Sivun näyttöjä yhteensä

21. toukokuuta 2017

Luokaton retki



Ajattelin hakea kaapista pyyhkeen ja sitten miettiä, mistä löytäisin kehän, johon sen pyyhkeen heittäisi. Yksi vaihtoehto olisi vaivihkaa rakentaa tuohon pihaan tai pellolle pieni latomus ja ruveta valehtelemaan kävijöille, että se on myöhäiskivikautinen muinaisjäänne.
Pyyhe saa olla ja on kuitenkin harkittava ”muistelmien” kirjoittamista. Jopa Touko Siltala saattaa ottaa pari askelta takaperin kuullessaan omaelämäkerrasta, joka alkaa 1 päivän ikäisestä ja on kauttaaltaan dokumentoitu.
En ole kuullut, että joku toinen olisi aloittanut muistelmien kirjoittamisen päivän vanhana. Jutun kuva on todiste. – Muutin etunimeni toisin päin ja Juhanin Jukaksi aikuisena, koska äiti ja sitten isäkin ja lopulta myös koulu käyttivät sitä nimimuotoa.
Kimmoke on uusi oivallus. ”Luokkaretkeä” koskeva kirjallisuus ja kirjoittelu on aikamme ilmiö. Sävyjä on monta: miten mieluisaa on, kun laihoin eväin kasvaa rikkaaksi ja kuuluisaksi; miten synkkää on, että perhepiiri ja tuttavat eivät noteeraa, vaikka itse on päässyt pitkälle maailmassa ja odottaisi edes kohtuullisia palvontamenoja ja jonkinasteista henkilökulttia lapsuuden ja nuoruuden ystäviltä.
Tiesin jo täyttäessäni 70, että kun voisi maksaa potut pottuina, sitä ei enää teekään mieli, ja myös kaikki ne henkilöt, joihin olisi halunnut tehdä vaikutuksen, ovat jo kuolleet.
Jos ihmisestä tulee iskelmälaulaja tai muu julkkis, ihmisillä on vakiintuneet tavat suhtautua. Tavallisin on läpinäkyvä ja sokerinen imartelu. Hiljennän itsekin vauhtia, jos joku sanoo autossa, että tuossa pöheikössä asui pienenä Arja Koriseva tai Georg Malmsten. Kerran näin Tapio Rautavaaran uimahallissa. Se oli suuri hetki. Aarteena säilytän valokuvaa, jossa isäni on neekerin kanssa Helsingin olympialaisissa. Selfie vuodelta 1952. Kylän pojat eivät uskoneet, että meidän isä ihan oikeasti on nähnyt neekerin.
Nyt on niin, että nämä muistot ovat yhdentekeviä. Minulla ei ole kokemuksia asioista ja asenteista, jotka muuttivat Suomen ja muuttavat maata edelleen.
Ennen käytettiin myönteiseksi ymmärrettäviä sanoja, kuten ”edistys” ja ”menestys”. Nyt on siirrytty aikakauteen, jolloin kulttuurimme kulmakivet kirjoitetaan kieltoina rikoslakiin.
En ole ollut koti-, koulu- enkä työpaikkakiusattu. En ole joutunut syrjinnän kohteeksi.
Niinpä ajatukseni rajun yhteiskuntarakenteen muutoksen kuvaamisesta esimerkkitapauksella tuntuu kahta tärkeämmältä.
Koulutovereistani (oppikoulusta) ne jotka lukivat itsensä oppikoulun opettajiksi saivat hiljaista arvostusta, ja samoin upseerit. Parista tuli pappi, eikä siihen tietääkseni kellään ollut erikoisempaa sanomista.
