Ystäväni Kaitsu väittää, että vain paperille painettu on oikea kirja. Hän kirjoitti selanneensa aina asuntomessujen esitteet, ja niin nytkin. Hän ilmoitti, että kirjahyllyt ovat kadonneet lopullisesti ja asukkaat luettelevat erilaisia harrasteitaan ja hupeja, joihin ei kuitenkaan kuulu lukeminen.
On aika yleisesti tiedossa, että äänikirjojen ja e-kirjojen nopeasti kasvava suosio perustuu siihen, että kirjailijoita sahataan silmään, pahemman kerran. Vaikka kirja saisi kriittiset tuhat lukukertaa kirjastojen ulkopuolella, kirjailija ja kustantaja eivät paljon kostu niistä rahoista.
Itse olen hiukan eri kannalla kuin Kaitsu, mutta minä en olekaan ollut Kansalliskirjaston johtaja.
Tekstin viskositeetti vaihtelee. Samalla tavalla kuin auton moottoriöljy on talvella kankeampaa lajia kuin kesällä, tekstin juoksevuus on milloin sitä, milloin tätä. Suhtaudun aika usein niin sanottuun kokeelliseen proosaan nyrpeästi, koska se tulee pullosta kuin Heinzin ketsuppi eli ensin tippoina ja sitten puoli pullollista yhtenä läjähdyksenä.
Suomesta mainitsisin loistavana esimerkkinä Eeva Joenpellon. Siellä Lohjanharjulla on kirkasvetisiä puroja…
Kirja-esine on talismani eli taikakalu, myös minulle.
Muita taikakalujani ovat kellot, kynät ja puukot. Minulla on jatkuvassa käytössä (piipun rassaamiseen) isäni kuoltua kuolinpesästä pihistämäni paperiveitsi, joka jäljittelee Toledon terästä, vaikka on huokea matkamuisto eli rihkamaa Torremolinoksesta vuodelta 1961.
Hyllyssäni on kirja, jossa huippututkijat ja taiteilijat kertovat lyhyesti esineistä, joista eivät luopuisi. Ne ovat usein liikuttavia ja aina halpoja. Itse en luopuisi keskenkasvuisille tarkoitetusta pikku mikroskoopista, ellei se olisi kadonnut Kauhavalla asuessani. Tiedän – kännykän suurennuslasi kelpaa melkein kaikkeen, mutta tuo mikroskooppi se oli jotain. Minulla oli koululaisille tarkoitettu, isompi, mutta en mieltynyt siihen, koska se oli liian hyvä.
Äitini mieliharrastus oli kirjahyllyn katseleminen, ja taitaa olla edelleen, vaikkei hän enää jaksa virkata Juhani Ahon Koottujen teosten värisiä pannulappuja, kuten ennen.
Kirja-esineessä on myös pyhyyttä. Vingahdan vaimeasti, jos joku laskee voileivän pöydällä olevan kirjan päälle. Ei kirjaa saa niin kohdella! Jotkut hiukan vanhemmat tuttavani olivat tarkkoja siitä, ettei limppua saanut jättää väärin päin eli kupera puoli alaspäin. Eivät he olleet uskovaisia, mutta käsitys leivästä Jumalan viljana oli tiukassa.
Lupasin eräälle ystävälleni USB-tikulla Bachin koko tuotannon nuotit ja partituurit, jotka olen kerännyt vuosien kuluessa verkosta. Annan myös mielelläni kirjan tai kirjoja ja samalla perusteella omaksi, jos tiedän, että se pääsee hyvään kotiin.
Scott Fitzgeraldin romaanissa ”Kultahattu” on se kohtaus, jossa humalainen herravieras on aivan ihmeissään. Hänen hyllystä ottamassaan kirjassa on sisällä kirjoitusta! Näin helposti etevä kirjailija saa kerrotuksi, että USA:ssa harrastettiin dummyjä eli tyhjiä kalustekirjoja jo sata vuotta sitten.
Piippuhyllyssä kesähuvilallamme tuumiskelee ikäänsä letkuvartinen komistus.
VastaaPoistaLaatikko tuoksuu yhä hyvälle, siellä on kopeloitavia hoksotinkapistuksia, ei varsinaisia pirunnyrkkejä. Hyllyn alla yleisesti pitää paikkaa Harmo, puuhevonen joka töissään vetää kärryjä jotka ovat samaa lähtöä.
Kirjoja ei pidetä piippuhyllyssä, en osaa kertoa syytä. Ehkäpä siihen ei ole syytä? Voisi kaiketi pitääkin, tilaa on. Lasiovinen kirjakaappi on täynnä, aina. Kummallista että kun koko suomenhevosen kantakirja pääsi hilpeämmille laitumille ei jäänyt yhtään tilaa. Kummastelin sitä kovasti.
