Haluaisin julkaista tässä blogissa tai tämän rinnalla toisten ihmisten kirjoittamia kohtauksia heidän omasta elämästään.
Puhun siis muistelmista. Korostaisin että muistelmakirjat ovat keskimäärin romaanejakin heikkotasoisempia. Siksi ongelma on suuri. Jotta muistiinmerkintä kiinnostaisi, sen pitäisi myötäillä kerronnan hyviä kaavoja ja välttää huonot kaavat.
Kansanrunouden tutkimuksessa eli folkloristiikassa käytetään oppisanaa ”kokemuskertomus”. ”Memoraatti” sisältää usein yliluonnollisen tai vain selittämättömän kokemuksen.
Niistä koottiin eri vuosikymmeninä kiitettävästi kirjoja, ja kirjoista saattoi lukea ihmeekseen, millaista oli olla kotiapulaisena herrasväessä esimerkiksi 1930-luvun kaupungissa tai rakennustyömaalla kottikärryjen ja betonimyllynkulta-aikana.
Sellaista kirjaa ei ole sattunut käteen, mitä tapahtui ja jäi tapahtumatta seistessä myyjänä kaupan tiskin takaa joitakin vuosikymmeniä. Sekin askarruttaa, millaista oli olla opettajana kansa- tai oppikoulussa oikein kunnolla, esimerkiksi koko työikä.
Esimerkkeihini sisältyy itsesoimausta. Tiski-ihmisiä oli ehkä suurin osa sukuani. Opettajina on nytkin sukulaisiani.
Kokemuskertomuksen yksi ongelma on epäluotettava muisti, toinen on ihmisten valheellisuus ja kolmas huonot esimerkit.
Kerran luin ”Kansa taisteli – miehet kertovat” -lehden kaikki vuosikerrat kannesta kanteen. Niitä oli saanut antikvariaatista pilkkahintaan. Niitä oli 347 numeroa ja yli 10 000 sivua. Artikkeleista noin 90 prosenttia oli mielenkiinnottomia ja merkitystä vailla. Suurin tuho aiheutui kirjoittajan harjaantumattomuudesta yhtyneenä luulotteluihin siitä, millainen hyvä sotajutun muka pitäisi olla. Uskottavat ja suorastaan raikkaat tai vain mielenkiintoa herättävät kohtaukset olivat väistyneet täysin tyhjän kaavamaisuuden tieltä.
Kohtuuton vertailu: Paavo Rintalan keräämä ja toimittama ”Sodan ja rauhan äänet” on todella hyvä. Vielä kohtuuttomampi vertailu: maailman huippua oli Studs Terkel, jonka kirja ”Working” kertoo tavallisen ja joskus epätavallisen työn tekemisestä ja ”Hard Times” muistoja 30-luvun pulavuosista. Myös sotamuistelmien kokoelma ”Good War” on suurenmoinen.
Paradoksi: keksityt muistot ovat usein parhaita. Tuossa yhteydessä on tapa puhua kirjallisuudesta. Nauhalta purettu suullinen kertomus ei muute yleensä toimi tekstinä, eikä muuten nauhoitteena liioin.
Hienoin tämän alan kokemukseni oli pitkä ilta tätini, kansankoulu opettajani ja matkahuollon pitkäaikaisen hoitaja kanssa. Kaikki olivat erikoislahjakkuuksia. Kun minulla oli takanani luvaton korttien selaaminen ja luvallinen pitäjänkartan tutkiminen, pystyin seuraamaan tätien tarinaa, kun he luonnostivat kunnan (Kauhavan) ihmisiä ja ilmiöitä 1920-1980 ja lisäksi vielä omien vanhempiensa ja isovanhempiensa tarinoista mieleen jäänyttä. Sensaatioita ei juurikaan ollut. Joskus pappi oli pudonnut juovuspäissään saarnastuolista ja nuorison parasta harrastanut moraalinvartija hiipinyt löysänä pidetyn piian kanssa riihen ylisiltä olkia vaatteissa ja ruumenia hiuksissa. Onneksi välillä kerrottiin myös suurpyykistä pyykkilautojen ja lipeäkiven aikaan eli ennen pesupulverin ja Hoover-pulsaattorikoneen kumouksellista vaikutusta.
"Sellaista kirjaa ei ole sattunut käteen, mitä tapahtui ja jäi tapahtumatta seistessä myyjänä kaupan tiskin takaa joitakin vuosikymmeniä."
