Mitä ei tapahtunut

 

Kun historiaa alettiin tutkia ja kirjoittaa, tapahtui paha virhe. Monissa maissa nousi 1800-luvulla suuria nimiä (Carlyle, von Ranke, Michelet, Karamzin) ja nopeasti oivallettiin, että sellaiset suurteokset lisäsivät joidenkin tuloja. Kansallisuusaate oli merkittävä taloudellinen oivallus.

 

Juuri von Ranken nimissä on ohjelmajulistus:  miten asiat todellisuudessa tapahtuivat.

 

Kiinnostavampaa olisi tutkia, mitä ei tapahtunut.

 

Näiden nyt keksittyjen suurmiesten ympärille syntyi koulukuntia ja yliopistoja, ja lapset pantiin lukeman helpotettuja laitoksia heidän oivalluksistaan. Mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut välttämättömyyden pakoksi. Historian pimeä aine selitettiin sanalla kaitselmus tai johdatus tai kohtalo.

 

Hekin, jotka teloitettiin, varmaan käsittivät, että pyssyjä piteli historiallinen välttämättömyys ja asialla oli tieteellinen maailmankatsomus.

 

Eurooppaa todennäköisimpiä paikkoja historian voimalaitokselle olisivat olleet 700-luvun Kiina tai saman ajan Bagdadin kalifaatti. Viimeksi mainittua hallitsi tuohon aikaan Harun-al-Rashid, jonka toimista frankkien jokseenkin lukutaidoton kuningas ja sitten keisari Kaarle Suuri oli tietoinen.

 

Menneisyyden osaamisesta kertovat paljon runous ja matematiikka. Kiinassa ja kalifaateissa ne kehittyivät hyvin korkealle. Euroopan sumuisilla soilla ja tuulen pieksämillä rannikoilla alkoi unohtua sekinvähä, mitä antiikissa oli opittu.

 

Aivan uskomattomasti pandemian (suuri rutto) ravistelema Eurooppa alkoi kohota, ja vaikka oivallukset kukaties olivat lähtöisin Pohjois-Italian kaupunkivaltioista, uuden maailmanjärjestyksen ytimeksi osoittautui entinen Espanjan siirtomaa Hollanti. Esimerkin innostamina englantilaiset alkoivat innostua merirosvouksesta ja kankaankudonnasta.

 

Katolinen uskonto sopi hyvin maaorjille ja heidän käskyttäjilleen. Pohjoisempana alkoi tehdä tuhojaan lukutaito. Vuosisatansa eli 1500-luun bestseller-kirjailijoita oli kaksi, saksalainen Luther ja hollantilainen Erasmus.

 

Kuva on vanhempi, noin vuodelta 1420 (ns. Flémallen mestari). Siinä on kaikki nousevan Euroopan tunnukset: kirja, lukutaitoinen nainen, perspektiivi ja hienotunteinen enkeli. Samaan aikaan nousi suureen loistoon musiikki.

 

Alkaneen vuosikymmenen suuri kysymys on, miten kahden anglosaksisen maan käy. Asetelma vaikuttaa jännittävältä, ja pandemia on demokraattinen. Jospa se yltyy todella pahaksi? Kuolemalla oli ennen sellainenkin nimitys kuin ”The Great Leveller”, suuri tasaaja.

 

Käsiini sattui mitä mielenkiintoisin pikku kirja, Sophie Robertsin uutuus ”The Lost Pianos of Siberia”. Tarina kulttuurin noususta ja tuhosta on supistettu pieniim yksityiskohtiin. Keisarillinen Venäjä oli esittävän taiteen suurmaa, ja Neuvostoliitto jatkoi samaa. Nyt kirjoittaja  etsii vuodesta toiseen Altailta ja Sahalinilta saakka kerran valmistettuja flyygeleitä ja pystypianoja ja etsiskelee sitäkin Bösendorffia, jota tsaariperhe käytti viimeisinä elinviikkoinaan Siperian Jekaterinburgisaa 1918.

 

Voiko sen kauniimmin sanoa. Oli kerran maa, joka romahti. Sen raunioille rakennettiin toinen maa (Neuvostoliitto), joka sekin romahti. Ehkä kiinalaiset tietävät, että vanhimmat shakkinappulat on kaivettu Samarkandin seudulta läheltä silkkitietä. Ajoituksen mukaan nen ovat noin vuodelta 760. <ja ottelu jatkuu.