Sivun näyttöjä yhteensä

3. toukokuuta 2017

Leif G W epäonnistuu




Ruotsalaiset ja norjalaiset dekkarit ja jännärit nauttivat mainetta. Niitä käännetään ja kiitetään.

Leif G.W. Persson on kärkinimi. Moni lukija nauttii kirjoittajan erinomaisesta asiantuntemuksesta ja ovat mielissään poliisin ja välillä koko ruotsalaisen yhteiskunnan pilkkaamisesta.

Uusimman kirjan nimessä kysytään, voiko ihminen kuolla kaksi kertaa. Se tulee varmasti pian suomeksi ja hiukan yllättäen jatkaa sarjaa Ruotsin huonoimmasta poliisista, Bäckströmistä, joka henkilöi jokseenkin kaiken sellaisen, mikä ei sovi poliisille.

Ehkä on kohtuutonta odottaa, että kirjailijan olisi tehtävä joka kerta erinomaista työtä. Maalarikin saa pitää friipäivää ja ainakin ennen riitti etenkin poikkeustapauksissa, että ammattimies näyttäytyi työmaalla.

Brändääjät tahtovat olla hiukan yksinkertaista väkeä. He ovat oppineet kauppakorkeakoulussa jotain ja työelämässä hiukan lisää mutta eivät kuitenkaan käsitä syvällisesti mielikuvabisneksen ongelmia, jotka kertautuvat verkkokaupassa.

Luottamus liikkeeseen ja etenkin luottamus johonkin myyjään on erittäin tärkeä asia. Olen itse neuvonut tuttavaa menemään tiettyyn Giganttiin ja kysymään erästä myyjää, koska ostin joskus itse television ja totesin, että kaikki sovittu piti hienosti eikä roskaa puhuttu. Kun kysyin, olisiko tuollainen vielä kalliimpi televisio minulle hyvä, hän sanoi että ei. Tämä halvempi välttää. Tuollainen on myyjän osaamista. Ei esimerkiksi myy näköiselleni miehelle peli-optimoitua kannettavaa tietokonetta. Hän arvaa, ettei liukas animaatio kiinnosta minua mutta saattaisin olla valmis maksamaan siitä, että laite on luotettavan maineessa ja jopa korjaaminen on mahdollista.

Persson kattaa voileipäpöytänsä ja tuo tarjolle aivan erinomaisia tyyppejä, kuten naapuriportaan pikkuvanha partiopoika, joka löytää kirjan aloittavan pääkallon, ja jokseenkin epäilyttävän hienosti-partionjohtajan, jonka harraste tuntuu peittävän asianomaisen omaa infantiilisuutta.

Mutta kirjoittaja ei käytä kattaustaan. Henkilöt ja juonen palaset seilaavat sinne tänne kuin keväinen jää Mälarilla ja kaiken kukkuraksi perusjuoni, johon liittyy keskeisesti ruumiitten vaihtaminen toisiin DNA-tunnistuksen takia tsunamin yhteydessä Thaimaassa ja siis petosten sarja, jää harmittamaan lukijaa epäuskottavuudellaan.

Meidät on opetettu odottamaan jännäreiltä todenmukaisuutta tai James Bond -kuviota, jossa täysin mahdoton juonielementti tuodaan tarinaan taikakaluna. Pidin erikoisesti siitä itämaisesta hatun heittäjästä ja hänen viimeisistä vaiheistaan kultaholvin sähköistetyn portin luona.

Olen hiljalleen odotellut, milloin muoti vaihtuu eli siis palaa taas kerran vanhoille urille. Realistinen sosialidemokraattinen jännäri on ollut vallassa nyt vuosikymmeniä. Jan Guillou tosin menetti teränsä kirjoitettuaan muutamia muistettavia Hamilton-tarinoita, joista paras on ”Vendetta”, ja sarjan loppupäässä tarinat alkavat valua pahasti reisille. Huonoimpia on Suomessa ja Vienassa tapahtuva juttu, se jonka kansikuvana on suomalainen Vapauden risti.

Eikä Guilloun radanrakentajista alkanut jännärisarja tunnu jatko-osissaan liioin toimivan, mutta tässä asiassa pidätän oikeuden muuttaa tarvittaessa mieltäni. Norjalaissyntyisten natsismiin viehättyminen Hitlerin ajan Berliinissä on toteutettu kovin kömpelösti.

Sääli että sarjakuvat ottivat omakseen sadan vuoden takaiset supersankarit. Elokuvina Judex ja Phantomas olivat suurenmoisia. Näillä salaisilla oikeuden miehillä oli jokin mahdoton taito, jonka turvin he sitten panivat ojennukseen rosvoja ja tarvittaessa poliisejakin.