VastaaPoistaMarjaliisa Hentilän kirjasta Keikkavaaka ja kousikka. Kaupan työ ja tekijä 1800-luvulta itsepalveluaikaan (1999) selviää aika paljon, vaikkei se mikään muistelo "sattumuksista" olekaan vaan väitöstutkimus.
Kansa taisteli ja sai säilytettyä Suomen itsenäisyyden suurin uhrauksin.
VastaaPoistaNyt sitten Suomen kansan viholliseksi osoittutunut hallituksemme on rähmällään EU:n suuntaan ja muuallekin EU:n ulkopuolelle. Jonkin sortin itsetuhoinen humanismi on ryöstäytynyt käsistä.
Onko nyt sitten demokratia vaarassa, kun ”Suomi ensin” puolueen gallup -kannatus vain kasvaa?
Mikseivät kansalaiset kannata sitä, että Suomi luovuttaa hyvinvointinsa sekä verorahansa että lainaamansa rahat ”köyhille” maille?
Uskovainen isänmaan todellinen vihollinen taas äänessä...
PoistaVaikea saada kiinni langanpäätä siitä, mitä kumman humanismia Suomen EU-suhteeseen nyt sitten liittyisi.
PoistaSuomen nettomaksu pienenisi jos persujohtoiset maat kuten Puola ja Unkari lähtisivät unionista.
PoistaKuuleppa. Kielläpä joutessas tietteellinen tutkimus. Saat jottai tekemistä ja pysyt pois pahanteosta hä ?
PoistaSitteppä nin kuuntele oikeilla korvilla Terveisiä savotalta. Se missä on että juu kailellaisia. Perkoilammikko ja joku veitikka senon tehny.
Hyä pärjäys. Enkä minä kieltäänmenis muiltakkaa. Vaikka voisimminävähän...
Sally Salmisen muistelma, vielä suomentamaton Min amerikanska saga on kiinnostava työn ja arjen kuvaus 30-luvun Yhdysvalloista, jonne moni Salmisen lailla silloin muutti työn eli toimeentulon perässä. Lisäksi se on juuri niin loistavalla tyylillä kirjoitettu kuin Katrinan lukeneet tietävät.
VastaaPoistaKaikki Kansa Taisteli lehdet ovat luettavissa: http://kansataisteli.sshs.fi/index.php
VastaaPoistaIso kiitos. Sain jopa ladattua lehdet koneelleni!
PoistaKolmannen kerran luin Paavolaisen vaimennettua kiroilua sekä Aunuksesta että Lokista päiväkirjoissaan ("Synkkä yksinpuhelu"), kansakunnasta joka Jeesuksen, Runebergin ja Fanni Luukkosen nimiin on lyönyt päänsä Karjalan mäntyyn ja istunut kolme pitkää vuotta sitä parantelemassa viilentäen sitä Svirin vedellä.
VastaaPoistaPäätoimenaan Paavolainen lukee mielialatiedotuksien ja ulkomaitten medioiden juttuja sekä rintamamiesten kirjoitelmia, jotka vain hieman eroavat TK-miesten hyväksytyistä jutuista lehdistölle. Onkin mielenkiintoista lukea siitä mitä Paavolainen ei tiedä, kun sillä aikaa.. Niin no, muu kirjallisuus, mm. Paasikiven päiväkirjat ja hiljalleen esiin tuleva Petsamon nikkelin merkitys alkavat kirjoittaa uudestaan syitä ja seurauksia. Mielenkiintoisinta on nähdä kuinka vähän TK-progagandamiehet saivat yleensäkään kirjoittaa todellisuudesta, ja miten syntynyt tuotanto synnytti samalla kansallisen sekoituksemme henkilökohtaisen sotakuvauksen taidetta sekoittamalla Väinö Linnaa ja edelleenkin sensuroitua todellisuutta. Omaa mieltäni vaivaavat edelleen metsistä kantautuvat mätänevien ruumiitten hajut.
Ja miten vähän me tiedämme Paavolaisesta. Tutustuin häneen tarkemmin vasta Hertta Kuusisen kirjeissä hänelle, pitkän ja risaisen suhteen aikana ("Hamlet ystäväni"). Yleisradion kuunnelmaosastolla hän sodan jälkeen päivittäin juopuu muistoissaan. Sodankäyneitten miesten yleinen perintö.
