä joskus 50-luvun alussa joku isäntä - Hermanni - oli paheksunut Matti Haudanmaata, että on tuo nyt ernomasta meininkiä että kulkee pitäjissä viulua vinguttamassa eikä tee oikeita töitä. Hauranmaa oli sanonut, että kun minä kuolen, siitä puhutaan viidessä pitäjässä, mutta kun sinä kuolet, niin sanotaan vain, että lakkasi se Hermannikin piikoja hätyyttämästä.

Mistä tahansa kansanmusiikkikirjasta voi katsoa, miten oikeassa Haudanmaa - muun muassa Konsta Jylhän esikuva - oli arviossaan. Järvikylissä elää vieläkin sanonta "Vetää niin kun Hauranmaa hortees".

Köysti ei onneksi laulanut, sillä hänellä oli puheäänikin epätavallisen römeä ja krouviin naamaan sopiva. Ei hänellä naisia ollut. Kortesjärvellä oli kuulemma aikoinaa joku hetken miettinyt, mutta tullut siihen tulokseen, että "jos olisit eres vähän enemmän ihimisen näköönen..." Joten Köysti oli jätettävä kanssaihmiset tältä osin rauhaan.

Hänen ongelmansa oli myötäsyntyinen, aivan tavaton rehellisyys.

Yhden kerran hän sai jostain, varmaa osuuskaupasta, laatikollisen kelvottomia appelsiineja, ja kulki kaupittelemassa niitä ihmisille. Nimismies Sarparanta asui jokirannassa siinä komeassa Kujanpään talossa. Köysti hakkasi kuistin lasiovea likaisella nyrkillä, ja kun vallesmanni tuli avamaan, raakkui: "Osta Olli appelssiini." Nimismies kysyi, jotta ovatko ne karvahia kun ovet ihan viheräisiäkin. Köysti sanoi:"On ne niin perkeleen karvahia."

Sarparanta ei ollut äkkipoika itsekään. Hän tuli Kauhavan ja Härmäin nimismieheksi 1920-luvun alussa ja pysyi siinä virassa 60-luvulle asti. Pojista tuli majureita ja everstejä ja sellaisia. Sarparanta oli kiukkuinen mies ja nopea pänttäämään kurituksen tarpeessa olevia. Aivan virkauransa alussa hän ajeli hoijakalla Voltissa, jossa oli häät ja humalaisia pyörtänöt täynnä. Joku roteva renki oli siepannut hevosta päitsistä ja kysynyt härnäten, että kukas täällä näin herroiksi ajelee. Olli kimmahti kieseistä maahan ja pulttasi renkiä turpaan niin että mies lensi ilmassa, ja sanoi:"Nimismies Sarparanta. Hauska tutustua."

Oli Köystillä elinkeinoja. Ennen sotia hän kuljeskeli asemasillalla junan tullessa paljasjaloin, ja kun joku astui varpaille tai Köysti työnsi itse jalkansa toisen kengän alle, niin jos astuja erehtyi sanomaan "Anteksi", Köysti sanoi että ei mitään anteeksi, "se on markka". Saattoi tulla joskus kaksikin markkaa.

Kustaa oli syntynyt 1.2.1907 ja oli Talvisodassa Taipaleella ja Vuosalmella ja jatkosodassa Syvärillä. Mahdollisista taistelutehtävistä ei käytettävissäni ole lähempiä tietoja.

Kielenkäyttö oli sitten sitä mitä oli. Professori Pentti Virrankoski on julkaisemattomassa muistelmassaan kirjannut välikohtauksen, jonka olen itsekin aikoinani kuullut. Kunnanlääkärinä oli ennen sotia Yrjö Lassila, Vaasan Lassila & Tikanojan sukua ja pankinjohtaja Jaakko Lassilan isä. Köysti oli käynyt hakemassa häneltä förskottia puiden pienimisestä ja sitten jättänyt tehtävän tuonnemmaksi. Joskus puolta vuotta myöhemmin sattui niin onnettomasti, että Köysti oli juuri harpponut Kauhavan kirkonsillan yli kirkon portille, kun pitäjän mahtimiehet laskeutuivat portaita pääsiäiskirkosta urkujen humun säestäminä, ja tietysti Lassilan tohtori ensimmäisenä. Oven päällä luki ja lukee edelleen osuvasti "Herran pelko on viisauden alku". Köysti ei kuitenkaan ollut herran pelkoa tullut opetelleeksi.

Hänellä ei kuitenkaan ollut siinä tilanteessa muuta neuvoa kuin esittää hyvin omatekoinen pahoittelu - ja tietysti niin kuuluvalla karjahduksella, että koko kirkkokansa kuuli, ruustinna ja lottapäälliköt etenkin, ja tarina jäi muistiin:

"Voi Kristus, Ylli, kun mua vituttaa ne sun puut."

4. joulukuuta 2006

Kieltosutkauksia


Älä välitä, ei Villekään välittänyt, vaikk' oli munat ketunraudoissa.

Älä välitä, ei Villekään välittänyt, vaikk' oli yhdeksän lapsen isä ja munaton mies.

Älä välitä, ei Villekään välittänyt, vaikka oli kuuden lapsen isä eikä ollut koskaan saanut..

Älä välitä ruma kaveri, en miekhän mikhän ruusu ole.

Älä väykytä niitä paskaasia leukoja, tarvittet ne vieläkin köyhänä keriätes.

Älä vääntele mjun puheitani, vääntele isäs vanhoja viinapaskoja.

Älä oo ylypee, kyllä maailma nylykee, paskatauti rankasoo.

Älä huono huokaa, kun on turva kelkas.

Älä hätääs kuole, kun et pienenä paskaaskaa kuollu.

