Sivun näyttöjä yhteensä

4. toukokuuta 2017

Mielenkiintoista




Jutun kuvassa on mielenkiintoinen kirja, alaotsikoltaan Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Takakansiteksti täsmentää:” Raukoilla rajoilla käsittelee kaikkea sitä, mitä ei ole koskaan haluttu kertoa suomenkielisestä kirjallisuudesta.”

Markku Eskelisen kirjan mukaan Suomen kirjallisuuden merkittävin nimi kautta aikojen on Markku Eskelinen. Perässä pinnivät Jaakko Ylijuonikas, Aleksis Kivi, Maria Vaara, Hilda Tihlä, Irmari Rantamala ja Paavo Haavikko.

Mielenkiintoista.

Kirja on kovin laaja. Lukija oppii ennen pitkää hyppäämään yli aina muutaman kymmenen sivun välein toistuvat väitteet, että Tuomas Anhava ja Kai Laitinen olivat tietämättömiä tärkeämmistä kirjallisista kysymyksistä ja että kirjallisuuden professorien taaja joukko koostuu melkein yhtä pahoista typeryksistä.

Näihin henkilöhahmotelmiin on siis käytetty runsaasti tilaa, mutta kun perusteluja ei esitetä lainkaan, voi käydä niin, että lukija korvaa ne omilla käsityksillään. Tämä varman on kirjoittajan tarkoituskin.

Useiden teosesittelyjen kohdalla tavoitteeksi kerrotaan, että ellei tekstissä tunnu olevan ymmärrettävää sisältöä, lukijan on luotava se notkein ja vaihtelevin lukemisstrategioin.

Juttelin tästä kirjasta Pekka Tarkan kanssa. Olimme molemmat hyvinkin ihastuneita Eskelisen teokseen, koska olimme kumpikin löytäneet fiksuja nostoja.

Helsingin Sanomien arvostelijan Toini Havun koulukunta onkin ollut pahasti näkymättömissä viimeksi kuluneet 50 vuotta. Hienona miehenä Eskelinen ei mainitse tätä omaa riippuvuuttaan. Pari meistä kuitenkin muistaa, että kirjassa mainittu V.A. Koskenniemen koulukunta on käytännössä puhki kohta sotien jälkeen, Helsingin Sanomat rynnisti kirjalliselle kentälle erotuomariksi, ja Havun diplomityö oli Väinö Linnan teilaaminen. Erikoislehdissä kirjallisuuden kuninkaaksi julistautui Eino S. Repo. Yhdistävä aate oli Tuomas Anhavan ja hänen hengenheimolaistensa nitistäminen.

Eskelinen esittää yön ainoana valopilkkuna Tammen Jarl Hellemanin, mutta ei taida tietää, että Hellemanin yhteistyökumppani ja ystävä oli juuri mainittu Anhava, joka myös siirtyi Otavalta Tammen palkkalistoille, ja sitten vielä vuosikymmeniä editoi Eskelisen kiittämät Haavikon proosateokset.

Muistan, miten mielellämme olisimme Otavassa 70-luvulla palkanneet Hellemanin johtajaksi. Haavikko ei ollut yleensä kiinnostunut ulkomaalaisten kirjoista, ja vaivoinaan hänellä oli kaikenlaisia keskinkertaisia ihmisiä, sellaisia kuin esimerkiksi minä.

Helleman ei suostunut, kuten ei sitten Arrakoskikaan. Viisaita miehiä. Viksteniä ei pyydetty mutta Tarmiolle olisi ollut paikka, jos hän olisi hävinnyt henkien taistelun vanhakantaisia WSOY:n omistajia vastaan.

Eskelinen on pian 60 vuotta täyttävä nuorukainen, joka 1980-luvun (”Sianhoito-opas”) jälkeen on tuomassa uusia tuulia kirjallisuuteemme. Hänen nyt kirjoittamansa osoittaa, ettei hän tunne hyvin kirjallisuuden teoriaa, niitä hahmotelmia joista hän moittii toisia tietämättömiksi. Juuri ranskalainen teoria nojautuu laajasti Husserliin. Mielenkiintoisesti Husserl oli jo Sartren ja Camus’n mittatikku, kuten hiukan pienemmässä määrin Heidegger. Hänen fenomenologiansa vaikutti Derridaan ja tämän kiistakumppaneihin Deleuzeen ja Guattariin.