Roy Anderssonin viimeisimmässä rainassa pappi pyrki psykiatrin luokse ja itkuisella äänella toisteli: "jag har förlorat min tro" Psykiatri kaiketi halusi sanoa, että painu v-uun.
VastaaPoistaSotakertomuksia en juuri harrasta, siis sellaisia jotka ovat kepeitä muisteluksia tai liioiteltuja romaaneja. Sensijaan vakavasti tehdyt sotakirjat ja muistelmat ovat usein kiinnostavia. Itseäni kiinnostaa eniten juuri henkilökohtaiset kokemukset sotamiehen tasolla. Siellä on useimmiten ne kaikkein karuimmat ja hurjimmat seikkailut mitä sodanaika tarjosi. Eräs esimerkki on kenraali Keinosen muistelmat, jotka on vetävää luettavaa. Se avaa myös kuvan sodan todellisuuteen upseeritasolla kertoen hyvin sen miten suuri vastuu on alaisista. Keinosen kohdalla on todettava että hän keksi uudenlaisia taktisia ratkaisuja jotka ilmeisesti toimivat hyvin.
VastaaPoistaLehväslaiho: Panssarisotaa. Mutta missään ei kerrota paljonko höökivaunuja Suomella oli, ja mikä niiden yleisvaikutus asiaoihin oli.
Poista122. D (saksalainen) mainitaan vain kohteliaisuudesta ja ohimennen.
Koetanpa saada tuon käsiini, kiitos.
PoistaPanssareita ei jatkosodassakaan monia ollut. Niitä saatiin lisää sodan kuluessa sieppaamalla viholliselta. Vaurioituneetkin korjattiin taistelukelpoisiksi ja piiput käännettiin oikeaan suuntaan.
Mistä sitä höökipulveria oikeen tehään? Niistä vaunuistako?
PoistaElämäkertaromaanit pitäisi lailla kieltää.
VastaaPoistaMiksi?
PoistaNiin pitäisi kieltää. On aivan tarpeeksi että ihmiset patsastelevat livenä milloin missäkin. On niitä ehkä poikkeuksiakin.Ehkä kustantamot sentään odottelevat asianosaisen kuolemaa ennen kuin päiväkirjaromaaneja julkaistaan.
PoistaNo ettei kuoltaisi.
PoistaKansakoulunopettaja taisi olla eräässä Sariolan Susikoski-dekkarissa se syyllinen. Ei siinä kyllä paljon hänen työtään kuvattu.
VastaaPoistaJuoppojen elämäkertoja ja kehityskertomuksia on kosolti, ja kyllä nekin tarinat rankkoja hommia kuvaavat, juurta jaksain. Kaunokirjallisuuden puolella osumatarkkuus on silti viinamäessäkin parempi. Monesti vihjeenomaisuus riittää, ja sitten lukijan annetaan nauttia sen kokonaisuuden täydentämisestä ja kuvittelemisesta. Viimeksi tämä puoli tuli mieleen Conradin Liekaköyden päätä lukiessa.
Hienoa että mainitsit Terkelin. Olen lukenut häneltä vain "American Dreams". Se vavahdutti näkemyksellään, laadullaan ja huumorillaan. Irlantilainen tuli New Yorkiin ja etsi töitä. Ikkunassa kyltti: "Help wanted. Any nationality but no Irish. Absolutely no Irish."
VastaaPoistaPanu Rajala on purkanut nauhalta Väinö Linnan haastatteluja 1970-luvun alusta kirjassa "Päivä on tehnyt kierroksen". Mielenkiintoinen kirja Linnan elämästä, vaikka hän välillä turisee kuin Sillanpää.
VastaaPoista"Haluaisin julkaista tässä blogissa tai tämän rinnalla toisten ihmisten kirjoittamia kohtauksia heidän omasta elämästään."
VastaaPoistaMulla olis parinkymmenen vuoden päiväkirjat, jotka eivät ole mitään säätiedotuksia.
Muutama esmerkki vuoden 1986 alusta. Näissä ei yleensä ole päiväyksiä.
https://photos.app.goo.gl/dxLU5xkad2uzW6ee6
Jos kelpaa. Kulttuuripäiväkirjaa.
