Esivalta käyttää edustajiensa kautta herruutta ylitse kaikkien alamaisten.Käsite - överhet, Obrigkeit - on osa uskonpuhdistusta. Sitä käsitteli Luther ja sen käsitti Luther.
Uskopuhdistus oli Saksan herroille keino päästä paavi ja sitten myös keisarin vallasta ja etenkin kirkkojen omaisuuteen.
Teho oli sanoinkuvaamaton. Sodankäynti nousi uudelle, ennennäkemättömälle tasolle ja muuttui nopeasti kaikkeen siviiliväestöön kohdistuvaksi terroriksi, joka nousi huippuunsa 1600-luvulla.
Meidän kuuluisa Isovihamme, kaksi 1700-luvun vuosikymmentä, joiden ajan Ryssä hävitti maatamme, oli taitava sovellutus Ruotsin kuninkaiden edellisellä vuosisadalla viimeistelemistä sodankäyntikeinoista.
Kuinka ollakan, "lempeä" kuningas Kustaa IV Aadolf oli edelläkävijä, kiitos kanslerinsa Axel Oxenstiernan, joka oli kovan tason poliitikko.
Ja näin syntyi myös kysymys tuomarin asemasta maallisen esivallan koneistossa.
Tuomarin itsenäisyys ja riippumattomuus on melkein samanlainen höpöjuttu kuin tarina itsenäisistä talonpojista.
Tietyssä teknisessä mielessä se on sen verran totta, että metelöinti pitkästä perinteestä ei suorastaan hävetä. Mutta tietysti talonpojan "itsenäisyys" oli hyvä keino varmistaa, että hän oli laillisen esivallan tavoitettavissa, kun käytiin hakemassa veroja ja väkeä suuriin sotiin.
Tuomarin asemasta saa käsityksen äsken mainitun "hyvän" Kustaa-kuninkaan kirjeestä Turun hovioikeuden tuomareille. Kirjeessä hän lupaa leikkauttaa herroilta hovioikeudenneuvoksilta korvat ja ripustaa ne sopivaan paikkaan naulattuina näytteille, jos herrat hovioikeudenneuvokset vielä soveltavat riita- ja rikosasioihin lakia eivätkä "meidän korkeaa tahtoamme".
Jo Kustaa Vaasan äkillinen innostus puhdistettuun uskontoon liittyi kirkkojen rosvoilun ohella oivallukseen, että tässä oli keino kehittää entistä lujempia virkamiehiä. Heitä koulutettiin Saksan maissa ja kotimaahan palanneina heitä nimitettiin piispoiksi ja joskus tuomiorovasteiksi.
Hallinnollisten tehtävien lisäksi heillä oli esivallan markkinointiin liittyvä missio, joka mitattiin kansan nöyryydestä.
Näin hahmotellen lakien sisältö ei ole kovin tärkeä asia. Se on tärkeää, että pappi ja tuomari voivat kutsua maakunnan miehiä koolle niin sanotuille käräjille sanomaan "kyllä" esivallan ratkaisuille.
Ruotsissa tämä hallintomalli on periaatteessa edelleen käytettävissä. Käydään loputtomasti neuvotteluja, joiden jälkeen julkaistaan kauan sitten pienessä joukossa tehdyt päätökset. Ellette usko, kysykää esimerkiksi Telian työntekijöiltä ja pikkuherroilta.
Heikki Ylikangas on osoittanut vakuuttavasti, että rikoslainkäyttö oli Ruotissa ja siis Suomessa poliittinen ase kuninkaan ja aatelin valtataistelussa ja kun kuningas pääsi niskan päälle, lainkäyttö kiristyi ja pyövelin kirves heilui.
Kuninkaan suuren vallan aikaa oli 1600-luku, mutta Isonvihan jälkeen siirryttiin aatelin valtaan, jonka Suomen historia on halunnut kuvailla valtiopäivien eli säätyjen valtana. Mutta ylhäisaatelihan siellä istui sekä hattujen että myssyjen ("mytyt ja hassut") johdossa.