Haavikon pariin proosateokseen vaikutti vahvasti Foucault ja myös Chomsky. Tiedän asian, koska neuvoin näitä kirjoja Haavikolle, ja ”Tarkkailla ja rangaista” suomennettiin ja ilmestyi 70-luvun alussa Oavala.

Haavikon moniselitteisyys ja yksiselitteinen vihamielisyys monia auktoriteetteja kohtaan tukeutuu juuri Foucaultiin. ”Les mots et les choses” oli usein puheena, samoin ”L’ordre de discours”. Hulluuden historiaa mietittiin, ja ”tiedon arkeologia” sai käyttöä. Haavikko haki etenkin näytelmien ja oopperoiden aiheet arkistolähteiden sirpaleista ja oli erikoisen huvittunut Satavuotisen sodan kronikoista (Villehardouin, Froissart).

Kaupallinen virhe oli luulo, ettei semiotiikan etevä teoreetikko ja professori Umberto Eco osaisi kirjoittaa hyvää romaania. ”Ruusun nimi” meni muualle.

Jos joku on jaksanut lukea tähän asti – ehkä Touko Siltala – niin minulla on edellä mainitut kirjat alleviivauksineen ja päiväyksineen edelleen hyllyssäni, ja vieressä Ricoeuria ja uusretoriikkaa sekä ennen kaikkea Tuomas Anhavalta saamani Jean Paulhanin keskeiset teokset. NRF:n pitkäaikainen päätoimittaja Paulhan oli Ranskan (lähinnä Gallimardin) johtava kustannustoimittaja, joka poimi kaverikseen Giden ja opetti tätä kirjoittamaan proosaa keksittyään sitä ennen lyyrikkoja, Apollinairen, surrealistit, kymmeniä maailman luokan nimiä. Paulhan teki parhaansa opettaakseen Sartren kirjoittamaan käsitettävästi, mutta epäonnistui. Camus oppi ja onnistui.

Tässä annan ymmärtää, ettei Eskelinen tunne itse ihmeemmin sitä teoreettista kirjallisuutta, jota hän korostaa. Se ei vähennä hänen omintakeisten oivallustensa ja eräiden analyysien arvoa. Kirjan yleinen lapsellisuus näyttäisi johtuvan siitä, että Eskelinen on tehnyt itsestään tietokirjansa romaanihenkilön, siis sankarin. Sekin on hauska oivallus. Saa sitä pitää itseään kaikkia toisia viisaampana. Niin Haavikkokin teki.

Nyt sanottu koskee Eskelisen kirjassa arvostavasti esiteltyä Olavi Paavolaista. ”Nykyaikaa etsimässä” mutta myös Natsi-Saksan ja Etelä-Amerikan kuvaukset perustuvat samaan kuin ”Synkkä yksinpuhelu”, röyhkeään tietämättömyyteen ja haluttomuuteen paneutua asioihin. Dadaismin esittely on paljastavin. Olen käynyt läpi lähdeteokset. Paavolainen poimi hauskuuksia sieltä täältä ja jätti huomiotta kirjallisen proosan valtavat muutokset, jotka tapahtuivat ympärillä. Jopa Armas J. Pulla oli parempi kulttuurikriitikko kuin Paavolainen.

18 kommenttia:

  1. Varsin viihdyttävää.

    Blogisti droppailee nimillä kuin naapurin Reino nousuhumalassa. "Juu ja kyllä me pojat koitettiin opettaa sitä Sartrea kirjottamaan, mutta eihän se oppinut..."

    Kemppinen on tällaisissa parhaimmillaan.

    VastaaPoista
  2. Eskelisen kirjalla on varmasti puutteensa, suuretkin ellei peräti massiiviset. Mutta jos meitit tämmöset henkisesti vähäväkiset (ei kuitenkaan se "original") saavat mielessään arvuutella, niin voisiko Kemppisen - P. Tarkan linjan suuri nyrpeys juontua osin siitäkin, etteivät Eskelisen esiin nostamat poliittisesti arkaluonteisiksi koetut asiat lainkaan vastaa heidän pitämyksiään? - Itse koin saaneet harppoenkin lukemastani Eskelisen tekstistä ainakin muutamin kohdin uutta, mielestäni tervetullutta valaistusta Suomen kirjallisuus- ja yleishistoriaankin.