Ei ollut Kultahattu kuitenkaan lukenut sitä kirjaa, koska sivut olivat paperiveitsellä avaamatta.
VastaaPoistaOnkin hauskaa valita kirpputoreilta ja divareista vanhoja kirjoja joita ei ole luettu. Sen näkee tietenkin siitä että sivut on paperiveitsellä ensin leikattava auki. Siihen käytän isältäni saamaa paperiveistä joka lienee peräisin isoisältäni. Malliltaan se lienee sieltä 1910-luvulta ja näyttäisi olevan vankkaa niklattua saksalaista terästä ja erittäin ergonominen. Siksi se onkin säilynyt. Onkin kaksi asiaa joita en vaihda ja se toinen on...
VastaaPoistaKerran tarttui divarissa käteen Robert Tigerstedtin teos ”Tieteellistä kritiikkiä” vuodelta 1920, jonka sivut piti sitten aukaista veitsellä. Kelpo kirja, järjen valoa siihen aikaan.
Poista- ar
Minun rakkain esineeni on isoveljeni veistämä lukutikku, jonka hän oli kauniisti värittänyt puuväreillä. Olin 4-vuotias sen saadessani.
VastaaPoistaEräs ystäväni, pienikokoinen nainen, on raahannut matkaltaan suuren Toledon miekan. Se on hänellä komeasti seinällä muistona ja eräänlaisena talismanina, suojana ehkä.
VastaaPoistaJatkoksi: Nyt vasta hoksaan, että on minullakin yksi talismanin tapainen, Kiinasta parikymmentä vuotta sitten tuomani tussimaalaus, jossa on bambun lehvästöä ja vieressä pystysuoraan kirjoitus, jossa ilmeisesti lukee "Pitkä elämä", tai niin ainakin sanottiin, "A long life". Siksi sen ostinkin, mutta on se kauniskin. Ja vieläkin olen hengissä. Vuodet vain vierivät, kuten syöpälääkärini viimeksi sanoi.
PoistaMerihenkilö hoksasi halvalla tatuointeja tekevän liikkeen Taiwanissa ja pyysi saada kirjoitusmerkein Kaikkein Kovin Kundi -tatuoinnin. Halpa oli ja äkkiä kävi. Hongkongissa sille naureksittiin kunnes mainio skönarimme sai tietää että siinä luki Tiistai Apina Banaani.
PoistaNuorena, kauan sitten, tuli asiaa huonekaluliikkeeseen. Katseeni kiintyi oman asian sijasta näytteillä olleisiin kirjahyllyihin ja ennen kaikkea niissä olevien kirjojen selkämykseen. Erään harvinaisen ja kauan tavoittelemani teoksen näkeminen alkoi poltella mieltä, ja taisipa siinä pieni synnillisyyden ajatuskin väipähtää. Kun sitten kurkkasin tarkemmin, huomasin että joka ainoan niteen kansien välissä oli styroksia. Siinäpä "dummyjä" dullille.
VastaaPoistaMinua taas joskus harmittaa, ettei Ikea hinnoittele niitä kirjoja, joita se käyttää hyllyjen somisteina.
PoistaPitäisiköhän joskus testata nojatuolia ja lukulamppua oikein perusteellisesti.
Ehkä äänikirjaa ei pitäisikään verrata painettuun kirjaan. Sillä on muitakin edeltäjiä. Oli aika, jolloin suuri osa radion ohjelmasta oli puhetta: luentaa, kuunnelmia, esitelmiä, pakinoita ja niin edespäin. Nyt kun radiosta on tullut pelkkä musiikkiradio, tämä puoli on unohtunut.
VastaaPoistaÄänikirja on myös on demand- radiota: voi kuunnella puhetta silloin kun haluaa. Yleisradio itse ei tätä puolta ole juuri kehittänyt, tuhannet vanhat puheohjelmat ja kuunnelmat uinuvat arkistossa.
Samaa mieltä. Eniten kaipaan radiosta esitelmiä. Vähiten tekonokkelaa hihkumista musiikin välillä.
PoistaOnhan noita jupinaa pitäviä radiotoimittaja vielä jokunen. Öisin pruukaavat olla äänessä. Suomeksi myös, vaikka YLE Puhe onkin mitä on.
PoistaUSAn yö alkaa kätevästi myöhemmin... Tämä-tämä intternetti on puolipullollaan asemia, varsinkin radiosellaisia, sieltä löytyy (kuulkaas) aivan kaikkea.
Eräs suosioni saanut on Prairie Home Companion, paikallinen kankkulankaivotyyppinen hupailu jossa aiheet toistuvat kuten aikakausilehdissä. Mahdatteko, muistatteko sellaiset joita oli ennen Seiskaa ja Mikrobittiä?Tämän jaksot ovat mattimyöhäisille netissä kuultavissa.
Ei se silti ole mikään Smultronstället, ei pidä toivoa liikoja.