Kirjallisuudessa kuulutan ennen kaikkea aivotonta viihdettä. Sitä me tarvitsemme. Elämämme kulkee kuitenkin enemmän puheen kautta kuin kuvan, joka arkipäivä, osin sunnuntaisinkin.

”Aivoton viihde” on hienostelijoiden keksimä haukkumasana. Keskuudessamme on edelleen valistajia, joiden mielestä kirjallisuus on hyvää vain, jos sitä ei millään ymmärrä. Jos sellaisen tekstin voi lisäksi nimetä muutamalla hämärällä sivistyssanalla, niin johan on hyvä.

Myös suomessa muutamat taitavat henkilöt osaavat yhdistää juonivetoisen ja repliikkivetoisen kerronnan ja uskaltavat samalla luottaa jännittäviin käänteisiin. Ilkka Remes on parhaimmillaan juuri sellainen.

Leif G W Perssonille on nyt päässyt käymään niin, että hän on ruvennut näyttelemään itseään. Kirjojen tehtailu on vakavaa puuhaa. Jotkut sen osaavat. Panu Rajala, kuten sanottu, valmistaa kirjailijaelämäkertoja kuin Sunlight-saippuaa. Tavara on taattua ja liukasta. Syvämietteisyys ja matalamielisyys vuorottelevat sopivasti niin että lukijan on vaikea olla mieltymättä.

Perssonista joka kaikesta huolimatta on etevä kirjoittaja ja varmaan onnistuu seuraavalla kerralla hyvin, mieleeni tulee toivomus.

Eikö olisi hienoa, jos Juha Siltala tai sitten vaikka Teemu Keskisarja kirjoittaisi seuraavaksi jännärin. Siltala osoittaa kirjoissa mainiota kykyä kuunnella ihmisiä ja kaivaa esiin heidän pelkojaan ja ahdistuksensa aiheita. Tieteellinen kirjoittaminen voisi hyvin täydentyä, jos apuun otettaisiin dramaturgia. Se voisi edellyttää myös keksittyjä henkilöitä.

Tervo on tehnyt tätä (esimerkiksi ”Troikka”), mutta olisin todella utelias näkemään, miten vastaavan historiallisen episodisarjan käsittelisi aineiston syvästi hallitseva tutkija. Antti Tuuri on tehnyt tätä, mutta hänen tyylillään juonessa ei ole huipennuksia. Tosin sekä ”Kylmien kyytimies” että ”Ikitie” ovat tavallaan jännäreitä.

Pus kii, akateemiset tutkijat!


19 kommenttia:

  1. Aloitin lukemalla Guillouta ruotsalaisuuteen tutustumisen 80-luvulla, jolloin hän oli vielä lehtineekeri ja senttasi myös kapinalliseen ETC:hen (jonka päätoimittaja Ehrenberg vietti muistettavasti myöhemmin kokeilun vuoksi vuoden naisena). Guilloun sentit olivat melkein yhtä hyviä kuin lehden sarjakuvat, jotka olivat parasta mitä silloin käsiin sai. Tästä sitten seurasi kirjallisuudenkin lukeminen kun Guillou sitä alkoi tehtailla. Kaiken mä luin. Osa on hyllyssänikin.

    Mutta sitten tuli kova seis, kun yritin keväällä lukea Madame Terroria uudestaan. Ei kulkenut ollenkaan Guilloun lehtimiestyyli jossa ensin hän tuottaa tapahtuman ja loppuluku käännelläänkin sitä kuin mätää kukkoa ja selitetään kaikki. Lehtimiehenä ja selvittelijänä Guillou ei osaa jättää mitään sopivasti vaatteen kätköön. Onnetonta vertailua lisäksi, että Stieg Larsson sen jotenkin osaa ja kirjojen taika säilyy uusinnoissakin.

    Muutoin mun ymmärrykseni ruottalaisesta kirjallisuudesta on sitä tasoa että Orm Punainen oli viimeinen hyvä.

    VastaaPoista
  2. Rikoskomisario Mikko Porvalin teokset ovat saaneet suopeita arvioita. Hän on tutkinut tiettävästi alkuperäislähteitä (alk.1920) ja on täten varteenotettava ehdokas tehtävään. -Toki, metodia on hyödyntänyt myös mm. Reino Lehväslaiho toisessa genressä arvatenkin erilaisin tuloksin.