Älä itke, ole vait, vasta sait.

Älä itke, anna isomisilmäsen itkeä (siis: pissi perään)

Älä itke, otetaan akka, ellei saada köyhää, niin sitten rikas.

Älä itke perkeles, minä kirjootan saatana.

Älä juna jätä, täällä tuloo Kosoola. (Lapua)

Älä vettä juo, tulevalla viikolla tehrään kaljaa.

Älä kiitä, ko ei oo ko risat vaatteet ja tuulen pyyhkimä perse.

Älä pullaan tukehru, täällä on korppua kans.

3. joulukuuta 2006

BWV 61 Nun komm, der Heiden Heiland


Kuva on Chiesa di Santa Maria della Grazia ja löytyy Wikipedian italiankielisestä versiosta tuolla nimellä ja Googlella esimerkiksi "World's largest digital photo". Ei kannata unohtaa lainausmerkkejä hausta.

Viis siitä. Kilpailu jatkuu. Tämä kuva, jonka koko on jotain 55 gigaa, on ensimmäinen valokuva Bachin kantaateista.

Se lupaa hyvää myös muuten. En mene kieltämään, etteikö Firenzen Santa Maria Novella olisi minulle mieluisa. Siinä on kulmalla samanniminen hotelli, joka on jonkin verran ylellinen ja samalla alihinnoiteltu. Kirkossa on ilkeitä vahtimestareita. Mutta julkisivunkin valokuvaaminen on yhtä tyhjän kanssa minun taidoillani. Pitäisi olla jokin helvetin hevosmiesten palkkikamerakamera. Julkisuvun viimeisteli Alberti. Myös Wikipediassa oleva valokuva on vino.

Firenzessä on siinä lähellä Giottoa ja jokunen Cimabue. Kun porukat oppivat näiden mestareiden jälkeen oikeasti maalaamaan, hommasta meni jollain oudolla tavalla maku. Nämä kaksi herraa toteuttivat vielä raa'alla voimalla sellaista, mitä ei ollut koskaan ennen tehty, ja tulos oli valtava.

Pier Paolo Pasolini muuten esitti itse Giottoa elokuvassaan "Decamerone" ja esitti aika unohtumattomasti.

Ensimmäisen adventin eli tämän päivän kantaatti on Bachin kuuluisimpia. Minulla ei ole siihen samalla tavalla hysteeristä suhdetta kuin eräisiin muihin jo nimeämiini ja lähipyhinä tulevista. Voi olla, että "freskomaiset" kantaatit ovat turhan tuttuja: kuoro, resitatiivi, aaria, resitatiivi, aaria, koraali.

Tämä, joka julistaa Lutherin sanoin että nyt tuli pakanoilla pelastus, on vahvasti mielessä Karl Richterin levytyksenä. Tämä Richter oli siis Bachin oman kirkkon eli Leipzigin Tuomaskirkon kanttori, ja hänellä oli kapellimestarin koulutus. Hänen opettajallaan E. Mauersbergerillä oli vaikeuksia kanttorina Saksan demokraattisessa tasavallassa. Vaikeudet eivät johtuneet siitä, että hänen kuuluisampi veljensä kapellimestari Rudolf oli ollut innokas natsipuolueen jäsen ja juutalaisvihaaja.

Hannutaanilamainen meno ei saanut suosiota DDR:ssä - Bachin ihailu yhdistettynä marxilaiseen hölynpölyyn, johon tosiasiat eivät vaikuta tuon taivaallista. Karl Richter kumminkin osasi poistua Leipzigista ja luoda levytuotannon Münchenissä itse perustamansa kuoron ja orkesterinkanssa DGG:n suojeluksessa. DGG oli kauan johtava levymerkki, kunnes musitaakseni Polydor söi sen ja Polydorin söi joku muu. Archiv-Produktion eli DGG:n vanhempaan ja autenttisuutta tavoittelevaan musiikkiin erikoistunut levysarja oli kumminkin käännekohta, ja meitä oli riittävän monta eri puolilla maailmaa, jotka ostelimme vesi kielellä Richterin LP-levyt, etenkin kun ne tulivat sopivat kirkkovuoden teemoin niputettuina.

Karl Richter käytti mielenkiintoisia nuoria solisteja: Irmgaard Seefried, Gundula Janowitz, peter Schreier, Dietrich Fischer-Dieskau...

Näin syntyi liittotasavalta-Bach.

Musiikin tehtävä on olla aikaansa edellä. Autenttisuus-liikkeen aloittivat itävaltalaiset noinvuonna 1970. Harnoncourt ja Leonhardt ryhtyivät esittämään ja levyttämän juuri Bachia ja nimenomaan kantaatteja kovin toisella tavalla. Nyt kuunnellen varhaiset levyt kuulostavat raakalaismaisilta ja etenkin viulujen täysin vibratosta riisuttu repiminen kuulostaa pahalta. Poikien käyttäminen altto- ja sopraanoaarioissa ei kaikin kohdin onnistunut edes Wienissä.

Mutta tuosta on kulunut paljon aikaa, ja Harnoncourtin uudemmat levyt, etenkin passiot, ovat parasta mitä rahalla saa. Sillä välin hollantilaiset ehtivät tyhjentää pajatson. Ton Koopman ja belgialainen Philip Herreweghe olivat nuoremman polven (40-luvulla syntyneiden) tiennäyttäjiä.

Ja lisäksi meillä on Gardiner, josta ei ole tänään puhe.