Koulusta kertovat kirjat ovat tylsiä. En niitä yleensä lue. Itse muistan lähinnä hassuja tapahtumia, jotka yleensä liittyvät opettajakuntaan. En ollut auskultoinut, kun 24-vuotiaana menin vuodeksi englannin lehtorin sijaiseksi arvokkaaseen vanhaan tyttökouluun. Meitä oli kaksi nuorta opettajaa, ja se toinen, tuntiopettaja, kysyi eräänä päivänä, mikä ero on "that" ja "which" -pronominien käytöllä. "En minä vaan tiedä, katso kieliopista," vastasin kiireessä.
VastaaPoistaHänellä ei kuitenkaan ollut itsesäilytysvaistoa, ja niin hän meni kysymään lukion vanhemmalta lehtorilta, joka vastasi, mutta jatkoi sitten kovalla äänellä: "Mutta onhan se aika kauheaa, jos opettaja on viisi minuuttia edellä oppilaitaan."
Yliopistossa oli opiskeltu suuri määrä kaunokirjallisuutta, mm. Shakespearen näytelmiä, Chauseria alkukielellä, vähän historiaa ja hyvin teoreettista kielioppia, josta ei ollut mitään apua käytännön työssä. Joka ilta valmistin tunteja ja korjasin kokeita 20 -24 kuutena päivänä viikossa ja opiskelin siinä aluksi samalla itsekin, miksi jokin asia pitää sanoa niin ja miksi ei saa sanoa noin.
Siitä viidestä minuutista se alkoi ja jatkui itsensä kouluttamisena kymmeniä vuosia, ainetta, koulua, tasoa ja tehtäviä vaihtaen, välillä yliopistossakin ja lopulta lähinnä hallinnon parissa. Mukavaa sekin oli, nuorten terveiden ihmisten parissa.
Parempi viisi minuuttia edellä kuin jäljessä. Muuan tuttavani opettaa ammattikorkeakoulussa sekä suomea, venäjää, viestintää, taidehistoriaa että nykyään jo tulevaisuudentutkimustakin ilman, että on suorittanut niistä kurssiakaan yliopistossa (paitsi pakollisen suomen kielen kurssin, kun ei päässyt tasokokeesta läpi).
PoistaVähän käy sääliksi oppilaita, mutta toisaalta... Jos supliikki on hyvä ja hämääminen onnistuu, mikäs siinä. Valtaa se on vähäinenkin tieto, mikäli vastapuoli on vallan tiedotonta.
Hyvä opettaja ymmärtää, millä tasolla oppilas on. Siksi hänen ei tarvitse olla huippu, riittää että hän ymmärtää opettamansa asian.
PoistaItselleni tehokkainta opiskelua aikoinaan oli laskea vaikeita fysiikan laskuja samantasoisen kaverin kanssa - toinen tajusi aina vähän enemmän jostakin ja toinen jostakin muusta.
Se asian tajuaminen on siinä se pointti.
Elämäkerroissa lukijoita kiinnostavat enimmäkseen tekojensa kautta julkisuudessa jo tutuiksi tulleet ihmiset vaikka osa heistä on itse eläessään tarjonneet elämänsä kaluttavaksi karvoineen päivineen lööppimaakarit työntövoiminaan.
VastaaPoistaAmmattielämänkertureiden oppeihin taas kuuluu haistaa massoja kiinnostavat näkökulmat joista vahvimpana toimii pelkkä uteliaisuus. Elämäkerturi Pano Rajala on tästä hyvä esimerkki ainakin eräiden kohteidensa osalta.
Yököttävin viime aikainen elämäkerran markkinointikonsti oli Jari Tervon Vesa Loirosta tehtaileman elämäkerran lööppeihin loirautettu kohtaus jossa liukasteltiin spermassa vaikka sperma sinällään onkin aito luonnontuote. Voiko joku tuon lööpinluennan jälkeen edes koskea siihen kirjaan?
Voiko muuten Eino Leinon lyhyestä elämästä jatkuvasti esille putkahtelevia ”uusia paljastuksia” joku ymmärtää? Eikö riitä, että runoutensa elää (jos elää) ja kauan sitten haudatut runoilijan luut saavat jo rauhan?
Nykyisin meistä jokaisella on mahdollisuus olla niin paljaana arkensa kanssa täällä internetporttolassa, että tulevaisuudessa tuskin kukaan enää muiden elämäkertoja tulee juurikaan lukemaan. Paitsi näiden jo loppuunkaluttujen julkkujen helppoja, värikuvin kiillotettujen kertauksia a´la Matti Nykaenen.
