Nix nix 1506

 

Olkaa vaiti, ellette puhu.

 

Tämä oli yksi otsikkokuvan lukuisista kylteistä. Otsikko on toinen Alkukielellä se oli ”Notary Sojac”, joka ei tiettävästi sekään tarkoita mitään.

 

Sarjakuvasta ”Pekka Pikanen” (Smokey Stover)” on Juhani Tolvanen toimittanut 1994 kirjan, joka saattaisi löytyä jostain. Taisin julistaa tämän ”Sarjakuvalehti”-nimisessä sarjakuvalehdessä noin vuonna 1950 ilmestyneen jutun yhdeksi sarjakuvataiteen kaikkien aikojen nerokkaimmista. Sen voisi mainita Herrimanin Krazy Katin rinnalla. Tosin Krazy on aika elitistinen, samoin kuin Pikku Nemo (Little Nemo in Slumberland). Huumorin laji on paljonkin sukua Groucho Marxille.

 

Olemme viime päivinä käsitelleet kohdittain hyvinkin vaikeita kysymyksiä. Siksi on aika välillä levähtää viattoman kysymyksen parissa. Perinteinen huumorimme on nimittäin jokseenkin takapajuista ja vanhentunutta.

 

Suomessa hirmuisen hauskaa on, että pappi ja poliisi juovat pusikossa pontikkaa ja hukkaavat housunsa. (Aatamin puvussa ja vähän Eevankin). Sivistyneessä kaupunkiperinteessä vitsikkyyden huippu on, että teekkari oksentaa vappuna poliisin taskuun.

 

Fogelin Pekka Puupää oli sarjakuvana (Kuluttaja-lehti) välillä oikeasti fiksu. Suomen Filmiteollisuuden, pankinjohtaja T.J. Särkän käsissä elokuva muuttui töölöläis-posiolaiseksi sekameteliksi, jossa oli kyllä hauskoja pätkiä seassa enemmän kuin tahdottiin tunnustaa.

 

Korkeakulttuurimme oli tukehtua totisuuteensa, eikä tilannetta auttanut ratkaisevasti vasemmistonuorison vaihtelevalla menestyksellä Saksasta (Brecht) kopioima satiiri. Yllättäen kehityksen huipulle kiipeää M.A. Numminen ja miksei nuori Jarkko Laine.

 

Kun absurdi huumori tuli Englantiin jo 1700-luvulla (Tristram Shandy) ja suorastaan hallitsi Ranskassa 1900-luvulla (Jarry ja Apollinaire – Ionesco), myös Suomessa oli ujoja yrityksiä tuohon suuntaan. Mainitsisin puolivirallisessa Suomen kirjallisuus -teoksessa kokoomukselaisena tuomitun pakinoitsija Ollin, joka alkuvaiheen jutuissaan veti hilpeästi mielettömyyden puolelle (Mustapartainen mies herättää pahennusta jne.). Esikuvia olisi löytynyt Ruotsista, jossa Albert Engström ja pilalehdet pitivät pitkään yllä perinnettä, joka näyttää tukehtuneen kansankotiin.

 

Muistaakseni kerran tässä blogissa kaavailemani liikeyritys, Kemppisen musiikki- ja makkaraliike, on plagiaatti Ruotsista (Grönköpings korv- och musikhandel).

 

Pentti Saarikosken rönsyilevän tuotannon ehkä paras osa oli edesvastuuton huumori eli varhaiset runoteokset. Haavikko oli koko uransa armottoman totinen kivijumala.

 

Mutta oli meillä yhteensä yksi kansainvälisen tason absurdisti, ”vaikkei sitä tyhmempi heti huomaa” (Pallen laulusta), nimittäin Tove Janson.

 

Harvoin käytetty selitys Aku Ankan suomalaiseen suosioon: absurdi huumori. Muistakaamme hartauden tuntein esimerkiksi sarjaa ”Kun taivaalta satoi rahaa2 ja Pelle Pelottoman henkilöä.