Mutta olen tässä vaiheessa niin kiinnostunut kantaattihommasta, jonka aloittamisesta käytettävissäni on vuonna 1970 täytekynällä kirjoittamani vahakantinen vihko merkinnöin kantaattien nimistä, numeroista ja kirkkovuoden päivistä. On se hiukan haikeaa - miten työlästä tuollainen harrastus oli ennen ja ongelmatonta nyt.

Mutta tarkoitus on ottaa kunnolla selvää, mitä alalla todella tapahtuu.

Muutoin olen liikkumassa Purcellinen ja Josquinin maailmassa, koska luulen, että Monteverdi oli vuosisataisnero ja että hänen uudistuksiaan ei ymmärrä selvittämättä, mitä hän uudisti.

Kateuden aihe: pojat ovat Kaliforniassa Berkeleyssä eivätkä ottaneet minua mukaan. En tosin olisi jaksanut lähteäkään. Mutta siellä on musiikkikauppa "The Musical Offering", jonka hollantilainen omistaja oli viimeksi keskustellessamme sitä mieltä, että "nykymusiikki" tarkoittaa J.S. Bachia ja muita viimeaikaisia säveltäjiä. Levyvalikoima on keskittynyt "vanhaan musikkiin".

2. joulukuuta 2006

Joululauluvihko


1images, originally uploaded by Jukka Kemppinen.

Joululauluja

Kukaties tämä on mainos. Kävimme tekemässä Aristotelee kantapää -sarjaan Ylen ykköselle pätkän joululauluista Hectorin kanssa, jota en kyllä ollut tavannut pitkään aikaan. Tulee ulos viikon päästä lauantaina 17.15 ja uusintana seuraavana maanantaina.

Erikoista tehdä puheohjelma lauluista. Oli niistä toisaalta puhumista. Olimme yhtä mieltä siitä, että joulun rituaalimusiikki herättää raivokkaita intohimoja ja on kaikkiaankin järjen tuolla puolen.

Höyhensimme sairaalloisten "Varpunen jouluaamuna" ja "Me käymme joulun viettohon" ohella "Sylvian joululaulua".

Kaksi ensin mainittua osoittavat esimerkiksi sensibiliteettien muuttumista. Kukaties Topeliuksen aikana oli ihan O.K. että varpunen murjaisi olevansa jyviä viskovan tyttösen viime vuonna kuollut veli, suoraan tai-va-hasta. Ja lapsen hankeen hukkuminen, unhottuminen on kristillistä moralismia, joka lapsen korvissa saa uhkaavan sävyn.

"Sylvian joululaulu" on kaunis, kiitos etenkin Karl Collanin, joka oli säveltäjänä jonkinlainen pienois-Schubert. Mutta luin harvoin painetut neljä säkeistöä kirjoissa aina olevien kolmen sijasta, ja sittenkään en saanut tästä sekoilusta tolkkua. Joku on Italisssa jouluna ja katossa on häkki, jossa on pikkulintu, mahdollisesti juuri Sylvia eli lehtokerttunen. Mutta sitten menee vaikeaksi. Alkutekstissä mainitaan myös salaperäinen hauta.

Voin vain arvailla, että joku on nauttinut vaahtoovinta viiniä turhan paljon, koska teksti on vain kokoelma kuvia. Jos joisin, varoisin vaahtoavinta viiniä, koska ei kai se Asti Spumantekaan niin ihmeesti kuohu?

Lukemassani opinnäytetyössä, joka oli vuodelta 1985, oli mielenkiintoinen heitto: "On hanget korkeat nietokset" saattaa heijastella sortovuosia. Se on vuodelta 1901, ja kieltämättä joululauluun sekoittuu hiukan yllättäen kansallismielinen sävy. Ja kenties tämä selittäisi Sibeliuksen halukkuutta säveltää silloin vielä aika joutavina pidettyjä joululauluja.

Mutta laulut ja useimmat muut joulun rituraalit ovat peräisin kansakoulusta, johon ne ovat tulleet seminaareista. Pesonen, Siukonen ja Ingman julkaisivat kilpialevia kansakoulun laulukirjoja, joissa oli veisattavaa vuodenajoille ja eri tilanteisiin. Anni Collan oli uranuurtaja tuodessaan Ruotsista laululeikkejä, ja tontut ja keijukaiset tupsahtivat kuusijuhliin pysyvästi - vaikka ainakin keijukainen on hiukan askarruttava ajatus talven pakkasissa.

Kunten sanottu, olkoon tämä suoramainos vallankin siksi, että Blogger näyttää olevan pihalla - outage. En saa vähällä vaivalla kuvaa näkyviin ja pelkään, että nämäkin rivit livahtavat bittiavaruuteen sieltä koskaan palaamatta.

Kokemuksen mukaan ongelmat ovat ilahduttavan tilapäisiä. Kun katsotaan tuonnempana päivällä uudelleen, tilanne voi olla toinen.

Tunnen olevani hitusen yksinäinen ja syrjäytynyt, koska tarkoituksena ei ole hillua pikkujoulunakaan. Olen kyllä suunnitellut, että alkaisin opiskella juhlimista, jos joku antaisi tunteja. Kilpaileva vaihtoehto on venäjän kieliopin kunnollinen kertaaminen.

Molemmissa on puolensa. Kummastakin tulee helposti pää kipeäksi.

Huhtalan Veikko aikoinaan mietti Kauhavan asemalla, että menisikö Lapuaan flikkaan vai Nurmoon paineihin. Molemmis' tuloo hiki. Asianomainen - äitini kansakoulukaveri - on kuollut kauan sitten, joten uskallan ehkä sanoa, ettei hän tainnut olla hakamiehiä kummassakaan lajissa, vaikka yriytstä kieltämättä ei puuttunut.

1. joulukuuta 2006

Oikeus yksinäisyyteen


Yksityisyys on siis myös rikoslain käsite. Oikeus yksityisyyteen.

