Kaikki puut

Ihastuin kovin. Kielitieteilijä Janne Saarikivi on terävä mies ja verkosta ilmenee, että hänen kielten taitonsa on hurja. Professorina hän tutkii suomalais-ugrilaista kielitiedettä.

Nappasin hänen kirjansa Suomen kieli ja mieli. Hän kertoo tunteneensa heti läheisyyttä henkilöön, joka hänkin oli vaikuttunut syvästi Haavikon kirjasta Puut, kaikki heidän vihreytensä. 

Niissä merkeissä. Olen asunut tuossa talossa Ahvensalmella monta kesää. Haavikon tuotanto ei sekään ole millään muotoa outoa.

Niissä merkeissä kysyisin, voisiko Saarikivi ennen seuraavaa kirjaansa ajatella toisenkin kerran tai jopa kolmannen. Meillä lukijoilla on se tottumus, että saatamme omaksua älykkäästi ja notkeasti kirjoitettua tekstiä samalla tavalla kuin lusikoimme Jalostaja hernekeittoa.

Itse ajattelin kirjan alussa eräässä kohdassa, että kollegalta on jäänyt fysiikka kokonaan väliin. Ei kai se kuulu yleissivistykseen, etteivät aine ja energia ole olemassa jossain meistä ihmisistä riippumatta. Lähes sata vuotta on tiedetty, myös kokeellisesti, että käsitykset hyvin pienestä ja hyvin suuresta ovat samalla tavalla hermostollisia ja kulttuurisia konstruktioita kuin esimerkiksi kielioppi. 

Aloin kuitenkin tuntea häpeää, kun kirjoittaja syystä tai toisesta ottaa väittääkseen, että meidän käsittämämme kaltainen rakkaus on Goethen aikakauden eli 170-luvun lopun paremman porvariston keksintö.

Kaunokirjallisuus ja näytelmäkirjallisuus ovat olleet viimeksi kuluneet 2 500 vuotta arvokkaan ja arvottoman rakkauden kuvauksia. Homeroksen Odysseus on paljon muun ohella kertomus keski-ikäisten puolisoiden syvästä kiintymyksestä, ja mukana ovat tunteineen myös isä ja poika tunteineen. Ja pian Sapfo kirjoitti iskelmistämmekin tutun rakkauden kuvat kieleksi, joka elää edelleen. Roomassa Catullus käsitteli runoissaan tätä huomattavasti syvällisemmin kuin Freud aikoinaan – esimerkiksi vihan ja rakkauden kietoutuminen toisiinsa oli hänelle lähtökohta.

Ja miten voi sivuuttaa kevyessäkään esseessä sen, että Euroopan renessanssi toi yksilöt tunteineen kaikkiin taiteisiin niin että Canterburyn tarinat tai Decamerone käyvät hyvin erilaisten ihmisten tunnemaailman tietosanakirjoista.

Lopullisesti säikähdin huomautusta, ettei Kiinassa tunnettu ”romanttista rakkautta”. Tuollakin alallla T’ang-kauden eli noin 700-luvun Li Bao, Du  Fu ja Po Chü ovat monien mielestä edelleen maailman kaikkien aikojen parhaita, ja pian vuoden 1 000 jälkeen Japanissa alettiin julkaista romaaneja (monogatari) tunteiden kasvatuksesta. Genji ja Heike tunnetaan lännessä myös elokuvina.

Englannissa muuten Shakespeare näyttäisi olevan alati monimuotoisen rakkauden (vihan, petoksen, kateuden, ylpeyden jne. kuvaaja, eikä hän kirjoittanut hoville vaan rahvaalla. Ja heti perään John Donne julkaisi kuolemattoman, huikean ilon täyttämät rakkausrunonsa. – Ja meillä Bellman esitti koko paletin 1700-luvun puolella kuvaamalla rakkauden ihanuuden ja viheliäisyyden muun muassa Tukholman alamaailman näkökulmasta ja välillä hurjina parodioina ajan paimen-pelleilyistä. Suomessa rakkauden eli miesten ja naisten kommeluksista kirjoitti hyvin etevästi Kivi (Nummisuutarit;Kihlaus).

Tutkimuskirjallisuus muuten on runsasta, etenkin Ranskassa ja Saksassa sekä Italiassa.