    Avainsanoista Skandinavia ja natsismi muistui mieleen Carl Henning Wijkmarkin Metsästys Karinhallessa, jonka Otava julkaisi 44 vuotta sitten. Kannattaa kokeilla, taatusti erilainen lukuelämys. Yhdistelmä farssia, pornografiaa ja agenttiromaania. Omakohtainen arvio suotavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huvittavaa: luin tuon kirjan Göringin huvilasta aikoinaan ja se on pysynyt mielessä.

      Poista
  3. Uusimman kirjan nimessä kysytään, voiko ihminen kuolla kaksi kertaa. Se tulee varmasti pian suomeksi ja ...
    ja siitä häviää taas paljon, kielen mehut. Jengiä tulisi kannustaa kaksikielisessä maassamme lukemaan nämä ruotsiksi.

    VastaaPoista
  4. Pitipäs sattua. Minä kun juuri aloitin tutustumisen. Ensimmäinen Leif G W tuntuu todella hyvältä. En ole vuosiin edennyt samanlaisella intensiteetillä, tuskin malttanut taukoja pitää.
    Tässä yhteydessä voisinkin esittää toivomuksen. Ärsyynnyn nykyisin politiikkojen vetoamisesta asiantuntijoihin. Kellään kuolevaisella ei voine olla todellista asiantuntemusta esim. Sote-uudistuksen kokonaisuuteen. Aisantuntijahan oikeastaan tietää yhä enemmän ja enemmän pienemmästä ja pienemmästä. Varsinkin politiikassa lytätään kaikki uudistajien yrittäminen näihin osa-asiantuntijoihin vedoten.
    Mielipiteet, kuten teidän on tietysti asia erikseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sattuipa, parahin jtapio, että tämän alle lukaisin juuri George Friedmanin esseen eksperttiyden painolastista. Täältä näin: https://geopoliticalfutures.com/the-limits-of-expertise/
      Suosittelen. Sivun alalaidassa on FAQ tuosta uudehkosta - eksperttipuljusta. Friedmanhan on varjo-CIA:ksi kutsutun Stratforin perustaja.

      Poista
  5. "Kirjallisuudessa kuulutan ennen kaikkea aivotonta viihdettä. Sitä me tarvitsemme."
    Tähän tarpeeseen luin hiljan Saundersin kirjan "Sotapuiston perikato". Kirja luo sekasortoisen kuvan USA:n tulevaisuudesta. Ronski hulluttelu tuntuu välillä vastenmieliseltä. Vammaiset myydään orjiksi ja kaikki sotivat kaikkia vastaan. Kasakka ottaa sen mikä on irti.

    Västäräkin näki Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sata sivua riitti minulle tyydyttämään tuon tarpeen. Lajissaan kyllä huippu.

      Poista
  6. Kirjoittaisit joskus itsekin jotain järkevää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, älä unohda että rakastat Jukkaa!

      Poista
    2. Lopettaisit kommentoimisen! Hankkisit oikean lääkityksen!

      Poista
    3. Älä koskaan kirjoita järkeviä, pysy aina henkisesti virkeänä ja kirjoita kateelliset kumoon. Heidän suotakoon kirjoittaa itse.

      Poista
  7. Ikävä kuulla, ettei Persson uusimmassaan oikein onnistu, sillä olen pitänyt kovasti monista hänen kirjoistaan. Evert Bäckström on mainio hahmo eräänlaisena ääliöpoliisina, mutta olisiko kirjailija ihastunut tähän jo vähän liikaakin? Ainakin itse koen saaneeni Bäckströmiä jo yliannoksen.

    "Aivottoman viihteen" saralla olen muuten pitänyt englantilaisen Lee Childin jännäreistä. Niitäkin on toki ilmestynyt jo niin paljon, toistoineen ja kaavamaisuuksineen, että uusimmissa alkavat ehkä vähän liikaa näkyä kirjoittajan kliseet. Aina silloin tällöin sellaisen kuitenkin kernaasti lukaisee.

    VastaaPoista
  8. Evert Bäckström on aivan loistava hahmo, kuin raikas kevätsade tai skagenröra uusien perunoiden kanssa näinä pinnistetyn poliittisen korrektiuden aikoina.

    VastaaPoista
  9. "Myös suomessa muutamat taitavat henkilöt osaavat yhdistää juonivetoisen ja repliikkivetoisen kerronnan ja uskaltavat samalla luottaa jännittäviin käänteisiin. Ilkka Remes on parhaimmillaan juuri sellainen."

    Ilkka Remestä en kyllä edes parhaimmillaan saa asettumaan tähän väittämään. Kirjoittaa kyllä selkokielellä, mutta sisältö ei tunkeudu lukijan silmiä syvemmälle. Kihelmöintiä häntäluussani ei ole esiintynyt Remestä lukiessa.

