Kerran ajoin autolla monta tuntia Gentiin nähdäkseni van Eyckin veljesten alttaritaulun. Onneksi maksaja oli Helsingin Sanomat. Aiheena ollut ensimmäisen maailmansodan taistelupaikkojen koluaminen tuli tehdyksi. Kävi Ypres’ssä, Sommessa, Passchendaelessa ja Verdunissa ja kirjoitin laajasti.
Alttaritaulu on helppo kuvailla. Se oli elämäni suurin ja samalla hämmentävin kokemus taiteesta; epäiloin että myös tieteellä oli sormensa pelissä.
Myöhemmin olen tyytynyt käymään katomassa ”Arnulfinien avioliitoa” aina Lontoossa käydessäni, National Galleryyn on todella helppo mennä. Siinä seisoo vieressä kuin tikun nokassa amiraali Nelson pylväänsä päässä.
Tällä kertaa Camus’n ”Putoamisen” lukeminen oli lievä järkytys. Luin kirjan eri tavalla kuin koskaan ennen, ja ajatukseni poikkeaa myös siitä, mitä kirjallisuuden opinnoissa selvitetään.
Tuo teos, josta kirjailija käyttää aivan oikein nimitystä ”kertomus” eikä ”romaani” hämmentää kenet tahansa. Kirjan pituinen, vaikka lyhyt monologi. Ei keskustelua, ei perinteistä kertojaa. Äänessä on kilpailevat näkökulmat ja taka-ajatukset pois sulkeva päähenkilö, katumuksentekijä-tuomari, jonka etunimi on Jean-Baptiste eli Johannes Kastaja. Sopii juhannukseen, joka on muistopäivä, vaikka kirjan henkilö sanoo olevansa tosin huutavan ääni korvessa, mutta väärä profeetta.
Kertojan karussa huoneessa komerossa on paneli van Eyckien alttaritaulusta, toinen vasemmalta, joka esittää oikeamielisiä tuomareita. Kirjan henkilö, joka sanoo olleensa asianajaja, suhtautuu tuomareihin jokseenkin kielteisesti.
Puhuja sanoo, että kaikki maailman poliisit ovat etsineet tätä maailman kuuluisimpiin kulunutta teosta, joka riippui hänen kantakapakkansa seinällä ja nyt kaapissa. Kirkossa on kopio.
Tämä on avain. Ajatus van Eyckistä laitakaupungin kapakassa on naurettava. Kirjassa se on osa teemaa syyte – tuomio – rangaistus. Puhuja mainitsee giljotiinin…
Alttaritaulun keskellä on Jumalan karitsa, uhrattu Jeesus, joka tulee muutenkin usein puheeksi väitetysti ateistisessa kirjassa. Kuusi iltaa ja yötä jatkuva tunnustus n omituinen ajatus. Kuka sellaista todellisuudessa kuuntelisi? Ja selitys puhujan mielen muuttumisesta, oikeastaan romahduksesta, on yhtä outo. Hän kuuli naisen hyppäävän jokeen, mutta ei mennyt apuun eikä ilmoittanut asiasta. Kun paikatkin on mainittu – tiedän ne – auttaminen olisi ohikulkijalle lähes mahdotonta ja joka tapauksessa hengenvaarallista. Hyppäys sillalta jokeen olisi ainoa vaihtoehto, ja itsemurhaajan tavoittaminen joesta ilman välineitä käytännössä mahdotonta.
Tuo kirja luultavasti määräsi ammatinvalintani ja välillisesti elämääni. Olen ollut sekä asianajaja että tuomari, ja etenkin katumuksentekijä. Sana on muuten ”penitence”, joka on sakramentti. Tuloksena on synninpäästö, joka on eri asia kuin anteeksianto. Oikea suomennos ei ole ”katumuksentekijä”, vaan ”synnin tunnustaja”. Eikä kirjan puhuja kadu. Hän on kiusaaja, sanan teologisessa mielessä. Äläkä saata meitä kiusaukseen.
Samoin kuin Sivullisessa ja Rutossa Camus esittelee mahdottomuuden filosofiaa. Ripittäytymisestä seuraa aina kuolemanrangaistus. Ja Camus’n esittämänä tämä ei ole uskonnollinen oivallus, vaan elämää ja arkea. Ja tarkkaan katsoen teos sisältää Gentin alttaritaulun kaikki kohdat. Lammas on ihminen, ja aurinko on murhaaja. Lampaan tehtävä on kuolla.
Duoda - arvoisan hra Kempin jumalainen typo Arnolfinien avioliidosta sai minut jummartamaan tai ainakin uudelleenkatsomaan useaakin tuntemaani pyrähdykseksi tahikka kananlennoksi katsottavaa avioliidollista parisuhdeprosessia. Liitovaihe meni hienosti, mutta ulkoa katsoen vähäisen sorttiset turbulenssit syöksivät avioliidon pikaisesti jontkaan.
VastaaPoistaHuomattakoon, että Eeva on ainakin neljännellä kuulla raskaana.
VastaaPoistaSe, että Ranskassa on vielä omana elinaikananikin teloitettu ihmisiä giljotiinilla, on nykyisessä eurooppalaisessa ihmisoikeuskulttuurissa lähes camus'laisen absurdilta tuntuva ajatus.
VastaaPoistaJuhannus muuten on ranskaksi Saint-Jean d'été eli "Kesän pyhä Johannes". Siitä chansonia kehiin: https://www.youtube.com/watch?v=RK2kLquK7Jg
Camusilla taisi olla maine naistenmiehenä, ja ilmeisesti hyvin ansaitusti. Hänen filosofiassaan tärkeä asema oli rakkaudella. Ihmisen tulee seurata rakkautta, ja asioita joita rakastaa, velvollisuuksien kustannuksella. Rakkaus tiettyyn kohteeseen ei välttämättä ole kovin pysyvää laatua, mutta se on sivuseikka.
VastaaPoistaMies meni ilotaloon ja huudahti "Täällä minä saan paljon rakkautta!".
Poista"Putoaminen" jättää kyllä hämmentyneeksi siitä, mikä oli lopputulos. Puhuja sanoo olevansa katumuksentekijä mutta ei kadu, muutos ei ole mahdollinen, paras välttää tuomio ja todeta vain, että tällainen kurja minä olen mutta sellaisia ovat muutkin, ja hänen voittonsa olisi - jonkinlaisena Helvetin ruhtinaana? - saada muutkin tunnustamaan syntinsä ja tuomitsemaan itse itsensä, ettei hänen tarvitsisi. Itse puhuja pitäytyy vapaudessaan tehdä mitä mielii, mutta vapaus päättyy aina tuomioon, hän kuitenkin toteaa. Rangaistus on kai epävarmuudessa eläminen ja sen toivominen, että kohdalle sattuisi poliisi, joka hänet pidättäisi.
VastaaPoistaTuo peilin asettaminen kuulijan - lukijan? - eteen on kyllä nerokas temppu. Lopussa tulee kyyhkysparvi tuomaan pelastuksen hyvää sanomaa kaikille. Minusta tämä ei kuulosta erityisen ateistiselta, mutta kirja pitäisi varmaan lukea uudelleen tarkkaavaisemmin.