Jätkistä

Puhuin pyynnöstä Munkkiniemessä. Kuulijat, joita oli paljon, olivat siis ikäisiäni. Tilaisuus oli seniorien. Toiminta vaikuttaa hyvin vireältä. Veljeni kävi siinä vieressä yhteiskoulua. Ei siitä tahtonut tulla oikein mitään, mutta tulipa sittenkin.

Luentosarjassa, esitelmässä  ja avioliittoon huipentuvassa ihmissuhteessa on sama sääntö kuin diplomaattikutsuilla. Ensimmäiset 15 sekuntia ratkaisevat. Kaiken. Lopullisesti.

Tämä koskee ensi tapaamista. Tutuilla, esimerkiksi opiskelijoilla ja sukulaisilla, on usein valmiiksi perusteltu eli siis kielteinen käsitys.

Kerroin lapsena Munkkiniemen taajaväkisessä yhdyskunnassa asuneesta Jormasta, joka kertoi minulle kesällä 65, kun kävimme riijaamassa sisaruksia Tampereella ja kesäisin Ruovedellä, että hänpä oli nähnyt, kun ryssän pommikone ammuttiin alas talvisodan ensimmäisenä päivänä Munkkiniemessä. Jotkut Jorman jutut olivat tosia. Hän oikeasti tunsi hyvin asemakaavaopin uranuurtajan Otto-Iivari Meurmanin, joka osallistui 80-luvulla lehtikirjoitteluun Suurkirkon maalaamisesta, ja kertoi hyvin muistavansa, minkä värinen kirkko oli suurlakon aikana 1905, kun kasakat nagaikkoineen ratsastivat ylös alas niitä jyrkkiä portaita. Ja hänen paljon puhuttu Väinö-enonsa oli ollut toisten teekkareiden kanssa varastamassa sen jäänmurtajan punaisilta talvella 1918.

Mutta - saatoin kertoa kuulijoilleni - tuo Jorman juttu oli tosi. Löysin verkosta Seura-lehden valokuvan, jossa näytettiin SB:n korkeusvakaajan palasta ja koivumetsää, joka vaikutti Fiskiksen seudulta. Ja aikakirjat todistavat samaa. Sellainen juttu - ja ilmatorjuntamiehiä oli tapana nimitellä ohiampujiksi.

Pidän kiinni ajatuksestani, että tietoisuus on tiedostamatonta. Tämä johtaa käsitteen “vaisto” hylkäämiseen vanhanaikaisena ja harhaanjohtavana.

Munkkiniemen Palvelukeskuksessa minulla oli onnea. Kävi ilmi, että kuulijoissa oli elektroniikan etevä osaaja ja ainakin  yksi neurofysiologi. Onneksi suljin suuni ajoissa mainittuani vain ohimennen rakkaista sukkulamadoistani, hyppyhäntäisistä ja etenkin arkeoneista ja bakteereista, perusteena väitteelleni, että ihmisen tietoisuuteen välittyy fyysis-keiallis-biologisesta ympäristöstä jokseenkin sekava, mielivaltainen ja outo kuva, jota tärkeämpi on paikan henki, genius loci, sellaisena kuin Gaston Bachelard esittää sen (“La poétique de l’espace”).

En sanonut, että Jura-kaudella, jota jutun kuva esittää, maailma oli varmaankin mustavalkoinen. Värejä ei ollut vielä ilmennyt, koska niitä ei tarvittu. En tiedä tuota. Myös hyönteiset, jotka ovat persoja infrapunavalolle, olivat ilmoittautuneet joukkoon edellisen eli Trias-kauden lopulla. Ja kantaisämme sinilevä, joka siis ei ollut oikeastaan levä, oli sinivihreä silloin kuten nykyisin.

Tiedämmehän me, että jos puu kaatuu metsässä - meidän metsässä oli muuten kaatunut komea kuusi - mitään ääntä ei tule, ellei ole kuulijaa. Painevaihteluita on ja työn tuottamaa energiaa hajoaa lähialueelle vaikka kuinka monta joulea. Ja tiedämme, että kaikenlaista tavaraa menee jopa lävitsemme niin että humahtaa, emmekä me huomaa miten. Kuten gamma-aaltoja.

Tai ehkä sittenkin juuri nuo hirmu- ja lentoliskot keksivät värit, kun ne olivat niin kovia syömään toisiaan.

Paikan hengestä mainitsin Munkkiniemessä, että yhdellä tutulla jätkällä on kiva kämppä täällä, ja paljon puitakin ympärillä. Siellä on hyvä henki.

Taannoin kysyin Antti Herliniltä itseltään, että aivanko totta hän oli Suomalaisessa Yhteiskoulussa luokkansa pahin hampuusi. Herlin sanoi, että tieto ei taida pitää paikkaansa. Oli siellä yksi vielä pahempi. Vitsi - ja “me papit nauroimme niin”, sanoi kirkonvartija.

Heitä oli jännittävä rykelmä samoilla luokilla, näissä kirjoituksissa välillä vilahtavan Martin ohella, joka oli vuosiymmeniä tietojenkäsittelyopin professori ja jonka jäädytetty maripaita kohotettiin laitoksemme HIITin kattoon, E.-P. Salonen, Antti, pari nimekästä kirjailijaa, Nipa Jääskinen joka on minun tietojeni mukaan tällä hetkellä Suomen erinomaisin juristi, ja niin poispäin. Vastaavasti edesmennyt Martti Siirala, maamme ensimmäinen koulutettu psykoanalyytiikko, joka silti oli osoitettu ovelle itsensä C.G. Jungin kotoa tämän rouva toimesta, piti SYK:n vuosiaan pahempina kuin toimintaympäristöään joukkosidontapaikalla jatkosodassa.

Ite sain liioiitelllun kuvan valiokouluista, koska isäni oli käynyt viisi vuotta Norssia, kunnes köyhyys katkaisi luvut ja hän oli kuusi pitkää sodan vuotta siviiliammatiltaan juoksupoika. Häneltä kuulin, että oli Norssissa kommunistejakin, kuten Rontu, ja hampuuseja. 

Minulla oli yksi repliikki inkluusiosta ja koulushoppailusta.

Keskustelijoilta unohtuu vähän väliä, että koulunkäynnin painopiste on koti. Koulu ei voi korjata kodin vaurioita.