Yksityisyys englanniksi on privacy.

Oikeutta yhteisyyteen ei ole. Sana kuuluu sosiologian ja uskonnon kielenkäyttöön.

"Kirkko" tarkoitti kielellisesti erillistä joukkoa (ecclesia) mutta tunnustukset tähdentävät yhteisyyttä ja yhteyttä, ja puhe on siis myös maailmallisesta ihmisten yhteydestä.

Töissä, tietotekniikassa pohtimamme teema on tällä hetkellä nimeltään yhteisö / yhteisöllisyys, ja se on taas communality. Yhteisöllisyys voi toteutua muun muassa tekniikan avulla vertaisverkostoina.

Tuli turhan monta määrittelyä.

Uhkasin jatkaa eilistä pohdiskelua. Puhe oli henkilötiedoista ja yksityisyydestä.

Tänään jatkan huomauttamalla, että yksinäisyyttä kuvaillaan aikamme suureksi ongelmaksi, joka iskee etenkin heikkoihin ja heikentyneisiin.

Yksinäinen väkijoukko, "The Lonely Crowd" oli vuoden 1950 merkittävä sosiologinen teos, jonka kirjoittivat David Riesman, Nathan Glazer, Raul Denney.

Robert Putnam julkaisi 1995 teoksen "Bowling Alone: America's Declining Social Capital".

Viktoriaani Thomas Hardy julkaisi romaanin "Far from the Madding Crowd".

"Private" on lähellä sanaa "privy", joka merkitsee huusia. "Idiotti" on yhdistetty kreikan kielen sanaan, joka tarkoittaa seurasta kieltäytyvää ihmistä, sellaista joka kieltäytyy osallistumasta yhteisiin asioihin.

Tässä on hahmotelma alueesta - aristokraattinen ja hermoheikko asenne, jonka mukaan hirveää on joutua väkijoukkoon. Jo ennen Matti Klingeä erinäiset professorit olivat nopeita siteeraamaan roomalaisten runoilijoiden mielipidettä alhaisesta rahvaasta, joka oli kovin vihattavaa porukkaa.

Suomessakin tiedetään, että alhaiso asuu yhdessä kasassa, haisee ja kukaties vielä piereskelee.

Näin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole.

Suurten teollisuusmaiden kouluperinnettä on kummasteltu. Harvemmin esitetty näkökulma on yksinäisyys ja yhteisöllisyys. Kirjallisuus on kirjaimellisesti täynnä muistelmia, joissa hyvien perheiden pojat kuvailevat kauhuaan etenkin englantilaisista sisäoppilaitoksista, joissa ei saa olla yhtään yksin, kuten kotona sai.

Vapaahetoinen asepalvelu ja asevelvollisuusarmeija ovat samanlaisia kokemuksia.

Muistelen asevelvollisuusaikaani pussihousuissa ja kenttäpuvussa mallia 1936. Olen ajatellut myöhemmin, että ilman alokasajan kovaa höykytystä sitä olisi voinut olla vähän vaikeana juuri kaiken yksityisyyden ja intiimin puuttumisesta.

Vankilan ajatus on nimittäin yhteisöllisyydestä erottaminen. Se on ehkä keksitty eläimistä. Monet eläinlajit ovat sellaisia, että laumasta erotettu on tuhon oma.

Vankilan idean toteuttivat amerikkalaiset hurskaat henkilöt ruumiinrangaistusten sijaan 1700-luvulla. Idea oli kova yksinäisyys, yksinäishuone, jossa rangaistavan oli määrä miettiä ja katua syntejään.

Tuo päämäärä on, naurettavaa kyllä, edelleen olemassa, vaikka tiedämme erittäin hyvin, että vankila ja vankileiri ovat sosiaalisia viidakkoja, joissa ei ole helppo selvitä. Toiset vangit ovat usein vaarallisempia kuin vartijat.

Pohjaltaan luostari oli ajatus paikasta, jossa voisi olla joukolla yksin. Erämaan erakot koottiin keskiajalla seinien sisään

Kun vielä merkitään muistiin, että "Yksin" on tavallinen kirjan nimi, yksinäisyys keskeislyriikan johtavia teemoja ja maailmantuskan ilmenemismuotoja, hahmottuu ehdotus johtopäätökseksi.

Paljon puhuttu oikeus yksityisyyteen on kaksiteräinen asia. Historiallisesti ihmisryhmien valtataistelu on sotaa siitäkin, kuka määrää yksinäisyyden ja yksityisyyden ehdot. Korkeasaaren edesmennyt paviaaniuros Reiska, aikansa johtava mediahenkilö, oli oman valintansa mukaan itsekseen tai naaraiden kimpussa.

Ihmisillä on oikeastaan sama mekanismi. Yksityisyys on iso asia, mutta ainakin tämän hetken yhteiskuntamallin (ns. verkkoyhteiskunnan) vankilaa tärkeämpi pakkokeino on syrjäyttäminen eli pois sulkeminen. Vedetään töpseli seinästä. Astutaan letkun päälle.

Tehoaa.

30. marraskuuta 2006

Uusi yksityisyys


Kirjoitan tämän jutun ainakin kolme kertaa. Asia on vaikea, minullekin, vaikka joudun miettimään näitä työkseni, aamusta iltaan ja öisin.

Tästä kirjoituksesta oli olemassa jo teelmä, mutta sekunnin sähkökatkos söi sen. Epäilen että kysymyksessä oli Fortuminen mielenosoitus. Ehkä itse Lilius oli räpläämässä muuntajaa. Mene tiedä. Ei kai se aivan helppoa ole, että joutuu lähettämään alaisiaan televisio-ohjelmiin valehtelemaan. Mainio mies muuten tämä Purasjoki.