Maalaiskunnan raju ja armoton sosiaalinen kerrostuneisuus on ollut Suomessa vältelty aihe. Olin vähän yllättynyt, kun asiaa tutkiessani käsitin, että ensimmäinen rahvaanlapsi kihlakunnantuomarina nimitettiin virkaansa vasta 1897. Pidän luultavana, että joitakin talollistaustaisia piiloutuu 1800-luvulla tyypillisen sukunimen muutoksen taakse – mutta silti.
Kautta aikojen ilmiömäisen hyväpäisiä poikia on napattu ties mistä riihen takaa ja koulutettu herroiksi, mutta se on ollut poikkeuksellista.
Minun tapauksessani pääsääntöä rikottiin niin että tulos on syytä esittää tässä. Yleensä evakoksi joutuminen oli kauhea isku ja voitettavaksi vaikea asia. Rohkenen epäillä, että oma hyvin etuoikeutettu elämäntaipaleeni johtui siitä, että isäni osasi sanoa selityksittä, että hän on karjalainen. Se oli kirjaimellisesti totta, mutta evakko hän ei ollut, koska perhe oli muuttanut 1929 Helsinkiin. Hänen lähisukulaisissaan oli oikeita evakkoja, esimerkiksi Jämsään päätynyt eno ja Lammilla vanhuuttaan viettänyt isoäiti.
Samaan suuntaan vaikutti, että äidinisäni oli ”pakolainen” eli toisesta maakunnasta 1924 eli 28-vuotiaana muuttanut mies, mies vailla menneisyyttä. Kun hän teki rehellistä työtä pystyttämällä rakennuksia ja piti lisäksi kauppaliikkeitä, häntäkään ei torjuttu tunkeilijana.
Sotien jälkeen luokkaretki oli nopea ja raju. Käytän isääni esimerkkinä, koska minulla on hänen paperinsa ja muistiinpanonsa eikä hän ole sanomassa vastaan – eikä olisi sanonut eläessäänkin. Mutta 1920-luvulla ja sen jälkeen maalla syntyneistä tuli vaikka mitä, esimerkiksi vuorineuvoksia. En ole halukas mainitsemaan nimiä edes blogissa, koska ainakin maakunnassa matalan profiilin pitäminen on arvostettu perinne.
Vähistä oloista yliopistolle menneet ja sinne nyt jääneet voisivat marista hiukan vähemmän outouden tunteitaan. Myös Helsingin yliopistossa heidän kaltaisiaan on ollut runsaasti ainakin sata vuotta, professoreina, rehtoreina, kanslereina. Pitäköön hyvänään.
Se on kiinnostavaa, että nyt maisterit ja tohtorit valittelevat myös kotikulmilla kohtaamaansa vierastamista. Ennen oli tapa, että kun lähti työn tai opin perään 20-vuotiaana, seuraavan kerran tuli paikkakunnalle 67-vuotiaana, ottamatta nyt huomioon pakollisia hautajaisia ja merkkipäiviä.
Vakiintunut tapa selvitä arvonnoususta on Volvon tai Mersun ovien paukutteleminen kotikylässä käydessä. Ruotsissa 1970-luvulla uurastaneille tätä ei tarvinnut neuvoa. Ruotsalaisilla on omat norrlantilaisensa, jotka hoitivat tuon ongelman kunnostautumalla hirvimetsällä ja tuomalla jahtiveljille runsaasti viinaa tuliaisiksi.
Mutta itse ongelma on tosi. Ei ihminen saa anteeksi sitä, että ei joudu rappiolle. Musta lammas saa ymmärrystä. Minustakin olisi tullut hyvä kylähullu, sellainen joka vain laiskottelee kirjojen ääressä. Se toive tuhoutui, kun hullut koottiin tietyssä vaiheessa laitoksiin.

