Kansa lauloi

 

Kun tultiin asian viereen, olen hiukan tarkistanut ajatuksiani. Usein ylistämääni kirjallisuuden lajia ”essee” ei tarkemmin katsoen ole olemassakaan.

 

Pohjoismaiden paras esseisti oli Frans G. Bengtsson ja Suomen Yrjö Hirn. Toiseksi paras oli meillä Tuomas Anhava.

 

Termi tukeutuu vanhentuneeseen ajatukseen kirjallisuudentutkimuksesta. Jos puhe li kirjallisuudesta, mutta teksti ei ihan sopinut yliopistolla sinä vuonna vallinneisiin ajatuksiin ”tutkimuksista”, haukkumasanana otettiin käyttöön ”essee”.

 

Mutta kun esimerkiksi musiikin tutkimus on aivan O.K., koska musiikin rakenteet ja niiden käyttötavat ovat hyvinkin vaikeita, erikseen opeteltavia asioita, tuollaisen tekstin ja elämäkerran oikukkaana yhdistelmänä voi syntyä erinomainen essee-luonteinen teossarja, kuten Tawaststjernan erinomainen Sibelius-elämäkerta. Siinä taitelija ja hänen musiikkinsa on sovitettu aikakauden ja aikalaisten yhteyteen, mikä on epätieteellistä.

 

Josta johtuu mieleeni, että tuttavani Matti Suurpää, voisi kerskata todella pitkällä suvulla, koska esi-isä Lari Suurpää näkyy olleen Turun piispana ainakin vuonna 1501. Hänen täyskaimansa puolestaan opettaa professorina musiikkia. Ja Säkkijärvellä oli Suurpäälä, jossa ei kuulemma laskettu kevytmielisesti leikkiä sukunimistä.

 

Otsikon kirjasta olen sanonut tässä blogissa usein, että se ei ole poikakirja eikä seikkailukirja, vaan harvinaisen mainio historiallinen romaani, jossa sankarit vaeltavat myös idäntietä eli nykyisen Venäjän suuria jokia.

 

Ruotsalaisilla on tapansa. Harvinaisen pyykevä eversti kuuluu vastanneen sen laihan kuninkaan (Kustaa V) murahdettua everstistä, että onpa lihava:” Kuninkaallinen ruotsalainen kateus”, den kungliga Svenska avundsjukan.

 

Bengtssonilla oli sama ongelma kuin kirjoittajan loistavalla Carl Grimbergillä ja kirjoittajana oikein viihdyttävällä Herman Lindqvistilla, jotka hekin penkoivat menneisyyttä: he menestyivät ja saivat suosiota, mikä on Ruotsissa joskus suuri synti. Bengtssonkin oli vain vaivainen lisensiaatti eikä siis edes Lundin tohtori, vaikka olisi pitänyt.

 

Hän on tehnyt eläväksi ja ymmärrettäväksi historiaa enemmän kuin juuri kukaan ja harhautumatta omahyväiseen päähänpistojensa palvontaan, kuten saksalaisen Spengler ja britti Toynbee – ja taisi H.G. Wellskin luulla vakavissaan keksineensä viisasten kiven.

 

Aivan riittävä syy opetella hyvin ruotsia on hankkiutuminen käsiksi Bengtssonin esseevalikoimaan ”Silversköldarna” ja ”De långhåriga merovingerna”. Menneisyys elää niin että vinkuu. Frans G. kirjoitti asiantuntemuksella ja taidolla, johon The New York Review of Booksin ja The New Yoerkerin ja London Review of Booksin kirjoittajat yltävät vain harvoin. Itse Olof Lagercranz, sukupovea nuorempi mies, on pikkuisen puiseva ja piipittävä Bengtssoniin verrattuna.

 

Vertauskohdat ovat kovia. Friedell ja Elias Canetti olivat ”esseistäkä”, samoin tarkkaan katsoen W.G. Seebald ja – Voltaire. Ja Montesquiou. Ruotsista toinen hyvä, ihan muistiin: Alf Henriksson, jonka ”Antikin tarimoita” ei ole hetikään ainoa suurkulttuurin elävöitys ja joka oli Bengtssonin tavoin erinomainen kääntäjä, kaiken kukkurksi.