Hyvä vihollinen

 

 

Vihollinen on välttämätön, kirjoitti Umberto Eco. Essee on hyvä. Hän aloittaa valehtelemalla, että pakistanilainen taksinkuljettaja olisi kysynyt häneltä, kuka on italialaiseksi ilmoittautuneen Econ kotimaan vihollinen. Pakistanilainen taksisuhari, joka on oppinut tuon verran englantia, ei kysy tuollaista. 

 

Econ kuitenkin sano selittäneensä, että kun ei ole, ajattelee sitten myöhemmin, että itävaltalaisten vihaaminen nyt oli aikoinaan yhdistävä tekijä ja että heitä italialaisia ei liioin kukaan pidä asianaan erikseen vihata. Ja siitä hän pääsee asiaan: nainen. Ja paholainen. Joka onkin sama asia.

 

Minulle on epäselvää, miksi en ole koskaan ollut erikoisen ihastunut Umberto Ecoon. Kaikinpuolisesta suurenmoisuudestaan huolimatta jopa ”Ruusun nimi” jätti vähän kylmäksi, vaikka keskiaikaan sijoitettu Sherlock Holmes -tyyppinen tarina on ihan ominta alaani.

 

Lisäksi Econ semiotiikka oli varhainen ja merkittävä tieteellinen avaus, joka muuten veti perässään viihteen merkkimystiikkaa aina Dan Browniin asti. Tietenkin hänen tieteenalansa perusteet oli keksitty Sveitsissä kauan sitten (de Saussure) ja idätetty Prahassa ja Tartossa.

 

Mutta se jää mieleen, että Econ mukaan ulkomaalaisen vihollisen puuttuessa sellainen etsitään ja löydetään omasta maasta. Eco ei onnekseen ehtinyt nähdä trumpismia eikä anonyymiliikkeitä. Mutta salaharhat olivat hänen suuren mielenkiintonsa kohde.

 

Auktoriteeteista puhutaan pötyäkin. Kyllä minäkin kymmenvuotiaan taivuin piirustuksen opettajan auktoriteettiin, kun käskettiin piirtää suuri ja hirmuinen mustekala. Uhattiin jälki-istunolla, kun sanoin että yleensähän ne ovat pieniä ja harmittomia ja niitä myös syödään.

 

Väitetään että ihminen uskoo nopeammin ja sitkeämmin kaveriaan tai naapuria kuin esimerkiksi lääkäriä tai puheena olevan alan professoria. Itse en oikein uskonut, kun eräs ihminen kiitteli pikku kylämme öljylämmitystä ja sanoi sen olevan tulevaisuuden ratkaisu. Hän oli sen näköinen että aikoi ryhtyä seuraavaksi ylistämään polttomoottoreita, jolloin sanoin, että minun pitää nyt kiirehtiä tapaamaan tätiäni Nuppulinnaan.

 

Tällaista on hillitön kirjoittelu: ajatus ei ole hiirihaukka, vaan ajattelu on kokonainen parvi haukkoja. Kirjoittaminen voi olla joskus kuin päästäisi hiiren pellolle paikkaan, jossa niitä teräväkyntisiä on. Eli nähnyt kirjoittaessani ymmärsin, etten intoile Ecosta erään selvän asian takia: kun hän ei ole Montaigne. 

 

Luen englanniksi kirjaa kesistä Montaignen kanssa. Ranskalainen kirjoittaja teki nuo blogini mittaisset pätkät alkujaan radiolle, erääksi kesäksi.

 

Ellei joku jaksaisi lukea alkuperäistekstejä jollain sopivalla kielellä, sitä ei pidä ihmetellä. Joukossa on pitkiäkin esseitä, joista ei jaksa kiinnostua. Mutta tämän Antoine Compagnonin saattelemana näkee, että salaliittolaisia, salamurhaajia, sisällissotia, järkälemäisiä valheita ja arvaamattomia hevosia on ollut aina olemassa. Montaigne vetäytyi tiluksilleen vanhuuden lepoon alle 40-vuotiaana ja sanoi kirjoittavansa vain ajatuksiaan. Ja hän eli Pärttylinyön maailmassa, jossa ystävä ja sukulainen saattoi osoittautua murhamieheksi eik vihollisia tarvinnut keksiä.