Kaatuvan ääni

 

Kaatuvan puun ääntä ei ole, ellei ole ketään kuulemassa.

 

Ääni on muun muassa ilmaa eli molekyylien liikettä. Molekyylejä on enemmän kuin välitämme tietää – triljoonia, voisi sanoa, kansanomaisesti. Esimerkiksi sähkö ja valo ovat kuulumatonta. En kuule molekyylejä kuunnellessani, kun Gould soittaa Beethovenia (juuri nyt Op. 10 F-duuri). Se että kuulen jotain, on ilmiö, joka ei lakkaa minua mykistämästä. Sekä korva että kuuloaistimus ovat todella monimutkaisia. Lisäksi aistiminen ymmärretään toistaiseksi sangen huonosti.

 

Mutta jos pidämme kiinni perinteisestä tieteestä, ääni ilman kuulijaa on fysiikan lause, että tuollainen ilmiö aiheuttaisi tyypillisesti tällaisen seurauksen ehdoilla nämä. Pimeässä punainen kappale on väritön, koska väri on valon tietyn aallonpituuden aistimessa tuottama llmiö. Eli kun ei ole valoa, ei ole väriäkään. Ja samasta syystä atomit ovat värittömiä. Ollaan valon aallonpituuden alapuolella.

 

Ainakin sata vuotta on tiedetty, että aivot mallintavat taukoamatta. Bashevis Singerin novellissaan toistama havainto on tosi. Täti joka ei ole ennen nähnyt elokuvaa ja kuviakin vain aivan vähän, ei pelästy valkokankaalla näytettyä junaa. Hän ei näe sitä. Hän näkee vain epämiellyttävää valon ja varjon vilinää.

 

Välillä otan verkosta kuuluville muuta musiikkia. Jaavalainen gamelan, japanilainen laulu- ja soitinmusiikki lähes tuhannen vuoden takaa tai meilläkin muutamia vuosikymmeniä sitten riehaannuttanut intialainen sitar nostavat mieleen ajatuksen, että meidän pianomme (flyygeli) ja sillä esitetty musiikki (kuten Beethoven) saattavat olla hiukan alkukantaista kamaa.

 

Minulla on meneillään pieni kokeilu. Kuuntelen siis noin 32 Beethovenin pianosonaattien kokonaislevytystä nuottien kanssa, ja olen jo ymmärtänyt jotain ennen salaan jäänyttä. Käytännössä ensimmäinen satsi on Schnabelin 1930 aloittama sarja, joka kuulostaa kenen tahansa korvaan normaalilta pianismilta. Vanhan suosikkini Charles Rosenin rinnalle on noussut Kovacevich, oman alansa hirmulisko. Vertauspisteitä ovat Brendelin ohella Lupu ja Gulda.

 

Ja muuten, kun Idagion kautta on käytettävissä noin 170 Horowitzin levytystä alkaen 1928, niin kyllä se ihminen – jos hän olikaan ihminen – oli ainutlaatuinen.

 

Mutta Glenn Gouldin arvoituksen luullen ratkaisseeni. Kun nytkin Beethovenin taustalla on Bach ja Das Wohltemperierte Klavierin kokonaislevytys, joka sein on Gouldilla sangen omituinen, käsitin että hän on jättänyt affektit aika pitkälle kuulijan asiaksi ja seuraa esityksissään syyn ja seurauksen lakia.

 

Tästä kohdasta aiheutuu välttämättömästi tuo kohta, mutta kun vaihtoehtoja on niin paljon, vapaus säilyy Eilen laitoin kuvituskuvan pianon sormituksesta, koska mielestäni on huvittavaa, että pianomusiikki tuo mieleen diskreetin matematiikan, koska koskettimien märäämien sävelten välissä ei ole mitään, ja sormi taas on sama sana kuin englannin ”digit”, numeroi tai vastaava.

 

Roomalaiset runoilijat laskivat runomittojaan kätensä sormien nivelistä. Sormi on daktyyli, pitkä-lyhyt-lyhyt, ja peukalo on spondee, pitkä-pitkä. Sävel on kuin hermosolu, dendriitti- synapsi – aksoni. Ja sonaatti on ilman muuta kuin solu. Jokaisessa hyvässä sonaatissa on koko ihminen ja koko historia, lajinkehityksineen. Ellette pidä Beethovenista, kuunnelkaa Schubertia, etenkin ne viimeiset pianosonaatit. Ette pety.