Luiden tie I

Pelkään ettei Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen syväsukellus Neuvostoliiton vankileirien historiaan, Luiden tie (Like 2019), herätä suurempaa kohinaa. Olen innostunut ja kiitollinen, että tällainen kirja kuitenkin tuli, sillä se perustuu kirjoittajien hyvin laajaan ja monin osin vaivalloiseen matkailuun Venäjän vankileirien saaristossa.

Vanki- ja keskitysleirijärjestelmä tietenkin tunnetaan myös meillä, ja koko maailman käsitteen siitä teki Alexandr Solzhenitsyn jättiläistyöllään Gulagista. Etenkin Sofi Oksasen omin ansaituin rahoin se saatiin pari vuotta sitten kokonaan suomeksi. Kirjan historiahan sisältää valitettavan osan Suomen historiaa. Suuri osa siitä oli aluksi täällä saatavissa vain Ruotsissa suomeksi painettuna. Meillä kustannusliikkeet, ensimmäisenä Tammi, olivat hallituksen sekaannuttua asiaan ilmoittaneet, etteivät julkaise sitä toisin kuin Solzhenitsynin aikaisempaa ja myöhempiä kirjoja.

Kovin moni ei tiedä, että kirja oli harkittavana myös Otavassa. Paavo Haavikko teki päätöksen: ei julkaista. Perustelu: teos ei ole kaunokirjallinen. Luultavasti taustalla oli myös se, että Otavalla oli hyödyllisiä afäärejä neuvostoliittolaisten kanssa: painotöitä. Ja Otavalla oli myyvä kirjailija, Urho Kekkonen.

Olin paikalla. Intin vastaan. Vuosi oli 1974. 

Suomessa julkaistiin runsaasti ja mielellään Yhdysvaltoja ja Vietnamin sotaa koskevia kirjoja, Etelä-Amerikan diktatuureista, kommunistien Kiinasta ja tietenkin Euroopan fasisteista. Neuvostoliiton toteuttamista joukkomurhista ja poliittisesta sorrosta julkaistiin yksittäisiä, hiukan hämäriä niteitä, joiden kirjoittajat ja kustantajat leimattiin neuvostovastaisiksi. Neuvostoliiton hajoamisvaiheessa Baltian maiden nousu herätti keskustelua vain vähän.

Lukiessani uutta ”Luiden tietä” yritän ymmärtää, miksi olin itse hyvin selvästi enemmistön kannalla. Neuvostoliittoa ei saa ärsyttää. Ikäviä asioita ei pidä vetää esiin.

Kirjan alussa käydään Solovetkin saarella Vienan merellä ja Stalinin kanavalla. Kanavaa kaivamassa oli myös isäni serkku Helena joka selvisi hengissä. Vorkutassa, jossa kirjoittajat käyvät, oli kahteen kertaan isäni täti Hilda, ja toinen täti Katri oli Kolymassa kolmasti. Suvun miehet eli isäni sedät teloitettiin ampumalla ja heidän hautapaikkansa on sama kuin monien muiden inkerinsuomalaisten, Levashovo, Pietarista runsaat kymmenen kilometriä Suomen suuntaan. Verkossa blogisti ”Willimies” on viimeksi kuvaillut ja kuvannut paikkaa. Siellä on suomalaisten surmattujen muistomerkkikin.

Koska oma parasta ennen -päiväni on mennyt kauan sitten ohi, tyydyn vain viittaamaan siihen, että kerran olin raadissa valitsemassa Tieto-Finlandian voittajaa. Valinta oli Ylikankaan ”Tie Tampereelle”. Jos nyt leikin vuoksi kuviteltaisiin sama tilanne, valintani olisi jo tässä vaiheessa selvä, Luiden tie.

Hahmottaisin tilanteen toisin kuin yleisin mielipide. Kirjojen ja lehtien myynti on romahtanut eivätkä ihmiset lue läheskään niin kuin ennen. Lueskelin Pauli Kopu -nimisen kirjoittajan uutta teosta ”Media television jälkeen”. Oli vaikeuksia lukea, koska kirjoittaja ei näytä osaavan muodostaa suomen kielen lauseita. Teksti on muodoltaan ja tyyliltään ja valitettavasti myös sisällöltään heikosti menestyvän seitsenvuotiaan tasolla. En tosin muutenkaan usko ajatusta, että uusi media syrjäyttää painetun, koska tämä uusi on niin paljon parempaa. On se niinkin mutta voi olla ettei ole. Ihmisten kyky lukea todellisista, raskaista aiheista ja nähdä vaivaa on vakavasti järkkynyt.

Mutta tässä olisi todellinen, raskas aihe. 400 sivua. Hinta 29,95.