    Tekniikan ja maailmanpoliitiikan kuvauksen kirjailija (luultavasti) hallitsee, ja niihin liittyvät "jännittävät" käänteetkin paikkapaikoin, mutta kertomusten henkilöt ja heihin liittyvät elämäntarinat jäävät häivähteleviksi varjoiksi lauseiden pusikoissa joissa ei juurikaan aitoja tunteita lymyä. Yritystä kyllä esiintyy, mutta ei yhtä nyyhkäisyä tai hymynryppyä enempää per kirja.

    Luultavasti pelkillä roboteilla roolitettu kertomus saisi Remeksenkin dekkareihin jonkinlaista inhimillistäkin aspektia sillä tekniikasta ja maailmansodan uhkasta kirjailija selvästi tykkää. Tai jos ei tykkääkään, niin populistin tavoin kirjoittaa selkokielisellä tyylillä aiheista, jotka massoihin uppoaa. Ihan kuten Pano Rajalakin.

    VastaaPoista
  10. Muutama vuosi sitten Yle lähetti Leif GW Perssonin Palme-trilogiaan "Välfärdsstatens fall" perustuvat minisarjat "En pilgrims död" (kertoi tarinan Palmen murhasta ja sen tutkimisesta) ja "En annan tid, ett annat liv" (kertoi Punaisen armeijakunnan (RAF) terroristien Länsi-Saksan suurlähetystövaltauksesta Tukholmassa 1975 + pohti ruotsalaisten osuutta siinä). Olivat mielestäni hyviä. Lars Martin Johanssonia esitti Rolf Lassgård, Bäckströmiä Claes Malmberg ja Erikssonia Helena af Sandeberg. Suosittelen.

    VastaaPoista
  11. Inhoan dekkareita vaikka en niitä luekaan. Olen käsittämättömän täynnä ennakkoluuloja - kuin koksilastissa oleva rekka-auto, joka liukastelee talvisäässä ojaan. Ja hiilikimpaleita vaan lentelee!

    "Maalarikin saa pitää friipäivää ja ainakin ennen riitti etenkin poikkeustapauksissa, että ammattimies näyttäytyi työmaalla." - No,

    -70 luvulla tutustuin vaimoni veljen vaimon veljeen (mitähän sukua hän enää minulle on? tuskin muuta kuin ... ulkopuolinen?). Tämä Esko oli piippumuurari. Ja alkoholisti. Mutta ammattimies. Siitä osoitus se että hän oli teaminvetäjä. - Hän kertoi: "Kerran tulin työmaalle vähän myöhästyneenä... tai oikeastaan aika paljon. Siellä oli vihainen rakennusmestari joka rupes huutaa mulle. Vittu, minä semmosta kuuntele. Toinen mun repsikoista oli ehtinyt jo kiivetä sinne piipulle. Mää huusin sille 'tu saatanan alas sieltä'. Se tuli, ja me ja vinssimies ja autokuski kerättiin kamppeemme ja lährettiin. Sille mestarille mä sanoin 'moro, nährään taas'"... Se oli nimittäin sillain että meitä siihen aikaan oli neljä porukkaa jotka tehtiin noita piippujuttuja. Ja mä tiesin että jos me ei tota keikkaa tehrä, ei sitä muutkaan tuu tekeen. Sen verran oltiin solidaarisia toisillemme. Ja kyä meekin sitä keikkaa sit parin päivän päästä jatkettiin. Että ei siinä mitään. Mestarikin osas pitää perkele mölyt mahassaan.

    Ps. Kysyin Eskolta että "onko kukaan teiltä koskaan pudonnut?" Vähän vaisuna hän vastasi "joo, on yks..." Ja jatkoi, kuin puolustellaakseen itseään, että "mää palkkasin sen ihan sen takia kun se oli niin kauan ollut työttömänä ja sillä oli neljä lasta elätettävänä... Vaikka mää huomasin... sen muuten huomaa viidessä metrissä pystyykö tekee töitä korkeella. Ei siihen tarvita viittä metriä enempää. Kun siinä ei oo kyse kiipeilystä vaan duuninteosta. Kuka tahansa osaa kiivetä saatana vaikka pajunvartta pitkin pilven päälle ja kattella maisemia sieltä kun on varovainen. Mutta se on ihan eri asia."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "...vaimoni veljen vaimon veljeen..."

      Suvunsukua on ilman muuta... olisiko varttikyty tai pikkusuoveri tai avioliiton kautta saatu näälämies?

      Poista