16 kommenttia:

  1. Nyt kun kaikki on saavutettu, kasvatustieteilijät alkavat pohtimaan epätasa-arvon lisääntymistä yhteiskunnassamme. Samaan aikaan ahkerat, kohteliaat ja älyllisesti uteliaat aasialaiset nostavat Konfutselaiset opit kunniaan. Ne jyrää meittin, jos ei tässä pöhköjen maassa aleta tajuta kulttuurin merkitystä vielä aiempaa enemmän. Kaikkia hienoja asioita on kuitenkin saatavilla ja aivan kaikille:

    https://ketovuori.blogspot.fi/2017/05/ruusuritari.html

    VastaaPoista
  2. Mainio juttu. Jatkan luokkaretkiteemaa esimerkillä, nimiä mainitsematta: toista maan suurinta liikepankkia johti 1990-luvun alkupuolen pienviljelijän poika Karjalasta ja häntä valvoivat isoimpien omistajien edustajina pienviljelijän poika Savosta ( ison finanssitalon pääj) )a pienviljelijän poika Satakunnasta ( maan suurimman teollisuusyhtymän pääj). Aikoihin oli eletty. ( ks muuten sähköpostiasi ja jos joudat, vastaa
    ) m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mutta minkä verran pankkiherroissa on entisiä rokkareita, tai sellaisiksi muuten vain halajanneita?
      OPn karvinen nyt ei lie tyyppiesimerkki - eikä se yksi rappari jolla oli epävirallinen moottoripyörällä keulinnan SE.
      On niitäkin jotka eivät kiellä menneisyyttään.

      Poista
  3. Ihan vakavasti voi sanoa, että tuo paikkakunnalta lähtö on tavallaan hirveä ilmiö. 1900-luvun jälkipuolen äärimmäisen tehokkaan säätykierron vastapuolena on kyliin kohdistunut kaamea luonnonvalinta. Jokainen koulunkäyntiin kykenevä on lähtenyt, tilanjatkajaa lukuunottamatta kaupunkiin tai ainakin kirkonkylälle jo kahden sukupolven ajan. Omakohtaisesti minulle on tuttu eräs tämmöinen kylä. Siellä on yksi työkykyinen maanviljelijäpariskunta, joka asuu ulkopaikkakunnalla ja hoitaa tilaa sivutoimenaan, yksi eläkeläispariskunta, yksi syrjäytynyt perhekunta, jonka aikamiespoika viettää aikansa remuamalla ja korjailemalla autonromujaan, yksi hiljan laitokseen viety mielipuoli maahanmuuttaja ja pari juuri ja juuri kotona selviävää kotimaista mielisairasta. Pari eläkkeellä ollutta vanhapiikaa ja -poikaa sai hiljan kutsun Taivaan kotiin. Sodan jälkeen siellä oli ollut oma koulu, jolla oli sata oppilasta. Näistä lapsista eräästä tuli suurehkon raskaan konepajan toimitusjohtaja ja monet muutkin pärjäsivät hyvin. Nyt kylässä ei ole ainuttakaan työkykyistä vakinaista asukasta.

    VastaaPoista
  4. Kaksi reunamerkintää.

    1940-luvulla syntyneiden isistä on aika lailla epäselvyyksiä ja kun nyt saa geenitestin 100€:lla, asia selviää myös sille 3-5%:lle, joille asia on yllätys, mutta naapureille ei ole. Sellainen muuttaa elämänkertaa, mutta johti 1950-luvun alussa myös kylissä lisääntyneeseen väkivaltaikollisuuteen.
    Perimysoikeudellisesti prejudikaatteja lienee riitävästi?

    Toinen on tuo Tapio Rautavaara ja uimahalli.
    Oliko Kemppinen "Coroner"?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rautavaara - vain sivustakatsoja.

      Väärät isät - perintöoikeus menee vanhan säännön mukaan: isä on äidin aviomies (ei vitsi), Pater est quae nuptiae demonstrant. Isyyslainasäädäntö muuttui 1970-luvulla. Vasta sen jälkeen tuli DNA-testasaminen.

      Muistakaamme, että noin vuoteen 1970 oli aviottomia lapsia, joille ei tuomittu isää vaan elatusmaksun maksaja. Täysin selvässäkin tapauksessa lapsi jäi perinnöttä, ellei häntä ollut tunnustettu, ja se taas oli vapaaehtoista.