Elämäkerroista parhaita ovat asiansa osaavien itse itsestään kirjoittamat silloin kun ne perustuvat päiväkirjamerkintöihin, ja kun viitekehyksenä ovat aikansa yhteiskunnalliset (globaalitkin) tapahtumat ja joihin kirjoittaja oman elämänsä kuviot osaa myös merkinnöissään sijoittaa.
Taitava kynäilijä voi muokata aiempia merkintöjään jälkeenkäsin enämpi mieleisekseen (tai kuvitellun lukijakunnan mieliksi) kuten jo kommenteissa mainittu Olavi Paavolainen aikalaisten todistamina(?) lienee tehnyt. (Pentti Saarikoski ei vissiin editointia harrastanut omien kuljailujensa julkaisuissa, saatika että K.Päätalo.)
Lukijalta vaaditaan elämäkertojen rinnalla tietämystä ajankohdasta jossa elämäänsä kertaava elämäänsä elää ja sitä jälkipolville tarkoituksella, tai tarkoituksetta, ylös kirjaa. Silti historiallinen totuus voi olla jossain metän ja hännän välissä; ja onkin.
Kirjoitettu historiahan, kuten on todisteltu Kemppisenkin blogissa usein, on enimmäkseen valhetta vain kun sitä voi kirjoista enää lukea, tai tv/radiodokumenteista katsella/kuunnella.
Vain tämä hetki on totta jonka nyt minäkin tuhlaan kirjoittamalla tämän, mielenkiinnottoman kommentin samalla kun kaurainen aamupuuro hellalla hautuu ja radiossa puhutaan Päätalosta. Tosin näin trumpishmin myrkyttämänä aikakautena täytyy epäillä näidenkin sekuntien todellisuutta.
Luultavasti ketään ei kiinnosta, mutta linkitänpähän yhden mökinakan elämää kuvaavaa tarinaa vuodelta 1958 tarjolle: https://kivaniemi07.blogspot.com/search?q=%C3%84etin+p%C3%A4iv%C3%A4kirjasta
Ja sitten omat, itse editoimani päiväkirjojen sivut muutamilta epätoivon vuosilta 1990-luvun taitteesta:
https://kivaniemi07.blogspot.com/search?q=1990
Olen aiemmin maininnut "Everstien tarina"-hankkeestani, joka alkaa Daniel Europaeuksesta (Juha Hurmen "Suomi"-kirjan eräs lempparini) ja loppuu pikku-everstiin (olen reservin kapteeni eli minulla on sotakoirana kolme pientä ruusuketta kauluslaatoissani).
VastaaPoistaKirjoitus eversteistä on ollut valmis nyt jo jonkin aikaa ja se alkaa runolla vuodelta 1915. Lausin sen jokin aika sitten radio-ohjelmsssa "Sitä runoa en unohda" ja en sitä tähän jäljennä, mutta hyvä se on: "Kulkuri".
Kulkuri joutuu lopulta mielisairaalaan, kun "mielipuoli olikin".
Tänään, ennenkuin tulin tänne blogspotiin Kemppistä tapaamaan, kirjoitin Clint Eastwoodin, Hollywoodin Donald Trumpin, hienosta teoksesta "Armoton", jonka katsoin eilen yöelokuvana televisiosta (kerta taisi olla kolmas).
Juuri ennen tänne ehtimistä kirjoitin asiasta päivityksen.
https://anttiliikkanen.wordpress.com
Päivityksen juokseva numero on 4166.
Aloitin Kemppisen kanssa samoihin aikoihin, kun aurinko vasta alkoi siirtyä kohden länttä (helmikuussa 2007).
Julma olento se mustanpuhuva kampraati joka kysymykseen kuinka olet jaksellut, entä kuinka on rakkauselämäsi laita ja näin päin pois katsoo vain eikä puhu. Jota C. E. näytteli ja ohjasi. Huippuhyvä ohjaaja.
PoistaOhjaaja, ei mikään karjanhoitaja. Mutta cowboyt ovat pahoja setiä jos maitotili näyttää että homma on vinksallaan sinne päin jonne pikkusonnitkin irvistää.
Minä pidän karjanhoidosta. Löhmiä, iih... Laiduntyöt on parhautta.
V.t. poijunankkurin työ talvikaudella on sekin leppoisa pesti, kai. En tiijä, pitäs kysyä.
