Mies kuin mies

 

 

Kuvan kirja, Antti Tuurin ”Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä” tuotti minulle enemmän mielihyvää kuin ehkä yksikään uutuusteos tänä vuonna. Emmin ja mietiskelin joitakin viikkoja, miten kirjoittaa siitä, koska olen huono arvostelija. Jos kirja miellyttää minua, tapaan sanoa sen, julkeasti. Haen perusteluja ja yritän välttää ylenpalttista kehua, varsinkin jos kirjoittaja tuntuu olevan sellaiselle perso, ja aiheetonta niuhottamista, vaikka tiedän sellaisen kriitikon pyhäksi velvollisuudeksi.

 

Alaotsikon Wahlroos ei viittaa tunnettuihin vallankäyttäjiin. Tämä ”pantteri” on 1955 syntynyt sukulaispoika, jolla on Down syndrooma. Kirjassa hän syntyy ja lopulta kuolee. Kertoja, mutkattomasti Tuuri itse, antaa tarinan viedä, ja tulee ehkä vahingossa muuttaneeksi kirjailijakuvaansa. Teos on täysin isottelematon, lämmin, lempeä ja murheellinen. Siinä yhdistyvät journalismi,  eli tapahtuneen ja olleen myötäelävä kuvaaminen, ja korkea kirjallisuus, eli taito tehdä vähillä keinoilla ja miltei näkymättömillä kielen liikkeillä eläviä ja uskottavia henkilöhahmoja, jotka eivät äkkiä unohdu.

 

Nykykirjallisuudessa minua häiritsee pahasti ainainen kitinä. Niin moni hyväkin tekijä keskittyy muistelemaan, miten ankeaa hänellä itsellään on ollut, ikään kuin maailma olisi pitänyt suunnitella juuri hänen hyvinvointiaan varten. Muutamia vuosikymmeniä olivat muodissa räyhäävä puoliesseistit, jotka pöllyttivät milloin mitäkin julkista tai yksityistä asiaa, joka ei ollut heidän mielensä mukainen.

 

Tässä Tuurin kirjassa toteutuu nyt se Tshehovin lyhyiden juttujen ihme, jonka vuoksi luen niitä tällä hetkellä ehkä kymmenettä kertaa (Garnettin ihan hyvä englanninnos 233 Stories miellyttää minua enemmän kuin nykyiset, ja lisäksi olen löytänyt ennen sotia ilmestyneet, emigranttien tekemät ruotsinnokset, joista välittyy sanomaton tarkkuus): Tshehov nimittäin sanoi useassa kirjeessään, ettei hänellä ole oikeutta tuomita ketään ihmistä.

 

Mielestäni ei kenelläkään ole liioin oikeutta palkita ketään kirjailijaa. Kirjailijalle ei liioin ole perustetta toivoa, että häntä ymmärrettäisiin, ainakaan oikein.

 

Olen sattunut suomentamaan kirjan moottoripyörämatkasta Down syndroomasta kärsivän tyttären kanssa (Paul von Martens) ja tuntenut kirjoittajan ja tyttären. Tuurin kuvaama ihmeellinen vamma, johon usein liittyy ihmisen harvinainen pontevuus ja pettämätön optimisti ja kyky kokea ja jakaa iloa pienistä asioista, on tässä pääosassa.

 

On täysi aihe mietiskellä, mitä se Jumala tai genetiikka tai mihin kukin ajatuksensa perustelee, oikein on tarkoittanut tehdessään yhdestä autettavan ja toisesta auttajan. Ja miten sattumanvarainen ja mielivaltainen on suuren kyvykkyyden ja tietyn kyvyttömyyden välinen raja.

 

Viisas psykiatri (Siirala) mainitsi kerran, kauan sitten, rakastavansa ammattiaan, koska hän oppii koko ajan niin paljon potilailtaan. Hän hoiti paljon hulluja, mutta olen kyllä tuntenut muita laitoksissa työskenteleviä lääkäreitä, jotka ovat maininneet viihtyvänsä paremmin vammaisten ja väärintekijöiden maailmassa kuin parketeilla kristallikruunujen alla. On ikään kuin kodikkaampaa.

 

Hankkikaa kuulkaa tämä Tuurin kirja. Saatte tekin mielenne hyväksi myös siitä, ettei esiin vedetä ”hyväntekeväisyyttä”, joka liian usein on toisten ihmisolentojen alentamista, ja koette mielenmaiseman, joka on kuin mikä tahansa jäätynyt joki, jonka kannen alla vilahtelee paratiisinpunaisia rautuja ja harjuksia – ken osaa ne oikein käsittää.