Aleksangteri I:n ratkaisut on nähty suurena suopeutena Suomelle. Hieman erilainen näkökohta on tämä: Venäjällä ei ollut perinteisesti oikeastaan minkäänlaista hallintoa, paitsi paikallisten herrojen mielivalta ja laillistettu ryöstö. Venäjän lahjonnan perinnettä on joskus ihmetelty. Yleistäen: Venäjällä virkamiehille ei periaatteessa maksettu palkkoja, vaan heidän arvioitiin elävän lahjuksilla. Palkan maksaminen oli rautateiden toteuttamiseen asti jopa teknisesti mahdotonta. Millä ne rahat olisi toimittanut kaukaisille seuduille? Ja mitkä rahat?
Suomessa hallinto ulkoistettiin 1800-luvun alussa ostamalla Ruotsista takaisin virkamiehet, jotka olivat vastikään olleet vihollisia. Tämä oli järkeä, jollaiseen Neuvostoliitto ei onnettomuudekseen koskaan kyennyt.
Sopii katsella henkilöluetteloita ja elämäkertoja. Suomen sodan sankarit esiintyvät taajaan Venäjän palveluksessa maaherroina ja vastaavina. Sotilaana hyvin vanhanaikainen Adlercreutz puuhasi kuninkaan kumoamishankkeessa ja sitten Napoleonin sodissa samoin kuin etevä Sandels; suurena naissankarina erikoisen tunnettu ja muutenkin monipuolinen Döbeln kuoli Ruotsissa.
Siitä ei ole tietoa, että tuomarit olisivat joutuneet hakaukseen hallintoherrojen kanssa 1800-luvulla. Teollistuminen ei näkynyt juuri lainkaan lainsäädännössä eikä oikeudenkäytössä. Nykyisen korkeimman oikeuden edeltäjä oli senaatin oikeusosasto, ja senaatti ei millään muotoa edustanut kansaa vaan hallitsijaa. Oikeusosaston jäseninä oli paljon aikakauden suurmiehiä. Joistakin tuli näissä tehtävissä suurmiehiä. Jotkut siirtyi talousosastoon eli poliittiselle puolelle.
Tämä tilanne katoaa meiltä välillä näkyvistä, koska vuosien 1899-1917 tapahtumat, niin sanottu sortokausi ja maailmansota, värjäävät mielikuviamme. Olen tästä useassakin kirjassa kirjoittanut. Tyydyn sanomaan, että se kuuluisa sorto oli myöhemöpien aikojen mittojen mukaan eli anakronistisesti arvioiden vähäistä ja että tapahtuma-aikanakin sisäinen valtataistelu pani milloin paisuttelemaan, milloin tasoittelemaan sorron mielikuvia. Sosialistit, jotka yllättivät myös itsensä saamalla melkein puolet paikoista ensimmäisessä eduskunnassa, viis veisasivat mistään sortokaudesta ja laillisuustaistelusta.
Tapaturmaisesti itsenäistyneen Suomen tuomoistuinlaitos jatkoi toimintaansa jokseenkin sellaisenaan ja yleensä samojen henkilöiden turvin kuin maailmansodan aikana ja ennen sitä. Vain senaatissa, joka muuttui korkeimmaksi oikeudeksi, pantiin toimeen etninen puhdistus. Nyt epäilyttäviksi keksittyjä niin sanottuja myöntyvyysmiehiä siirrettiin pois sisätöistä, mutta tämä koski hyvin pientä joukkoa.
Suomalainen tuomari ei ollut itsenäinen eikä riippumaton, vaan virkamies virkamiesten joukossa ja sellaisena osa laillista esivaltaa.
Asiasta esitettiin väitöskirjoissa ja tutkielmissa erilaisia käsityksiä, joita värittivät Saksan kulloisetkin poliittiset olot.
