Hannu Tarmion tulo kustannuselämään oli jotain uutta ja
samoin lähtö. Tosin hän aloitti toimittajana varhain, 50-luvulla ja lähti 1987.
Siihen aikaan 55 vuotta oli eläkeikänä normaalin rajoissa. Nyt hän on kuollut-
Tässä tapauksessa sain tunnonrauhan, koska taannoin tuli
tilaisuus kysyä jälkeläiseltä, olisiko Hannu tapaamisessa mieltä. Vastaus oli
kieltävä. Tiedän aivan tarkasti, mistä on kysymys.
Ajattelemattomat kirjoittajat toistelevat vanhojen ihmisten
arvokkuutta tai ihmisarvoa. Näiden edistämisestä on tullut poliittinen kapine.
Puhujat eivät käsitä, että tuo arvokkuus on usein vanhan ihmisen oma tunne.
Oman arvionsa mukaan teränsä menettänyt ikääntynyt ei välttämättä halua pitää
yllä yhteyksiä, vaan arvelee ehkä oikein, että muistot ovat parempia.
Tarmion muistan vuodelta 2003, vaikka tapasimme kyllä
myöhemminkin. Hän teki suuren palvelun auttamalla isäni viimeisen kirjan
julkaisemisessa. Pidettiin tilaisuus hotellissa. Puhuttiin. Ja kirja muuten
meni kaupaksi oikein hyvin.
Elämänkatsomuksellisesti: ihminen on samanaikaisesti monen
ikäinen. Kun selaan mielessäni sukulaisia ja ystäviä, jonkun kuva,
liikkumistapa ja ääni tulevat kerran toisensa jälkeen yli puolen vuosisadan
takaa ja sivuuttavat tai peittävät uudemman. Jonkun ihmisen tapa porhaltaa
riuskasti risumetsään on käsittämättömästä syystä kestävämpi kuin tuo sama
ihminen köyrynä, askelilleen sijoja tapaillen.
Hannu Tarmiossa ärsyttivät ystävällinen ilme ja loistelias
puheääni. Hän osasi myös istua pääjohtajan pöydän takana kuuntelemassa aivan
toisaikaisia puheita sen oloisena, ettei maailmassa ollut mitään kiirettä.
Silti hän suoriutui rahanpyytäjistä ja muista kustantajan elämää
kirjavoittavista kiusankappaleista nopeammin kuin Heikki Reenpää, joka lähti
liukumaan salaperäisen voiman kannattelemana kohti vihreäpintaisen
kirjoituspöytänsä vasenta etunurkkaa samalla hetkellä kun tulija oli siihen
kehotettuna istuutunut, ja alkoi ojentaa kättään hyvästiksi.
Kirjoitin tähän asiayhteyden huomioon ottaen sopimattomasti,
että ärsyttivät. Halusin näin pudottaa päivän elämänohjeen. Jokseenkin kaikki
ihmiset ärsyttävät, ainakin välillä, mutta karhunpalveluksen tekee itselleen se
ihminen, joka antaa tuon perhosmaisen tunteen muuttua tatuoinniksi. Perhosia
näet tulee ja menee. Se on niiden ammatti.
Jos olisin ajoissa ruvennut merkitsemään nimiä muistiin,
minulla olisi nyt pudotella sata tapausta, joissa en ole ehtinyt pujahtaa
ajoissa pakoon, mutta olenkin aivan vastoin odotuksia saanut arvaamattomasta ”häiriöstä”
ison ilon.
Tarmioltapa kerran kysyin näitä asioita. Vastaus meni
suunnilleen niin, että 1950-luvulla jokin asia ei ollut mennyt aivan mielen
mukaan, ja siksi hän oli päättänyt, että Norssin opetukseen eli auskultointiin
lehtorin pätevyyden saamiseksi hän keskittyy todella hyvin.
Aivan edellä aikaansa Hannu oli harjoitellut jonkin
kriittisen tärkeän oppitunnin arvostelijoita eli yliopettajia ajatellen.
Puhetta eli diktiota eli kevyesti irtoavaa mutta huolellisen täydellistä
ääntämistä hän sanoi harjoitelleensa hartiavoimin. Helppoa se ei olekaan.
Siihen aikaan vain kansankoulunopettajille selvitettiin opintojen yhteydessä,
missä kädet on pidettävä puhuessa (sivusaumoilla), miten katse kohdistetaan
(tarvittaessa vasemmalta takaa oikealle eteen yhteen henkilöön kerrallaan
vilkuilun välttämiseksi), ja mitä jaloilla saa tehydä (steppaaminen ei sovi).
Niinpä tulos oli selvä. Meidän suomalaisessa maailmassamme
pakottomasti ja hyvin esiintyvä ihminen herättää epäluuloa, joskus kiukkua.