Yksityisyys on suojattu henkilötietolailla ja rikoslailla. Se tukeutuu perustuslakiin, joka puolestaan on sopusoinnussa EY:n peruskirjan kanssa.

"Yksityisyys" tuli sanana käyttöön myöhään. Se liittyy selvästi porvariston aikakauteen eli 1800-lukuun.

Urkintajärjestelmät kehitettiin heti kun ne oli kielletty. Vallankumouksellinen vapaus tarkotti yhdelle yhtä ja toiselle toista, mutta sen rajoittaminen osoittautui yhtä helpoksi ja suosituksi kuin tasa-arvon toteuttamatta jättäminen.

Vapaus alkoi korvautua oikeuksilla - historiallisesti säätyetuoikeus eli privilegio oli ollut tärkeämpi. Kiinteän omaisuuden omistusoikeus oli jakautunut jännittävästi feodaalijärjestelmässä, joka kuvataan kirjallisuudessa järjestelmällisesti väärin. "Omistusoikeuden suoja" toteutui näppärästi hopea- ja kultarahojen ja maksumääräysten aikakaudella. Kunhan piti rahansa piilossa verottajalta ja muilta ikäviltä ihmisiltä, niin kauppaakin kykeni harjoittamaan.

Koko 1800-luku oli keskustelua omistusoikeudesta. Kiinteän omaisuuden asioissa kysymys vuokraviljelijöistä ja tilattomasta väestöstä oli paha. Vielä pahempi oli ongelma työntekijän oikeudesta työnsä tulokseen. Rahoittajat sanoivat, ettei niillä mitään oikeuksia ole. Eri sorttiset sosialistit sanoivat, että kun on.

Asia meni mutkikkaaksi, kun Lenin kopioi Saksan sotatalousmallin Neuvostoliittoon ja valehteli, että tämä on nyt sitä sosialismia. Valtio omistaa kaiken ja ellei omista niin määrää kuitenkin, ja salainen poliisi ampuu.

Salaisen poliisin eli urkintajärjestelmien suuret perustajat olivat Ranska ja Itävalta-Unkari. Tsaarin Ohrana tuli kaukana perässä. Ranskan uranuurtaja oli Napoleonin poliisiministeri J. Fouché. Itävallassa urkintajärjestelmän kauhistuttavuutta lievensi kansallisluonne - Schlamperei eli sössääminen ja yleinen tarmokkuuskohtausten puuskittaisuus.

Yhdysvalloissa muuten CIA perustettiin vasta 1947, eikä FBI ollut mikään salainen poliisi ainakaan ennen kuin sen johtaja J. Edgar Hoover pääsi todella villiintymään 1950-luvun lopulla. Vaikea uskoa, että amerikkalaiset olivat vielä taannoin vakavissaan selittäessään, että omien kansalaisten silmälläpito on kaiken kaikkiaan kiellettyä. Mutta jo Kennedyn aikana Washingtonissa oli enemmän mikrofoneja kuin Moskovassa.

Yksityisyyden sijoittuminen 1800-luvun alkuun on selvä ja ymmärrettävä asia. Yksityisyyttä oli porvaristolla eli esimerkiksi kauppiailla, ja lisäksi virkamiehillä. Ennen vallankumouksia köyhä kansa oli tehnyt säännöllisesti nälkäkapinoita, jotka kukistettiin johdonmukaisen julmasti - le fronde, jacquerie, Saksan herrojen yllytyksestä aikaansaadut kansannousut 1500-luvun alussa, nuijasota.

Herman Lindqvist esittää hyvin mielenkiintoisen ajatuksen - maanjakolaitos ja etenkin isojako sai vauhtia sosiaalisesta levottomuudesta. Ahtaissa kylissä maakansalla oli ikävä tapa istua iltaisin jupisemassa päreen valossa, ja valtaa pitävät osasivat arvata, mitä siellä jupistiin. Järkeistämällä tilukset ja siis siirtämällä talot pidemmälle kuin laskuhumalaisen talokkaan kävelymatkan päähän etenkin Ruotsiin ja Suomeen saatiin syvä sosiaalinen rauha.

Tuntuu sangen uskottavalta.

Suomessa historiantutkimus ei halua millään myöntää, että punakapinassa 1918 oli huomattavan paljon perinteisen eurooppalaisen nälkäkapinan piirteitä ja että torpparien laskeminen ja muu sellainen, joka sopii väitöskirjoihin, on aika toisarvoista. Kyllä keskeinen syy nousta aseisiin oli nälkä ja tienestien loppuminen.

Se toinen suuri kysymys, työntekijän oikeus työnsä hedelmiin, alkoi ratketa yllättävältä taholta. Saksan luutuneimmat konservatiivit Bismarckin johdolla perustivat työlainsäädännön, joka korvasi nopeasti entiset palkollis- ja hallisäännöt. Maailma muuttui sosiaalidemokraattiseksi. Siis 1800-luvulla.

Se että osa porukasta on edelleen sosialidemokraatteja, peräti yhdellä aalla, paitsi Heinäluoma, joka ääntää "sosmoratia", on tietysti kiinnostavaa.

Yksityisyys oikeutena on salaisen poliisin aikaansaannos, etenkin Gestapon ja NKVD:n. Saksaa hallittiin IBM:n mielihyvin ja käteisellä toimittamilla Hollerith-reikäkorttikkoneilla, joiden rojaltit juoksivat jopa sodan aikana, Sveitsin kautta. Elektronisen tietokoneen kehittäminen liittyi sukellusvenesotaan Atlantilla ja salakirjoituksen avaamiseen, mutta todellinen kehityssysäys tuli 195o-luvulla kylmän sodan mielipidevalvonnasta.

