Koulun ostamisesta

Minun piti kysyä Martilta, olisinko minä pärjännyt Suomalaisessa Yhteiskoulussa. En muistanut. Hän on hyvä vastaamaan myös omituisiin kysymyksiin. Ja hänellä on tietoa kasaantuvista menestyjistä sekä opiskelutovereina että opetettavina. 

Parempi näin. En edes ollut koulussa hyvä. Keskiarvo tipahteli yhdeksän alapuolelle. Oikea vastaus kysymykseen olisi ollut: ei pää olisi kestänyt.

Jo oppikouluun pääseminen otti lujille. Sairastuin heti aika pahasti. Sydänjuttu. Tulehdus. Nivelreuma. Tohtori Karhunen soitti isälleni, että nyt on piru merrassa ja jumala jalkapuussa.

Lukioon siirtyminen oli kauheaa. Ylioppilaskirjoitukset menivät huonosti, vaikka minulla oli Mont Blanc -täytekynä. Myös aliupseerikoulu epäonnistui. Se oli taas se sydän. Päätin jäädä Kauhavalle. Olin ihaillut niitä Helsingistä palanneita, jotka kävelivät Ojutjärvelle ja ottivt aurinkoa eivätkä vastanneet tervehdyksiin. Ajattelin että auttelisin Kallea kirjoittamalla kalkkeeripaperin kanssa liikekirjeitä. Olin kuullut että hyvä konekirjoittaja saisi töitä virastoista. Ajattelin ostaa jossain vaiheessa päällystakin.

Muistelmien lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole yleensä kenellekään mieleen. Kuulluisia ja tässä blogissa usein mainittuja poikkeuksia ovat hiukanerikoisissa oloissa kirjoitetut Linkomiehen “Vaikea aika “ ja Tannerin “Näin Helsingin kasvavan”.

Ne on kirjoitettu Sörnäisten kuritushuoneessa. 

Kuritushuone olisikin hyvä paikka kirjoittaa. William Faulkner kehui haastattelussaan, että kaikkein paras kirjoittamispaikka on bordelli. Aamulla on rauhallista ja illalla iloista seuraa. Jos sivutoimena on poliisien lahjominen, kuten hänellä oli, sekin oli plussaa, että poliisit puhuttelivat herraksi.

Tannerin muistelmien jatko “Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa” on muuten sensaatiomaisen hyvä. Ressusta kirjoittanut rautatieläisen poika sai senaatilta stipendin ja lähti Saksaan oppimaan osuustoimintaa.

J.K. Paasikivi ei varmaan kuvitellutkaan kirjoittavansa rehellisesti menneisyydestään. Itse asiassa ‘valtiolliset muistelmat’ onkin oma lajinsa. Ja löytyy Paasikiven päiväkirjoista kaikkea mitä sielu halajaa. Esimerkiksi niin myrkyllisen käsityksen Venäjästä, että se on tänä päivänä ajankohtainen.

Eräs ystäväni sanoi, että Paasikivi oli ollut hänen isänsä laulunopettaja koulussa. Tarkistin tämän hämmästyttävän tiedon. Kyllä se on totta. Lahdessa. Ja valmistellessaan erinomaista väitöskirjaa hän ansaitsi opettamalla uudessa Liikemiesten kauppaopistossa, jossa hän mieltyi nuoreen Väinö Tanneriin. Joku kertoi, että Paasikivi oli kommentoinut vielä presidenttinä YL:n laulutervehdyksiä. “Menihän se vähän sinne päin...”

Tiedossani on aivan tukan alla kymmenen tai kaksikymmentä esimerkkiä ihmisistä, joiden jälkimaine ei juurikaan liity todellisuuteen. Asianajaja joutuu silloin tällöin tietämään, että ihasteltu humanisti on kotioloissaan vaarallinen raivohullu, tai että kun poliisimestari ottaa härpäkettä, kohta saadaan soittaa lisää poliiseja, ja tulevat vihassa kuin pohjoistuuli ja etelätuuli.

Minulle kerrottiin, että Ruotsissa eräs rouva oli saanut raivokohtauksen, kun herrat könysivät sakettiasuisina onnittelemaan rouvan aviomiestä Nobelin palkinnosta. Rouva oli luullut, että mies oli yliopistolla vahtimestarina tai muuten vain oppinut avaamaan ovia etevästi.

Tosi kertojani oli lievästi päihtynyt. Mutta ottaisin huomioon, että hän kyllä tunsi merkittäviä ihmisiä eri maista ja monilta paikkakunnilta. Olisiko Waltari, joka oli nopea hoksaamaan aiheet, kuullut tästä? “Kuriton sukupolvi” on vallan mainio juttu.