Ajatelkaa tänään nokitustaitojaan esittelevää pääministeri Sipilää. On
epätavallista, että joku voi olla niin tavallinen, varsinkin kun kaikki
tietävät, että tuo tavallisuus eli leppoisa uskottavuus (jota Vanhanen oli
vailla), on roolisuoritus. Kaikki huomasivat Stubbin ja Soinin muuttuneet
roolihahmot eli ”valtiomiesmäisyyden” tavoittelun. Sipilällä sitä ei pannut
merkille kukaan. Se se on taitotemppu!
Kirjankustannusalalla on vieraillut muistini aikana kymmeniä
kätten päällepanijoita ja ihmeparantajia. En ole niin sydämetön, että alkaisin
luetella heitä, joista piti tulla yhtiön, alan ja koko maan pelastus. Nyt
sellaisia tarvittaisiin.
Historiaa hahmoteltaessa kulttuurisotia (Linnasta Rintalaan
ja Salamaan) on liioiteltu. Usein taustalla on ollut pienen joukon
valtataistelu, jossa sitten esimerkiksi kirjailija on päätynyt astaloksi eli
lyömäaseeksi.
Todellisuudessa Tarmion erottamissota (”Tarmio vai turmio”,
Väinö Linnan sanoin) ja samanaikainen Eino S. Revon nousu ja tuho Ylessä. Sitä
ennen Aatos Erkko oli lujittanut asemansa myös suhteessa poliittiseen johtoon.
Tässä mielessä kaikki hänestä nyt tulvineet muistelmat ovat jääneet vajaiksi.
Mutta Tarmiosta äänestettäessä puhe ei ollut WSOY:n
johtajasta. Kyllä silloin oli kysymys 60-luvun pelottavan sosiaalisen
(maastamuutto) ja teknisen ja taloudellisen myrskyn suunnasta. Vanha Suomi jäi
asemiin Moskovan rauhan rajalle, vasemmisto muuttui oikeistoksi ja oikeisto
katosi. Sitä oikeistolaisuutta oli virheellisesti ja aiheettomasti sanottu muun
muassa koskenniemeläisyydeksi. Joku voisi sanoa aivan yhtä virheellisesti, että
sijaan tulivat liberaalit arvot.
Niin liberaaleiksi tultiin, että Tarmio ja hänen
neuvottelukumppaninsa – lähinnä Haavikko – hankkivat WSOY:n ja Otavan
yhteiselle, aivan liian arvovaltaiselle lehtiyhtiölle johtajaksi Jorma K.
Virtasen, joka oli media-alan nero ja Hymy-lehden suuruuden luoja – ja miellyttävä
ihminen.
Jos luet tämän, Veikko Sonninen, lähetä sähköposti otsikon
osoitteeseen. Olisi mieluisaa vetreyttää muistoja. Lukijoille: Sonninen oli
pitkään Kustannusyhdistyksen johtaja ja muistaa varmaan sellaista, minkä itse
olen unohtanut.
Sitä en ollut ikinä kuullutkaan, mikä sattui silmään tämän
kirjoituksen tietoja katsoessani – hyvin ja hyvällä muistamani Kirjayhtymän
Pentti Nurmio oli Tuomari Nurmion kasvatti-isä!
Kirjahyllyssäni on kodista peritty Hannu Tarmion isän Veikon, hänkin koulutukseltaan luonnonhistorian ja maantiedon opettaja, kirja Kuusamon retkistään yhdessä taiteilija-opettaja-kaverinsa (aikoinaan isäni tuttu) kanssa. Tarmio oli tosiaan selkeäsanainen ja varma esiintyjä; koulutuksella hän kykyä tuskin oli saavuttanut. En itse ainakaan oppinut normaalikoulussa hyväksi esiintyjäksi.
VastaaPoistaLähetin 80-luvulla työhakemuksen WSOY:lle, kun oli jonkun tiedetoimittajan paikka auki. En päässyt, kun Nummisen eukko kyseli typeriä. Kirjahyllyssä on komea rivi FACTAa; tekisi mieli heittää ne pesään - ko. mummeli kun oli kirjasarjan toimituspäällikkö.
VastaaPoistaOlisi kyllä kiinnostavaa lukea jk:n vaikutelmia Hannu Nurmion tuotannosta. -timo
VastaaPoistaNämä ovat tärkeitä blogeja Kemppiseltä kun suuret ikäluokat siirtyvät manan majoille. Ei ole monia muita jotka niitä kirjoittaisivat. Ns. menneisyyden haltuunotto on Suomessa tietenkin retuperällä, kuinka voisi muuten ollakaan. -jussi n
VastaaPoistaRonald Reagan jätti julkisuuden.kirjallisella ilmoituksella medioille, kun hän ei enää ollut julkisuuskelpoinen sillä tavoin kuin USAn entisen presidentin asema edellyttää. Samoin teki Urho Kekkonen ilman erillistä ilmoitusta. Samaa linjaa ilmeisesti Hannu Tarmio sovelsi entisenä keskeisenä kulttuurivaikuttajana.
VastaaPoista