Salainen tietokanta on tietojenkäsittelyn äiti.

Tämä ei ole turhaa puhetta. Juutalaisten ja muiden vähemmistöjen löytäminen ja toimittaminen tuhoamisleireille oli merkittävä operaatio, joka tukeutui kaikessa henkilötietoihin. Suomessa oli 1940 ja 1941 aseissa enemmän väkeä kuin missään muussa maassa milloinkaan historian aikana - jopa 12 prosenttia väkiluvusta. Myös meillä henkilötietorekisterit olivat niin hyviä, nyt aiheellisesti kauhistellaan Erillisen Prikaati 21:n kohdalla Viipurin taistelussa 1944 sattunutta kirjaamisvirhettä. Muutoinhan meillä on jokainen ihminen ja lisäksi takin napit ja kenkäharjat luetteloitu, listattu ja kollattu.

Kollaaminen eli kollaterointi on oma varsinainen ammattitaitoni. Toinen lukee listaa tai protokollaa ääneen ja toinen seuraa konseptista. Välimerkit luetaan napauttamalla keltaisella lyijykynällä pöytään. Olen harjoittanut tätä vaativaa ammattia vuodesta 1976, mutta kieltämättä se alkoi jäädä vähiin vuosituhannen lähetessä loppuaan. Sen jälkeen olin pukittaja. Jotkut sanoivat hovioikeudenneuvokseksi. Keskeinen tehtävä oli lukea päätöskonseptia sana sanalta ja varustaa jokainen luettu sana kruksilla eli pukilla. Konseptin oli laatinut esittelijä, ja esittelijät olivatkin yleensä etevämpiä kuin me jäsenet. Minulla on niitä tallessa, silmiä hivelevän kauniita konsepteja, joissa todellakin joka sanan alla on merkki ja poistot on ilmaistu alleviivauksella, ei koskaan yliviivauksella, ja siellä täällä on pitkän harkinnan jälkeen esimerkiksi sana "ja" muutettu sanaksi "sekä". Tai päinvastoin.

Henkilötietoja ei pahemmin peitelty. Monet tuomarit liittivät rikosrekisterin otteen pöytäkirjoihin, ja kantapöytäkirjassa se oli joka tapauksessa kenen tahansa tarkasteltavana. Vanhoihin papinkirjoihin eli virkatodistuksiin merkittiin tarvittaessa esimerkiksi "huonomaineinen".

Itse olen hyvämaineinen. Minulla oli siitä paperi. Sellainen piti esittää hovioikeuden auskultantiksi ilmoittautuessa, nimittäin hyvämaineisuustodistus. Sen jälkeen vannottiin virkavala, joka oli pitkä ja järkyttävä.

Kun henkilötietojen suojaaminen tuli ajankohtaiseksi, se tuntui alkuun turhanaikaiselta, mutta kun sotaisat taustat paljastuivat, asian ymmärsi. Erilaiset luottokaupat ja pankkioperaatiot yleistyivät ja muovikortit tulivat laajaan käyttöön. Niin päädyttiin nykyiseen kaksinaiskäytäntöön. Syntymäaika on salainen tieto, mutta ajokorttia tai vastaavaa todistusta, josta syntymäaika ja henkilötunnus käyvät ilmi, on liehuteltava aamusta iltaan kaupoissa ja konttoreissa niin että on se yhdenlaista salaisuutta.

Nyt vasta tullaan asiaan, joka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa sopivina päivinä. Tämä on totta puhuen kirjoittamalla ajattelua, kun tapaan huomenna Aarnion Reijon ja on tarkoitus puhua tietosuoja-asioista.

Olisi loogista kehittää henkilötietojen suojasta oikeus henkilötietoihin - jotai samanlaista kuin tekijänoikeus.

Amerikkalaisessa lainopissa esiintyy jo right in publicity. Meillä on samaa käytäntöä. Häänsä tai hautajaisensa voi myydä lehdelle, jos on riittävän kiinnostava ihminen, ja isot tissit. Urheilija voi myydä rintapielensä mainostilaksi, jolloin kaupan kohteena on nimenomaan nimeltä tunnettu ja kasvoista tunnistettava urheilija. Esiintyvän taiteilijan, esimerkiksi rokkarin, nimi on hänen tavaramerkkinsä eli brändinsä.

Jos esimerkiksi Sonera olisi hyvinhoidettu yhtiö, se olisi jo ryhtynyt puuhaamaan tässä asiassa. Kyllä yksi ja toinen olisi valmis myymään asiakasprofiilinsa, jos hinnoista sovittaisiin. Nythän ongelma on se, että yksityiskohtaisten tietojen kerääminen esimerkiksi nimettyjen henkilöiden ostotottumuksista on kiellettyä. Ei se kuitenkaan ole niin kiellettyä, etteikö se onnistuisi asianomaisen suostumuksella. Ja kun viisas ihminen ei sellaiseen mene suostumaan niin - eikö tietoja voisi ostaa?

Tällainen voisi olla uutta yksityisyyttä - henkilötietoja kauppatavarana.

Ajatus taitaa kuulostaa karmealta. Se voi olla merkki siitä, että se olisi kehittelemisen arvoinen.

29. marraskuuta 2006

Apuohjelmat

Myönnän että pieniä apuohjelmia (widgets) harrastavat ihmiset ovat tyhmiä paskoja, joilta pitäisi ottaa tietokone pois.

Olen itse sellainen. Ilahdun hurjasti kun löydän jotain hauskaa, lataan ja asennan tietokoneeseeni, ja usein ilmenee vaikeuksia, joista ei selviä edes poistamalla ohjelma. Poistamiseen ja rekisterin siivoamiseen tarvitaan taas uusi apuohjelma.