    VastaaPoista
  3. Blogistin kirjoitukset voisi julkaista niteenä otsikolla "Minä tiedän parhaiten". Kalle Iso-Jämsä on jo ehtinyt julkaisemaan "Minä tiedän sen parhaiten". Löytyy hyllystäni ja Kallen olen livenäkin monesti nähnyt.
    - -

    Blogin aiheesta sivuun:

    Toini Havun onneksi 50-luvulla ei ollut somea ja iltapäivälehtien nettisivuja. Tuntemattoman saatua lukijoiden suursuosion, ei hänen kiusaamiselleen ollut mitään rajaa. Persumaiseen ilkkumiseen - so. näytetään korkeakulttuurille kuka on oikeassa - ovat aina ilman tunnontuskia liittyneet kirjallisuusihmisetkin. Kriittistä sanaa Linnasta ei uskalla sanoa kukaan - tietäähän sen, että käy kuin juhlavuosirahalle eli tulee tutkimatta tuomittua.

    Linnan teokset Tuntematon sotilas sekä pitkästyttävä Pohjantähden alla -trilogia puhkuvat Linnan ylimielisyyttä. Hänen tyylilajinsa oli TPSL-äinen realismi liitettynä paikallisen viisaan titteliä kantavan omahyväisyyteen. Linna halusi kirjoittaa historiallisen totuuden, johon etenkin Pohjantädessä sotki - omaa romantillisuuttaanko - helppohintaista sentimentaalisuutta. Pohjantähdessä sitten korostuu, miten Linna huomasi haukanneensa liian ison palan. Kolmas osa on läpijuosten tehty kohti onnellista loppua, jossa ei oikein tiedetä onko alkiolainen maalaisliittolaisuus vai sosialidemokratia saavutettu paratiisi. Hutaiseva loppu ei johtanut minkäänlaiseen analyysiin & romautti koko tarinan mitä pelastettavissa olisi ollut. (Ei voi olla vertaamatta Päätaloon, jolla niteeseen sisältyvä ajanjakso vain piteni mitä lähemmäksi nykyaikaa pääsi -pitihän toki riittää kerrottavaa isänpäivä ja joululahjapaketteihin. Eipä tosin Päätalokaan taida poiketa päiväkirjamaisesta kerronnasta, mutta on siinä ainakin aineistoa tulkittavaksi.)

    Tuntematon on aikajärjestykseen laitettu kokoelma sotajuttuja eikä johda mihinkään. Voi ajatella, että oli tärkeä sodan käyneille traumojen purkamiseen. Niinkö?? Ehkäpä toisin päin. Eipä tarvinnut edes yrittää käsitellä asioita kun löysi helpon samaistumiskohteen kirjasta. Traumat jäivät sisälle ja tulivat pintaan painajaisissa ja juopottelussa. Omin silmin luettuna Tuntemattomasta en löydä kipeiden asioiden käsittelyä lainkaan. Tuntematonta voisi käyttää Korkeajännitys -sarjakuvan käsikirjoituksena. Oikein pelottaa, millainen kiiltokuva (toki "rajuja" nykyajan verikohtauksia varmaan on ympätty) ja hymistely satavuotissuomen kunniaksi Tuntemattomasta on väännetty. Romaani kyllä antaa hyvät lähtökohdat ns. kaupallisen elokuvan tekemiseen.

    t. Leka-Antti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leka-Antti:

      Olet epäilemättä täysin oikeassa omassa maailmassasi, mutta eikö se ole siellä kovin yksinäistä kun edesmennyttä Toini Havua lukuun ottamatta kokolailla kaikki ovat muuta mieltä?

      Melko kiistatonta nyt kuitenkin noin laajoissa piireissä lienee se, että Linna teki suurteon avaamalla sodan ja Suomen lähihistoriaa tavalla, jotka kukaan muu ei ennen häntä ollut tehnyt, ja näkökulmasta, jonka olemassaolo oli siihen saakka kielletty ja vaiettu. Eivätkä kirjan kirjalliset ansiotkaan vähäiset ole. Sen voi päätellä vaikka nyt myyntiluvuista ja elokuvaverisoiden määrästä.

