Valokuvaajia

 

Tällä päivällä on muut uutiset. Pariisin terrori-iskusta tulee tietoja vähitellen. Ammattilaiset toimivat. Ei ole syytä eikä mahdollisuutta kajota asiaan. Siksi tänään aivan muuta, ei ajankohtaista.

Maisemakuvaus on ollut yli sata vuotta jatkuvan mielenkiinnon kohde. Valokuvakirjat eivät ole edes kadonneet myynnistä. Kansainvälisesti alalla on suorastaan masentavia mittatikkuja, kuten julkaisuna todella vanha National Geographic. Minulla on siitä jokin 1920-luvun nide. Ei sitä voi olla ihmettelemättä. Suunnilleen tänään järjestö muuttuu kaupalliseksi. Rahoittaja on Fox. Toistaiseksi mm. YouTubessa on perinteisellä tavalla kiinnostavia pikkupaloja eri puolilta maailmaa.

Toisten mielestä tuon järjestön ja sen lehden valokuvissa on liikaa rahan kiiltoa. Se voi olla tottakin. Toiset katselevat noita valokuvia ja menevät lyömään kameransa kiveen. Teknisestikin kuvien laatu on sellainen, että harmittaa katsella.

Mainitsin Lapin kuvista. Mielessäni oli tietenkin perinteinen ongelma, joka on vai fysiikkaa ja pienin osin anatomiaa. Kolmiulotteisen kohteen siirtäminen kaksiulotteiseksi vaatii aina ratkaisuja. Oma pinttymäni on Cézanne. Hän maalasi sitkeästi sitä yhtä vuorta, melkein kotipihastaan käsin, ja tuloksena oli suuri määrä maailman hienoimpiin kuuluvia vuoren kuvia. Pinttymäni johtuu siitäkin, että valon ja ilman eli siis väljyyden kuvaaminen on niin mielenkiintoista ja vaikeaa.

Suomesta ei puutu Lapin kuvia. Niitä on kirjaimellisesti jokaisessa kirjastossa. Taustani takia näkisin mielelläni kirjan, jossa olisi suurtuntureiden ”muotokuvat”. Varmasti sellaisia on ja varmasti niitä on luvassa. Arvaisin että kevyt ”nelikopteri” saattaisi osoittautua ratkaisevaksi avuksi. Arvelisin myös, että kuvaajan olisi syytä varautua viettämään jossain Pallaksella tai yllätyksellä vähintään useita kuukausia yhtä mittaa ja luulen, että kuvia kannattaisi ottaa muutamia kymmeniä tuhansia tunturinäkymää kohti.

Kommentoija mainitsi aiheellisesti Matti Saanion Lapin valokuvauksen kehittäjänä.

Oli aika, jolloin kuvaajan oli osattava kaikki tekniikat, jos hän halusi edes jonkinlaisilla tienesteille. Ehkä vain hyvällä liikepaikalla, torin varrella toimivat ateljeet pystyivät luottamaan painaviin kameroihinsa ja valmiisiin lavasteisiin. Ihmisillä oli tapana valokuvauttaa itseään ja lapsiaan. Joskus se oli huono ajatus. Kansalaissodan aikana punaisten puolella monet eivät jaksaneet vastustaa kiväärien ja patruunavöiden hurmaa. Mahtavia poseerauskuvia syntyi eri puolilla – ja valokuvaamojen ateljeista käytiin katsomassa päivän teloitettavat ainakin Hämeenlinnassa, Lahdessa ja Helsingissä.

Uutiskuvaus on oma alansa. Se kehittyi rinnan median kanssa. Meillä Suomen Kuvalehti oli nimensä mukaan uranuurtaja. Kansalaissotanumero ilmestyi 11.5.1918 ja siinä on runsaasti uutiskuvia, osittain niitä, jotka ovat siitä alkaen risteillee kirjoissa.

Uutiskuvauksesta tulevat ensimmäisinä mieleen Hede, Kultala ja sitten Bremer ja Saves. Kultala oli sitä sukupolvea, joka oli ensimmäisiä tarttumassa ”yksisilmäiseen peiliheijastuskameraan”, lyhenne SLR.

Matti Poutvaaran nimi tulee mieleeni ensimmäisenä, kun on puhe Lapin maisemakuvista. Hänen Lappi-kirjansa oli meillä hyllyssä jo silloin, kun isäni Kullervo alkoi opetella väridiojen ottamista. Minulla on ne kaksi valotusmittaria, jotka osoittavat tuota aikakautta 1950-luvun alussa. Mustavalkoista kuvattaessa voi luottaa hiukan onneensakin ja yrittää viritellä kuvattua kehityksen ja kopioinnin yhteydessä. Mutta värikuvat lähetettiin Ruotsiin laboatorioon ja tulos oli sitten mitä oli.

Trond Hedström oli ehkä se maisemakuvaaja, jonka työtä seurailtuaan isäni päätti pysytellä suhteellisen vaatimattomissa kinofilmikameroissa. Kyselin ja oikein haastattelin häntä joskus. Miksi ei Leicaa tai Exactaa? Mikä esti panemasta toimintaan pontta ja ruvet säästämään Hasselbladia tai sitten suorastaan Linhofia.

Vastaus sisälsi hiukan eräromantiikkaa. Tuolloin, 1950-luvulla, oli paljon sellaista henkeä, että oli selvittävä sillä mitä oli käytettävissä tai joka tapauksessa mahdollisimman vähillä varusteilla.

En tiedä, mahtoiko ajatus käydä kenenkään mielessä, mutta olisi ollut jotenkin halveksittavaa ajaa Land Roverilla tunturiin – itse asiassa pohjoisesta olisi päässyt Anterin aikoinaan salaperäistä metsätietä aika syvälle – jonkin Linhofin painavan laatikon ja laakafilmien kanssa.

Lisäksi voin tässä paljastaa, että isäni tuttavapiirissä oli useita antaumuksellisia valokuvauksen harrastajia, kuten hänen pitkäaikainen yhtiökumppaninsa Heikki Borenius, joilla oli hyvin toisenlainen tausta ja käsitys siitä, kuinka paljon harrasteeseen voi sijoittaa rahaa. Minulla oli itselläni jossain vaiheessa Exacta ja muutamia Schneiderin ja Angenieux’n objektiiveja, jotka olivat oman aikansa huippua.

Veljeni Mikko, joka on kuollut, käytti ammattikalustoa, koska hän kävi koulut ja oli ammattilainen. Perustyökalu oli Asahi 6 x 7 cm asiaan kuuluvin linssein. Minulla on hänen ottamiaan suuren kuvakoon väridioja mm. Savonlinnan – Säämingin seudulta, osittain lentokoneesta otettuja. Ovat ne hyviä – mutta eivät järin mielenkiintoisia.

Postikorttien kuvaamista oli tapana vähätellä. Se oli jotenkin arvotonta. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että kamerakerholaisten ”taidekuvat” ovat yleensä aika yhdentekeviä, mutta jopa komeista kirjoista näkee, miten antavia ovat vanhat postikortit. Se näyttää olleen sosiaalinen pakko. Kesällä oli käytävä Punkaharjulla tai Kolilla ja sieltä oli lähetettävä vähintään kymmenen postikorttia. Itse olen käsittänyt, ettei esimerkiksi Venetsian kortteleista saa kunnon kuvia. Kannattaa ostaa postikortti. Pitäisi päästä toiseen kerrokseen kuvaamaan ikkunasta ja käyttää jalustaa.