Edelleen jatkuva villitykseni on tähän blogiin ajatuksellisesti kytkeytyvä LibrayThing. Jos ja kun käytätte, ottakaa esiin näkymä E ja huomatkaa, että ohjelma on imenyt kirjoistani enimmäkseen täydet tiedot niin että asiasanoilla voi hakea, esimerkiksi "Helsinki" tai "Talvisota".

Olen ehkä velvollinen selittämään, että tähän mennessä luetteloidut 2280 nidettä, jotka siis ovat omia kirjojani, sijaitsevat paitsi kotonani, sivukirjastossani, joka on vanhempieni asunto Westendissä, ja Possulassa. Merkittävä osa on HIITissä Ruoholahdessa ja sitten pieni määrä Lappeenrannassa työhuoneessani.

Ohjelman fenomenologinen puoli on jossain määrin jäsentynyt tieto tai jopa vakaumus, että luettavaa eri aloilta riittää yhtä kauan kuin silmien valkeutta. Kuulun niihin ihmisiin, jotka lukevat saman kirjan kahteen, kuuteen tai kahteentoista kertaan.

Kunnianhimoinen taka-ajatus on tämä: olen koonnut erikoisaloilta, kuten immateriaalioikeudesta, vain hyväksi ja käyttökelpoiseksi tietämääni kirjallisuutta. Opiskelijoilla ja harrastuneilla on mahdollisuus tehdä päätelmiä.

Itse ohjelma näyttää aika anglosaksiselta. Idea on saattaa samoista kirjoista pitäviä tekemisiin keskenään. Ei ole tullut yhteydenottoja.

Kuten tästäkin ymmärtää, tällä kertaa on puhe vain PC-puolen ohjelmista. Apple on tässäkin asiassa ärsyttävän ongelmaton.

Toisaalta taas - WhereIsIt on ilmaisohjelma, tietokanta jolla minulla on nyt tiedostojen nimet ja tiedot neljästä kovalevystä ja 92 DVD- ja CD-levystä. Ihan kova juttu, kun ei muista, mihin on siirtänyt turhiksi luulemiaan hakemistoja, esimerkiksi valmistuneiden ja näköpiiristä kadonneiden opiskelijoiden tekstejä tai heikkoja valokuvia.

Kaikki kunnon ihmiset käyttävät valokuvien hallintaan järeän Photoshopin Bridgeä, joka kuitenkin on hyvin hidas. IrfanView on hämmästyttävän nopea ja lisäksi ilmainen. Jotkut hyvät ihmiset pitävät sitä ajan tasalla niin että se näyttää lukevan erilaisia raw-tiedostoja, joita en tosin itse yleensä viitsi käyttää. Maksullinen mutta halpa on ThumbsPlus, jossa on muutamia jännittäviä ominaisuksia.

Noin kymmenen vuotta olen käyttänyt tiedostojen hallintaan Total Commander -nimistä halpaohjelmaa, joka on oikeastasan erän vanhan Windowsin File Manager, ja johtaa asian ytimille. Ohjelman hyvyys on aika pitkälle tottumuskysymys. Tiedostojen kanssa pelatessa kevytmielisyys ja huolimattomuus ovat todellisia ongelmia. Tämä kahden ruudun commander on turvallinen erilaisiin suurisiivoustehtäviin.

Oikeasti tärkeiden tekstitiedostojen säilyttämiseen käytän lapsellista keinoa: lähetän ne itselleni liitetiedostoina Googlen g-mailiin, jossa on postilaatikkoa giga ja yli. Ei ole hullumpaa, että pystyy ottamaan esimerkiksi Lappeenrannassa hotellin ala-aulan koneella esiin opiskelijan väitöskirjatekstin luonnoksen, koska tyypillisesti siitä tarvitsee tietoja juuri silloin kun oma läppäri ei ole mukana.

Muiden vanhojen miesten tavoin olen jo muutamia vuosia sitten päätynyt arvioimaan, että kannettavan tietokoneen mittari ei ole suorituskyky vaan paino. Kunhan kuljeskelee päivänkin tietokone olalla, jo sen illalla tuntee.

Nuorempana tietenkin haluaa tehdä vaikutuksen avaamalla tikkana tietokoneen heti jos joku merkkihenkilö menee sen näköiseksi, että aikoo sanoa jotain merkittävää. Nyt on jo palautunut sadan vuoden takaiseen käytäntöön. Jos täytyy tehdä muistiinpano, silloin kalastaa jostain taskusta esimerkiksi avatun kirjekuoren (mielellään ulosottomiehen lähettämä uhkauskirje) ja jostain toisesta taskusta kynän (tyylikkäin on pureskeltu Faber Castellin pätkä), ja sitten tuhertaa tekstin.

Tietääkseni merkittävä osa maailmankirjallisuutta on saanut alkunsa tällaisista muistiinpanoista.

Kirjekuori on olennainen, koska sen erottaa kopeloimalla kuiteista ja lipuista ja lapuista, joita taskuihin ja etenkin kassiin tai salkkuun kertyy niin oudon nopeasti.

Käsitykseni mukaan tyypillisellä tietokoneella - minun koneellani - on samat liian isot tiedostot viiteen - kymmeneen kertaan. Eri neronleimausten johdosta niitä on erinimisissä hakemistoissa ja ne täyttävät konetta. Esimerkiksi tuo Total Commander osaa verrata kahta hakemistoa myös lukemalla sisällön ja auttaa siis poistamaan turhia duplikaatteja, esimerkiksi saman tekstin eri versioita.