      Mutta ainahan itse kukin voi panna paremmaksi ja kirjoittaa noiden aikojen ajan kuvaukset paremmin ja "oikein". Sitä ja sen kritiikkejä ja myyntilukuja odotellessa.

      PS. Se on totta, että Pohjantähden lopussa momentti katoaa, eikä silloisen nykyajan kuvaus ole Linnan erityinen vahvuus. Mutta kukapa sitä nyt kaikkea. Melkolailla ylittämätön suoritus kaikkiaan silti. Ja ajallisesti juuri oikeaan kohtaan.

      Poista
  4. Veikkaisin että Paavolaisen 30-luvun kirjojen lähteinä toimivat pääasiassa aikakauslehdet. Mahtoiko edes kielitaitoa olla tarpeeksi ottamaan selkoa vaikeaselkoisista alkuteoksista alkukielellä? Paavolaisen nautittavuus ei tästä vähene, mutta ottaisin ne kuitenkin hetken journalismina. Läpikäyvä asenne "olen ainoa joka Suomessa nämä tajuaa" on aika hellyttävä. Vuosikymmenten jälkiviisaus panee tosin unohtamaan, että maailma todellakin saattoi näyttää tuollaiselta suomalaiselle joka yritti saada siitä selkoa.

    AW

    VastaaPoista
  5. Viksten oli viksu. Ainakin minua fiksumpi, olen tavannut hänet. Eskelisestä en tiedä, en ole tavannut häntä. Mutta epäilen, silti.

    Osmo Jokinen julkaisi aikoinaan runokirjan Nollapiste. Kirjassa on pääosin tyhjiä sivuja, joitain graafisia merkkejä siellä myös on (esim. pilkkuja). Mutta ei anneta niiden häiritä kokonaisuutta!

    Ps. Hubert van den Bergi käänsi ko. kirjan hollanniksi. Tai siis pilkutti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ,

      ..dorka mikä dorka. Me ny kattoon minions ja kopiokone. "Butt. Ehhe. Ehehehe." Siinon koko sun juttu ja kaikkien sunkaltasten kaikki viisaus.

      Sori tu sei.

      Poista
    2. kerran tapasin Tapiolassa dosapysäkillä kumman tyypin, jonka myöhemmin tunnistin Kjell Westöksi - ensin: mä olin siellä jostain kumman syystä, kuten tämä kirjailijakin. Puhuttiin muuten työväenasiaa, miten lie niihin mennyt.
      Dosa ei tullut, mutta pian tuli virolainen dosakuski kertoo jotakin. Oikein selvää ottanut.
      Me: puhuksäää chaufför suomea, ruotsia, stadin slangia? Ja ei kun sitä ihmeellistä sekalaista suomen ja viron sekoitusta.
      [jatkuu, jos jatkuu]

      Poista
    3. Kohteliasta olisi ollut kysyä näin: Härra bussijuht, kas te räägite soome või rootsi keelt või vähemalt stadi slängi?

      Poista
  6. Foucault-suomennos Tarkkailla ja rangaista ilmestyi Otavalta 1980, ei "70-luvun alussa". Alkuteos Surveiller et punir oli sekin ilmestynyt vasta 1975.

    Eskelisestä tuli tuttuuden tunne, jonka paikantaminen vei aikansa: Perry Andersonin ja E. P. Thompsonin 1960-luvulla käymä kiista Ison-Britannian historiallisesta kehityksestä. Anderson oli sitä mieltä, että koska Britanniassa ei ollut tapahtunut marxilaisen teorian mukaista porvarillista vallankumousta toisin kuin Ranskassa ja Saksassa, niin koko maa ja sen kulttuuri oli jotenkin perustavanlaatuisesti viallinen tai puolitiehen jäänyt. Erittäin samanlaiseen tapaan Eskelinen on sitä mieltä, että koska Suomessa on kirjoitettu nimenomaan suomalaista kirjallisuutta (eikä ranskalaista tms. kirjallisuutta suomeksi), niin...

    VastaaPoista
  7. Tämähän oli hauskaa luettavaa, loppuun saakka. Kiitos!

    VastaaPoista
  8. Joku ajatus mull oli, että on koko kielialue niinku paskantärkeä. Jos ei muuta.