      Liikkasen maininta lienee tosi, mutta se on myös vanhaa kunnanlääkäritietoa. Väitettiin että ennen juuri lääkärille eikä esimerkiksi papille kerrottiin, kuka se oikea isä oli.

      Poista
    2. Pieni korjaus latinaan: pater est quem nuptiae demonstrant. Relatiivipronomini on siis demonstrare-verbin objektina, pater puolestaan sen korrelaatti.

      Poista
  5. Lopettaist jo, hyvä mies!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lopeta ite, paha mies

      Poista
    2. Ja mitäs hänen pitäisi tämän tilalle? Istua kiikkustuolissa ja pyöritellä peukaloitaan.

      Tämä oli yksi hänen parhaista kirjoituksistaan pitkään aikaan ja kosketteli tärkeitä asioita taiten eri näkökulmista.

      Poista
    3. Kas kun kolumnisti päästää näkyville näinkin typeriä anonyymeja vihanpurskahduksia.
      Ehkä tällä vihjataan siihen, että jäävuoren huipun alla on aika lailla likaisempaa sössimistä?

      Poista
    4. Sopisikohan tähän nyt oikeasti se George Orwellin teesi: ”Yleisen petoksen aikoina totuuden kertomisesta tulee vallankumouksellinen teko.”

      Poista
    5. Kolumnisti haluaa uhriutua, vissiin.

      Poista
  6. Maaseudun syrjäkylien asuttamisen perään haikeileville: Mikä tappio se muka on, että niitä kivisimpiä mäenkupeita ei enää viljellä käsityönä, vaan ihmiset ovat muuttaneet kaupunkeihin tuottavampiin töihin. Itse olen just sitä sukupolvea, jonka isä eli lapsuutensa lähes omavaraistaloudessa pientilalla, ja kotoa tuli vahvasti sellaiset neuvot, että kouluja sitten käytte niin pitkälle kuin päätä riittää.

    Syntymäkotipaikka on rakas edelleenkin, mutta asumaan en sinnepäin enää vakituisesti muuta, edes aikanaan eläkkeellä.

    Sodanjälkeisten aikojen syrjäkylien kymmenien oppilaiden vuosiluokat elivät suurelta osin niin alkeellisissa oloissa, että vähä-älyinen se, joka sellaista aikaa vielä ihannoi. Been there, seen that.

    VastaaPoista
  7. Ad Omnia: "eduskunnan alainen" - rajanveto on vaikea. Esimerkiksi VTV ei ole eduskunnan alainen, vaan iitsenäinen ja toimii eduskunnan yhteydessä. Oikeuskansleri ei ole mitenkään eduskunnan alainen eikä Eduskunnan oikeusasiamies liioin, vaikka hänet valitaankin siellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos muistan oikein, KELA ja Suomen Pankki ovat myös eduskunnan alaisia virastoja siinä mielessä, että niiden hallintoa valvoo suoraan eduskunta, ei hallitus. Nykyään termi on kuitenkin "itsenäinen julkisoikeudellinen laitos", sillä Euroopan keskuspankkijärjestelmän osa ei voi enää olla vanhaan tapaan "eduskunnan takuulla ja hoidossa" (ilmaus, joka periytyi Ruotsin valtakunnanpankista 1600-luvulta).

      Nämä itsenäiset laitokset ovat muuten mielenkiintoinen ilmiö. Ne osoittavat nimittäin varsin selvästi vallan kolmijako-opin rajat. Todellisuudessa ei riitä, että vältä jaetaan tuomio-, täytäntöönpano- ja lainsäädäntövaltaan. Se pitää jakaa tarkemmin. Demokratian takeena on se, että kunkin viranomaisen tehtävät on tarkoin määritelty, eikä muodollisesti toimeenpanovaltaa käyttävä hallitus voi vaikuttaa läheskään kaikkiin päätöksiin. Lisäksi on suuri joukko erilaisia tarkastavia elimiä, kuten VTV ja oikeusasiamies, jotka eivät kuulu mihinkään vallankäytön haaraan vaan ovat riippumattomia.

      Poista