Eräiden ilmaisohjelmien ongelma on hyvin tyypillinen: ellei ole tarkkana, tulee ostaneeksi vahingossa jotain. RealAudio on melkein välttämätön ainakin radio-ohjelmien kuuntelemiseen. Todella maksuttoman version löytäminen ja lataaminen ilman perässä vyöryvää mainospostia on vaativa tehtävä.

Applen iTunesia ei kenenkään pidä jättää käytämättä. Mielestäni natiiviformaatti "au" ei ole erikoisen tarpeellinen. Rippaus ja valikoitujen kappaleiden polttaminen sujuu hyvin, ja verrattuna CD-levykokoelmaan tästä ohjelmasta kappaleet löytyvät helposti. Tosin en ole saanut aikaan asentaa Applen Airport Expressiä, koska stereoni - B&O - ovat tunnetusti hankalasti yhteensopivia kaikkien järkevien laitteiden kanssa niin että piuhatkin ovat DIN-piikkejä, arvattavasti viimeisinä maailmassa.

Tältä osin olen kiitollinen viranomaisille. Nähdäkseni järjestelmä toimii siinä mielessä hyvin, että vastaan ei ole tullut pahemmin maksullisia päivityksiä, jotka vilahtaisivat koneeseen omia aikojaan.

Windows on tietenkin maailmanlaajuinen ongelma. En käytä Microsoftin selainta, ellei ole pakko, enkä Media Playeriä, ellei ole ihan pakko. Molempien asentamisestakin tulee sellainen olo kuin joku tulisi nuuhkimaan sukkia, joita ei ole vaihdettu.

Olen saanut ennenkin sellaista palautetta, että käyttämääni Mozilla Firefoxia etevämpi on ainakin Opera, ja mikä ettei olisi. Tämän selaimen lisät (add-in; plug-in) näyttäisivät myös olevn enimmäkseen turvallisia, toisin kuin virtuaalityöpöydät, jollaisesta laitoin ilkeyttäni kuvan.

Viime aikoina olen ollut kovin mieltynyt Firefoxin Morning Coffee-lisäohjelmaan, joka avaa napsautuksella ennalta määritellyt verkkosivut, kakistelematta.

Alustava lopullinen tieteellinen johtopäätös: tietokantojen ongelma on rakenteellinen. Aina kun olen opetellut jonkin, kuten Accesin alkeet, ohjelmasta tulee uusi versio ja opetteleminen on aloitettava alusta. Lisäksi tietokantaohjelmissa asettelu eli tietueiden (records) muokkaaminen on keskimäärin aivan liian työlästä.

Sähköpostien ongelman olen ratkaissut toistaiseksi tyydyttävästi niin, että kun Outlookia ei oikein voi välttää, vien meilit kohtuullisen kokoisina palasina ascii-muodossa arkistoon, esimerkiksi vuoden 2005 lähetetyt sähköpostit.

Ascii-editoreita on epäluku. Käytän UltraEditiä ja NoteTab -nimistä pikkuohjelmaa. Molemmat avaavat megankin tekstipaketit nikottelematta, ja sen jälkeen mielestäni pelkkä "etsi" riittää ajankohtaisen sähköpostin löytämiseen.

Jotkut todella tärkeät ja laajakäyttöiset tiedostot olen indeksoinut Acrobatilla. Kotimaiset ja monet ulkomaiset oikeustapaukset ovat saaneet tämän käsittelyn. Niinpä oikeustapaus löytyy utuisenkin muistijäljen avulla. Akrobaatti on sangen sopiva tällaiseen aineistoon ja lakiteksteihin, koska tyypillisesti niiden sisältöön ei kajota. Ne vain on saatava näkyviin.

Siuiantuksi lopuksi tältä paikalta - täytyy muistaa katsoa, onko Typing Masterista tai vastaavasta uutta versiota. Kirjoittamisen suurin tekninen ongelma on inputti. Vaikka kirjoittaisi osan tekstejään kynällä, kuten teen, jossain vaiheessa teksti on kirjoitettava koneeseen.

Konekirjoitustaito rapistuu. Kirjoituskoneiden aikakaudella olin aika hyvä ja nopea ja pystyin kirjoittamaan täydellisellä kymmensormijärjestelmällä myös numeroita. Nuorempi veljeni oli ja on vielä parempi. Luultavasti taitoa olisi pidettävä yllä. Jos tältä osin ajattelee insinöörimäisesti, tarpeettomaan sähläämiseen ja virheiden tekemiseen ja virheiden korjaamiseen menee kohtuuttomasti aikaa.

Mutta ehkäpä niin on hyvä.

Hemingway kirjoitti seisaallaan, kynällä.

Ei ole haitaksi että ajattelee kunnolla ennen kuin kirjoittaa.

Luen edelleen silloin tällöin juttuja kirjailijoista, jotka ylpeilevät vanhanaikaisilla laitteillaan ja langettavat samalla epäilyksen varjon "tekniikkafriikien" ylle.

Mikäs siinä. Jos haluaa valmistaa lihaliemen lihasta eikä liemikuutiosta, sopiihan se. Tai pätkiä halot ja pilkkoa takkapuut parvekkeella, moottorisahaa käyttämätä. Sopiihan se. Ruotsin opettajani pilkkoi klapit olohuoneen kynnyksellä, leikkasi läskiä parvekkeella säilyttämästään sianruhosta ja sen jälkeen silppusi kessua ja mahorkkaa piippuunsa sillä samalla kynnyksellä, joka sijaitsi isoisäni omistamassa kiinteistössä Kauhavan kunnan Kauhavan kylässä. Mutta siitä on kieltämättä aikaa. Silti muistan sen.