    VastaaPoista
  9. Eskelisen tekstistä oli näytepaloja hänen blogissaan, johon tutustuin jonkun vihjeen pohjalla, ja tuli tunne, että tätä kirjaa minun ei tarvitse lukea. Voi se silti mielenkiintoinen olla, paljon hän on siihen energiaa käyttänyt, mutta kun ei kirjastokaan ollut sitä hankkinut, niin saa nyt olla.

    Sen sijaan luin sen Miki Liukkosen tiiliskiven, David Foster Wallacen hengessä kirjoitetun. Täytyy tunnustaa, että loppua kohti aloin liukua, kun piti saada opus pois käsistään, oli niin painavakin. Kyllä sen pojan päässä vilisee ajatuksia, ihan samalla tavalla kuin puhekin tulee tulvana. Kielessä on huumoria ja huvittavuutta, sanoja joka alalta, adjektiiveja pakahduttavuuteen asti, hykerryttäviä kohtia, fobioita ja neurooseja, satiiria ja hyviä oivalluksia, mutta niitä kaikkia on niin tuhottomasti. Ehkä sittenkin parodiaa? Mitä lie. Mielenkiintoista joka tapauksessa. Aikamoinen saavutus nuorelta mieheltä, ihan tekstiä merkkeinäkin mitaten.
    EG

    VastaaPoista
  10. Voipahan se Pulla olla "parempi" kulttuurikriitikko kuin Paavolainen, mutta kuka Pullaa lukee? Paavolaista monikin, yhä. Toisekseen: miten joku voi olla "parempi" tai "huonompi" kulttuurikriitikkona?

    Jos/kun Paavolainen oli pinnallinen, niin hemmetin hyvin hän sai sen paperille, sen pinnallisuuden. Niin hyvin että kestää vieläkin lukea, joten onko se sitten lopulta ihan "syvällistä"? Onko kulttuurissa, kirjallisuudessa loppujen lopuksi mitään "syvällistä" verrattuna "pinnalliseen"? Jos on, kuka sen määrittelee? Lukijako? Vai herrat professorit ylopistoilla? Vai ajan epämääräinen hammas?

    Luin äskettäin englantilaisen Desmond Coryn mainion jännärin Kuolemanhyppy kuusikymmentäluvulta. Eipä Coryä juuri kukaan tunne eikä lue - enkä tietääkseni minäkään mitään tiennyt ennenkuin tuon luin. Silä tavalla ajan aallot pinnallisen ja syvällisen sotkevat ja jonkun näkinkengän rannalle viskaavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helppo kysymys: kulttuuriesseistiikassa pinnallista on se, minkä on lukenut kirjan kannesta näyteikkunan läpi ja ymmärtänyt väärin. Syvällistä on se, minkä on lukenut oikeasti ja miettinyt vielä.

      Paavolainen katseli väärien kirjakauppojen ikkunoita.

      Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä kertoo enemmän Paavolaisesta kuin nykyajasta.

      V.A. Koskenniemi kirjoitti yllättävän syvällisesti Proustista ja Kafkasta ennen sotia. Ks. Kootut teokset.

      Liikumme muuten pyhällä maaperällä. Ilmestyessään juuri Paavolainen sai minut innostumaan. Kesti muutamia vuosia huomata, että kyllä hän kuluu samaan porukkaan Ranskan tuntijana kuin Mika Waltari ja Late Viljanen. Jostain kumman syystä Aho ja Lehtonen pääsivät syvemmälle.

      Suosittelen Armas J. Pullan Villon-henkistä romasania Runoilijan saa hirttää ilman muuta. Pulla oli ammatiltaan mainosmies (copy), kuten Bertolt Brecht. Kovia poikia.

      Poista
    2. Pullaa kannattaa ilman muuta lukea, jos vaan saa käsiinsä. Uusintapainoksia ei juuri ole, toisin kuin Paavolaiselta.

      Poista
  11. Nautin tästä Eskelisen kirjasta kovasti. Maallikkona opin paljon uutta ja muutaman kerran hörähdin ääneen tuota lukiessani. Välillä tuntui sellainen toiston ja jankuttamisen maku mutta kokonaisuutena sellainen että säilytän ja luen toistekin. Eskelisen blogista voi käydä tarkistamassa mistä ja miten tätä on kritisoitu ja kuinka kirjailija vastaa saamiinsa arvosteluihin.

    VastaaPoista