Olennaisin osin järjestelmä säilyi tällaisena 1990-luvulle.
Sen jälkeen tuomarin riippumattomuutta valtion poliittisista elimistä alettiin äkisti korostaa.
Samalla tuomarit järjestettiin taloudellisesti täysin riippuvaisiksi niukoista budjettivaroista. Aikaisemmin kihlakunnantuomareilla oli ollut tilaisuus rikastua toimitusmaksuilla eli sportteleilla, joista oli luovuttu aste asteelta 1970-luvulla, ja raatimiehillä lunastusmaksuilla pöytäkirjoista ja jäljennöksistä. Virkasivutulot olivat merkittäviä.
Tällä hetkellä maan kaksikymmentä ykkösluokan asianajajaa ansaitsevat kukin keskimäärin kymmenen kertaa enemmän kuin maan kaksikymmentä korkeimman oikeuden jäsentä. Hovioikeuksien jäsenistä ei maksa vaivaa puhuakaan.
Tästä huolimatta tuomarikunnan henki on muuttunut. Tuomari ei pidä "lainsäätäjää" samana ilmiönä kuin valtioneuvostona näyttäytyvä poliittinen valta eikä välttämättä edes määräajoin valittava eduskunta. "Lainsäätäjä" on henkimaailman ilmiö, joka "ilmenee" lainsäädännössä, ja tuomarit ovat sille uskollisia.
EU-Suomi on hakenut omaa sovellustaan. Saksa on toisen maailmansodan jälkeen luonut riippumattoman mutta aivan liian suuren tuomarikunnan. Ranskan perinne on kovin toinen; heillä on perinteisesti ollut ammatillisesti ja ideologisesti sangen heikkotasoinen tuomarikunta. Nyt ei ole puhe hallintotuomioistuimista, joiden kansainvälinen esimerkki on Ranskan Conseil d'Etat.
Tällä hetkellä on pakko hiukan tasapainoilla nuorempiaan opettaessaan. Eräät juristit opiskelevat Englannissa tai Yhdysvalloissa ja luulevat sieltä palattuaan, että sikäläinen järjestelmä olisi ainakin sukua meikäläiselle. Kun ei ole. Yliopisto-opetuksessa vaikuttaa vielä stalinistisukupolvi osittain eriskummallisine oppeineen. Toisin sanoen iso osa professorikunnasta on kerran ollut sitä mieltä, että innoitus on haettava Itä-Saksasta. Jolloin toinen osa professorikunnasta on juuttunut vastustamaan noita vaikutteita ja tukeutumaan ajattelussaan usein aika hämärään "laillisuusperinteeseen".
Tuomarista on tulossa valtion vihollinen, mikä on oikein. Valtion vihollinen eli ihmisten ja jossain määrin yritysten turva ääritapauksissa myös valtio-työnantajaa tai valtio-päätöksentekijää vastaan. Ja sellainen virkamies on aidosti riippumaton sekä valtiosta että kansalaisista, ja siksi olen hyvin tyytyväinen, etteivät meidän tuomarimme kallista korvaansa julkisuudelle. Muutenhan iltapäivälehdet järjestäisivät tekstiviestiäänestyksiä virantäytöistä tai virasta potkimisesta.
Kaiken jälkeenkin monessa mielessä omituinen Eeva Vuoren juttu KKO:ssa 1990-luvun puolivälissä oli merkittävä.
Kai olette panneet merkille, arvoisat lukijat, ettei tuomioistuinlaitoksesta ole tavattu ainuttakaan "rötösherraa"?
Se on kiitettävä saavutus.
Muutamien tuomareiden toimiminen välimiesoikeuksissa, joista saa lihavan palkkion, ei vaikuta asiaan. Ratkaisemalla välimiehenä esimerkiksi Teoston ja YLE:n välisen riidan ei tule esteelliseksi. Eivätkä nämä välimiesoikeuksia käyttävät muutenkaan asioi tuomioistuimissa.