Suomenvuohet ovat kauniita ja herttaisen älykkäitä, lahjottavissa meetwurstilla, tiesitkö? Se on aivan totta.
Tätä aina eivät ihmisohjaajat hoksaa vielä.
Ohjastaja ei nyt olekaan kyseessä vaan väsyneiden hevosten voimat joita ei kannata miettiä koska niistä (h.v.) saa sitä metukkaa jota tarvittas, eikä kannusten kilinää. Saako siis siivuttaa jos makkara on tehty ihmisistä nöy juu ei. Tai tulee makkaramestarin maine, vähän kuten täällä on jo eräillä nimim-,
- mutta niistähän pääsee kun niistää paitsi jos on niistokielto. Sekin on aika jänskä, mulla oli. Lääkäri(leidi) määräsi -
Tjaah, enpäs viitsikään kertoa että kyllä se lihakeitto on paras tehdä naudanlihasta. Päälle kahvia ja puolikas toskanalainen. Tuppluuria vaan.
"Ei mitään liikaa. Kohtuus kaikessa, jopa kohtuudessa." A. Ylppö
Terve.
Hassu tanskalainen kirjailija jolla on etninen eli eskimotausta Grönlannista on posketon muistelija, Hupaisa juttu koristaa kasvot on p3rseellenpudottavan ällistyttävä. Kun ollaan huolissaan voivatko koirat sairastua ranskantautiin ja keitellään riisiviinaa niin, no. Nimi on liian työläs laittaa tähän juuri nytsillä peukaloiminen on kipuisaa, himputinhimputti. Varrelliset vekottimet...
VastaaPoistaKuvassa ei juotane kahvia vaan teetä.
Isoisälläni oli teehen mieltymys. Se on sivuseikka. Sota ei ole aina aivan sivuseikka, paitsi jos siitä sotatyöelämästä ei saa palkkaa.
Jokin aika sitten kello kahdeksan aikoihin illalla kävi niin että vähän viimeistä edellisen oloinen sotilaspalvelija sai aikaan 'erikoisen makuista' teetä. Esimies kysymään toisenkin mukillisen maistuessa samalle pesikö hän mukin ja tämä kertoi: Kyllä pesin, pesin kyllä. Kahteen kertaan mäntysuovalla kuurasin.
Juuri muuta esi-isä ei kertonut, no eräästä voiharkon jakotoimituksesta ja fifty-fifty -rotasta muttei muita jutelmia.
Voi syötiin. Siellä rintamalla syötiin siis se voi. Ei siellä kaikkea sentään tehty.
Minä en kyllä ole mieltäni pahoittanut ettei siellä keittokirjoja oltu kirjoittelemassa. Vielä ehtisi, jos olisi suuri tarvis eikä muuta puuhaa.
Talvisodan makua iltateehen, saako olla? Omat mukit mukaan.
Karvalakki työelämään.
Karvasaappaat jakoon.
Teetä toisilla,
onni yksillä.
En ole jaksanut lukea kaikkia näitä viisauskirjoituksia, kuitenkin havaitsen että Ruotsissa diskuteraattiin noin viikossa pandemialaki kun Suomessa vatuloitu iät`ajat asiassa
VastaaPoistaRuotsissa riitelevätkin asiat, eivät miehet, kuten täällä.
PoistaKukkahattuiluksi mennyt.
PoistaKun ei tiedetä mikä taho tai tahot ovat saamassa eniten etua ei voida saada aikaan lakiakaan. Se ei ole lainsäädäntötoimen puutteellisuus tai poliittista vastuunpakoilua vaan näiden etuuskäsittelijöiden vähäisen määrän syy. Olisi tarpeen saada lisää väkeä hoitamaan hommat, noin kuudesta kahteenkymmeneen pääministeriä ja pataljoonan verran suorittavan työn ministereitä, ellei peräti oma ministeriö joka hallitsee erikoisosastoja joissa tehdään varsinainen työ. Knalli ja sateenvarjo ovat välttämättömät, virka-autojen merkeistä voidaan päättää myöhemmin.
Tasa-arvoisen heiveröistä haparointia harjoittamaan voisi perustaa oppilaitosmaisen etäopiston jossa opetettaisiin kuitenkin enimmäkseen erätaitoja ja maakuopparakentamisen alkeet, varmuuden vuoksi myös uimakoulu niille joilla ei ole nettiin pääsyä, kirjekurssina.