Kilpaa

 

Kilpailu on sairasta. Ainakin kolme kertaa olen kuullut akillesjänteen paukahtavan poikki. Kerran laji oli vauhditon pituushyppy takaperin. Sanotaan että tuo laji on erikoisen vaarallinen, varsinkin juovuksissa, vaikka kuinka olisi keskisuuren osakeyhtiön toimitusjohtaja.

 

Ottelu on tervettä. Saa vain katsoa, etteivät housut putoa kesken painiskelun. Karmaisevaa on kuulla, että eräs tietämäni vanhemman polven kyky hävisi painiottelun selätyksellä, koska hänellä oli trikoot väärin päin. Tuomarina oli eräs hullu poika Hirvijoelta, mutta ratkaisu on kyllä järkevä. Sama mies muisteli upeaa painitemppuaan. Hän löi vastustajan pää edellä juntasta mattoon – nykyisin se taitaa olla kiellettyä – ja kansa hurrasi. Mutta hurraahuudot aiheutuivatkin siitä, että kertojan trikoot olivat revenneet.

 

Kerran yritin oppia shakkia hyvin. Olimme keksineet ruveta pelaamaan Nurmen baarissa. En oppinut. Toisen kerran nuorempana keksimme kilpailla, kuka jaksaisi juosta kotitalomme ympäri 200 kertaa. Minä en jaksanut. Juokseminenkin oli laji, jossa toiset ovat luonnostaa hyviä. 

 

Missähän myydään jalkapaloliimaa? Nytkin kisoissa on pelaajia, jotka vähän liikauttavat jalkaansa tai sitten juoksevat täyttä karkua, ja yhtäkkiä heidän kenkäänsä ilmaantuu pallo, joka tarttuu siihen.

 

Tähän mennessä ohjelmien vaikuttavin kohta on ollut studiokevennys, jossa nuori nainen pompotteli palloa vuoroon kummallakin jalalla ja samalla imetti lastaan, jota piteli rinnoillaan.

 

Kahden tai kuuden vuoden kuluessa on tapahtunut järisyttävä muutos. Naisten jalkapallo on noussut ja katsominen myös. Vanhempien naiden oli vielä äskettäin sopimatonta ja tökeröä pitää palloilua muuna kuin miesten ja koltiaisten typeryytenä. Nyt äkisti kisastudioissa on naisia, joiden puheet ja otteet huokuvat täyttä ammattimaisuutta.

 

Itsenäisyyden alkuvaiheessa urheiluhuuman sanotaan huuhdelleen koko maata. Pentti Haanpää kuva useissa jutuissaan isäntien ja muun vanhemmanväen ihmetystä ja vastanmielisyyttä kaikin puolin turhan hyppimisen ja viskomisen keskellä. Ellei urheilua olisi kiireesti esitetty isänmaallisena ja siksi suurenmoisena toimintana, se olisi voinut jäädä meilläkin pikku kummallisuudeksi. Kun nimittäin sekä armeija että suojeluskunnat olivat kiihkeästi asialla, myös työväki perusti seuroja ja lopulta piti omia olympialaisiaankin.

 

Palautan taas mieleen, että punakaarti lähti hyökkäykseen Tampereelta Näsijärven jäätä kävellen ja päätyi Ruovedelle. Kävellen koska kukaan ei osannut hiihtää tai ainakaan omistanut suksia. Valkoisilla oli hiihtojoukot, Tapani Niku ja kaksi muuta miestä, jotka hiihtelivät metsissä katselemassa, mitä punaiset puuhasivat.

 

Tietysti kansakoulu oli suuri tekijä. Suomalainen kummallisuus, pesäpallo, sai sijan täällä ja vain täällä. Vaikka muutama maaottelukin pelattiin, edes Virossa ja muissa Baltian maissa ei oikein saatu selvää, mitä sillä mailalla ja pallolla oli tarkoitus tehdä.

 

Olisin ennustamassa, että kohta naisjoukkueet voittavat miesjoukkueet, ellei eräs etevä nainen olisi selostanut minulle, miksi naiset eivät esimerkiksi voimistelussa käytä rekkiä eivätkä renkaita. Ymmärsin. Se liittyy hartioihin ja lantioon, niiden leveyteen tai kapeuteen ja voimaan.